Weimarin tasavalta: Demokratiakokeilu, joka lähes onnistui
Weimarin tasavalta oli viisitoistavuotinen demokratiahanke ensimmäisen maailmansodan ja Hitlerin natsivallan välissä, ja se kesti vastoin odotuksia lähes kaikki vastoinkäymiset hyperinflaatiosta kapinoihin.
Hitler halveksi Weimarin tasavaltaa, jolla oli lisäksi vastustajia kaikissa Saksan poliittisissa leireissä.
Nykyisin Weimarin lyhytikäinen demokratia nähdään kuitenkin myönteisemmässä valossa kuin sen kaatumista seuranneina vuosikymmeninä.
Tässä artikkelissa käydään läpi vuonna 1933 kaatuneen tasavallan keskeiset vaiheet.
Kauan eläköön tasavalta!
Marraskuun 9. päivänä vuonna 1918 Berliinin valtiopäivätalon länsiparvekkeelta julistettiin Saksan olevan nyt tasavalta.
”Vanha ja mätä monarkia on romahtanut. Kauan eläköön uusi aika. Kauan eläköön Saksan tasavalta!”, Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n Philipp Scheidemann julisti parlamenttitalon edustalle kokoontuneille tuhansille kansalaisille.
Julistus teki lopun Saksan keisarikunnasta ja päätti ensimmäisen maailmasodan, joka oli maksanut 1,8 miljoonan saksalaisen sotilaan hengen ja romahduttanut Saksan talouden.
Sodan tuhkasta nousseen Weimarin tasavallan perustuslaki oli demokraattisin, mitä maailmassa, saati sitten kovia kokeneessa Saksassa oli siihen asti nähty. Äänioikeuden ikäraja oli 20 vuotta, naiset saivat äänestää eikä parlamenttivaaleissa ollut lainkaan äänikynnystä.
Samana päivänä syntyi kaksi tasavaltaa
Tasavallan perustamista seuranneina kuukausina Saksa oli lähes sisällissodassa, ja katutaisteluissa ja muissa yhteenotoissa kuoli satoja ihmisiä.
Vain muutama tunti siitä, kun SPD oli julistanut uuden tasavallan perustetuksi, vallankumousta ajanut Karl Liebknecht julisti maan ”vapaaksi, sosialistiseksi Saksan tasavallaksi”.
Liebknecht johti Spartakistiliittoa eli Saksan kommunistista puoluetta, joka oli nimetty Roomassa orjakapinaa johtaneen gladiaattori Spartacuksen mukaan.
Leninin vuotta aiemmin Venäjällä käynnistämän vallankumouksen innoittamina Saksan kommunistit pyrkivät mobilisoimaan työläiset ja sotilaat kaappaamaan vallan maassa.
Kommunistien tavoitteena oli sosiaalinen vallankumous, joka perustuisi ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneisiin työläis- ja sotilasneuvostoihin.
SPD onnistui kuitenkin kukistamaan vastarinnan muun muassa tuhansista vapaaehtoisista sotilaista koostuneiden oikeistolaisten vapaajoukkojen avulla.
Vallankumous ei koskaan toteutunut, ja SPD ja keskustapuolueet saivat pidettyä vallan itsellään.
Berliini oli liian vaarallinen
Helmikuun 11. päivänä 1919 kansalliskokous valitsi SPD:n johtajan Friedrich Ebergin valtakunnanpresidentiksi, ja 1. elokuuta 1919 Weimarin kaupungissa Thüringenissä hyväksyttiin Saksan ensimmäinen demokraattinen perustuslaki.
Pääkaupunki Berliiniä pidettiin tuolloin liian levottomana ympäristönä perustuslakia laativan kansalliskokouksen kokoontumiselle, ja paikaksi valikoitui sen sijaan Weimar.
Perustuslain ensimmäisessä kohdassa määriteltiin koko tasavallan poliittinen perusta: ”Valtion valta lähtee kansasta.”
Hallinnon vakiinnuttaminen oli kuitenkin työlästä. Friedrich Ebertin kuusivuotisen, vuonna 1925 päättyneen presidenttikauden aikana hallituksen kokoonpano muuttui kaksitoista kertaa, ja jo vuoteen 1922 mennessä 354 hallituksen jäsentä ja poliitikkoa oli murhattu.
Sotakorvaukset romahduttivat talouden
Äänikynnyksen puuttuessa pienimmätkin puolueet pääsivät Weimarin tasavallassa mukaan vaaleihin, joihin saattoikin ilmoittautua jopa kolmekymmentäkin puoluetta. Tasavallan koalitiohallitukset olivatkin tyypillisesti heikkoja.
Myös Saksan talous oli syvissä vaikeuksissa. Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Saksa oli vastentahtoisesti allekirjoittanut voittajavaltioiden laatiman Versaillesin rauhansopimuksen vuonna 1919.
Versaillesin rauhansopimus muun muassa pakotti Saksan ottamaan täyden vastuun sodasta ja maksamaan liittoutuneille valtavat sotakorvaukset.
Sotakorvauksista kertyi maksettavaa jopa tähtitieteelliset 132 miljardia kultamarkkaa, ja sodan jättimäinen lasku syöksi Saksan talouskriisiin.
Uusi hallitus hankki rahaa painamalla sitä lisää. Tämä johti historian pahimpaan inflaatioon. Pahimmillaan, vuonna 1923, hinnat nousivat 3,2 miljoonaa prosenttia kuussa.
Kansalaisille tilanne oli epätoivoinen. Itävaltalainen aikalaiskirjailija, vuonna 1942 kuollut Stefan Zweig kuvaili aikaa postuumisti julkaistussa romaanissaan Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisen muistelmia: ”Kengännauhat maksoivat enemmän kuin aikaisemmin kengät, ei, enemmän kuin loistoliike kaksinetuhansine kenkäpareineen. Särkyneen ikkunaruudun korjaamiseen kului enemmän rahaa kuin aikaisemmin koko talon ostamiseen – –”.
Aikaansa edellä
Talouskriisi taittui
Ankarien aikojen jälkeen Weimarin tasavallan tulevaisuudessa alkoi lopulta näkyä valonpilkahduksia.
Marraskuussa 1923 hallitus toteutti valuuttauudistuksen, ja tasavallassa otettiin käyttöön uusi rentenmark, joka vastasi 1 000 miljardia vanhaa markkaa.
Seuraavana vuonna otettiin käyttöön uusi rahayksikkö reichsmark. Saksalaisten luottamus rahaan alkoi vähitellen palautua, ja hinnat alkoivat vakiintua.
Weimarin tasavallan hauraan talouden kohentumista tuki merkittävästi myös Yhdysvaltojen vuonna 1924 laatima Dawesin suunnitelma.
Suunnitelman luomista johti yhdysvaltalainen poliitikko ja diplomaatti Charles G. Dawes (1865–1951), ja sen tavoitteena oli vakauttaa Saksan taloutta.
Saksalle myönnettäisiin 800 miljoonan kultamarkan laina, sotakorvausvaatimuksia kevennettäisiin ja Saksan keskuspankin Reichsbankin organisaatiota uudistettaisiin.
Yhdysvaltojen kädenojennus pelasti Weimarin tasavallan kuilun partaalta ja johdatti nuoren demokratian uuden aikakauden alkuun.
Vuosina 1924–1929 tuotanto kasvoi Saksassa 50 prosenttia, ja monet teollisuuden alat nousivat jälleen aiempaan johtoasemaansa maailman markkinoilla.
Talouden ohella myös kulttuurielämä ja yksilön vapaus kukoistivat.
Tasavallan kolme kirousta
Järjestyksen kansa
1920-luvun loppupuoliskolla Weimarin tasavalta edusti monille modernia, sosiaalisen edistyksen aikaa.
Toisille taas tasavalta oli hillittömyyden ja yhteiskunnan moraalisten arvojen romahduksen perikuva.
Arvostelijat näkivät Weimarin tasavallan savijaloilla seisovana jättiläisenä, joka oli menettänyt otteensa antaessaan kansalle niin paljon vapauksia. Kirjailija Stefan Zweig kuvaili aikaa teoksessaan Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisen muistelmia:
”Ja salassa kansakunta vihasi tasavaltaa, ei siksi, että se olisi ehkä rajoittanut tätä hurjaa vapautta, vaan päinvastoin siksi, että se oli pitänyt ohjaksia liian höllästi käsissään. – – Sillä Saksan kansa, joka niin suuresti rakasti järjestystä, ei tiennyt mihin ryhtyä vapauden saatuaan ja silmäili jo hyvin kärsimättömänä odottaen niitä, joiden piti riistää se heiltä.”
”Toive” toteutuisi pian. Tasavallan taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä uuden talouskriisin uhatessa ja natsien voimistuessa.
Pörssiromahdus oli kuolinisku
Lokakuussa 1929 käynnistyneet mullistukset merkitsivät Saksan hauraalle demokratialle lopun alkua.
Wall Streetin pörssiromahdus syöksi maailmantalouden kriisiin, ja lama iski erityisen rajusti Saksaan, joka oli ottanut Yhdysvalloilta suuria, lyhytaikaisia lainoja.
Laina-aikoja ei voitu enää pidentää, ja Weimarin tasavallan talous notkahti dramaattisesti. Vuonna 1929 Saksassa oli 1,5 miljoonaa työtöntä, ja vuoteen 1932 mennessä määrä oli noussut jo kuuteen miljoonaan ja maan työttömyysprosentti oli 29,9.
Talouskriisi lietsoi poliittista levottomuutta, ja etenkin kansallissosialistinen puolue NSDAP otti kaiken hyödyn yhteiskunnan pahenevasta epävakaudesta.
Valtiopäivävaaleissa 15. syyskuuta 1930 NSDAP nousi toisiksi suurimmaksi puolueeksi 107 edustajallaan. Kommunistit nousivat 77 paikallaan Saksan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.
Katolista Zentrum-keskustapuoluetta edustaneen valtakunnankansleri Heinrich Brüningin hallitus menetti parlamentissa enemmistöaseman.
Kommunistien ja natsien uhatessa hänen oli yritettävä hallita Weimarin tasavallan perustuslain 48. artiklan mahdollistamien hätätila-asetusten turvin.
Lain mukaan valtakunnankansleri pystyi peruuttamaan tasavallan perustuslakiin kirjattuja kansalaisoikeuksia yleisen turvallisuuden ja järjestyksen ollessa uhattuina.
Päätös oli alkusoittoa demokratian murenemiselle tasavallassa, mikä osaltaan edisti myös natsien valtaannousua vuonna 1933.
Weimarin tasavalta oli kestänyt talouskriisin ja toinen toistaan seuranneet kapinat, mutta natsien ideologiseen rynnäkköön se ei pystynyt vastaamaan – natsit olivat liian viekkaita, eikä omiin kriiseihinsä keskittyneistä ulkovalloista ollut avuksi.