Venäjä tunkeutui Euroopan rajojen yli

Aamulla 11. heinäkuuta 1719 neljä ruotsalaista talonpoikaa odotti vartiossa merkki­tulirovion luona Värlingsön huipulla.

110 kilometriä Tukholman pohjoispuolella sijaitsevan kalliosaaren asukkaita hermostutti, sillä he tiesivät, että aamuusvassa Ruotsin itärannikkoa lähestyi iso venäläislaivasto.

Talonpoikien oli käsketty sytyttää merkkituli heti, kun he näkisivät venäläiset. Roihu näkyisi kauas ja saisi muiden kylien asukkaat sytyttämään omat merkkitulensa. Vainotulet varoittivat rannikon väestöä, jotta se ehti paeta metsiin ennen venäläisten nousemista maihin.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi tykinlaukaus. Ruotsalainen fregatti oli havainnut Venäjän laivaston, joka koostui 130 kaleerista ja yli sadasta pienemmästä veneestä sekä 26 000 miehestä. Värlingsössä talonpojat tuikkasivat rovion tuleen ja lähtivät lipettiin.

Pietari I oli antanut joukoilleen käskyn ”hävittää ja polttaa” – Ruotsin itärannikon kaupungit, linnat ja kartanot oli sytytettävä liekkeihin Ruotsin sekä Venäjän muiden vihollisten pakottamiseksi polvilleen, sillä Venäjä halusi suurvallaksi.

Tsaari osti taitotietoa lännestä

Pietari I peri Venäjän kruunun vuonna 1682. Hänen valtakuntansa oli hyvin takapajuinen Eurooppaan verrattuna. Hän haaveili muuttavansa maansa mahtavien Itävallan ja Ranskan kopioksi, ja hänen ensimmäiset käskynsä avasivat Venäjän ovet ulkomaalaisille asiantuntijoille.

Kilisevien kolikoiden ja hyvien uramahdollisuuksien houkuttelemana ulkomaalaisia alkoi virrata Moskovassa sijaitsevaan hoviin.

Alankomaalaiset laivanrakentajat opettivat venäläisille, miten vahvoja sotalaivoja valmistettiin. Brittiläiset ja saksalaiset insinöörit rakensivat kanavia, ja upseerit eri puolilta Eurooppaa alkoivat muokata Venäjän maaorjista ja taantumuksellisista ylimyksistä ajanmukaista armeijaa.

Yksi Venäjän suurimmista ongelmista 1600-luvulla oli sen eristyneisyys. Valtakunnassa ei ollut ainuttakaan satamaa, joka olisi voinut yhdistää venäläiset kauppiaat suoraan Euroopan tärkeimpiin purjehdusreitteihin.

Valtakunnan eteläpuolella Mustaamerta hallitsi ottomaanien sulttaani, ja läntisiä vesireittejä piti hallussaan Ruotsi laivastollaan.

Vain Arkangelin satama Vienanmerellä tarjosi englantilaisille ja alankomaalaisille laivoille mahdollisuuden tehdä kauppaa suoraan venäläisten kanssa, mutta sinne oli pitkä purjehdus Norjan pohjoispuolitse.

Lisäksi Vienanmeri jäätyi talvella ja eristi Venäjän puoleksi vuotta, jolloin maa menetti paljon tuloja Siperian muutoin tuottoisasta turkisten, viljan ja puutavaran kaupasta.

Kasvattaakseen mahtiaan Venäjän oli saatava satama etelämmäs, ja syyskuussa 1700 sen joukot suuntasivat hyökkäykseen. Määränpäänä oli ruotsalaisten linnoitus Narvassa nykyisen Viron alueella.

37 000 venäläissotilasta piiritti linnoituksen, mutta ruotsalaiset pitivät pintansa kolme kuukautta, kunnes heidän tuolloin vain 17-vuotias kuninkaansa Kaarle XII saapui joukkoineen apuun.

Kuninkaan armeija pääsi lumisateessa vahingoittumatta lähelle venäläisleiriä.

”Lumipyry oli niin sankka, että vihollinen ei nähnyt meitä, ennen kuin olimme 40 askeleen päässä. Siksi yksikään ei vahingoittunut venäläisten tykeistä matkalla sinne, ja pian vihollinen joutuikin lähtemään pakoon”, ruotsalaisupseeri kuvaili yllätyshyökkäystä, joka synnytti venäläisissä pakokauhun.

Venäjän kalliit oppirahat

Narvan taistelu oli Pietari Suurelle karvas opetus. Venäläisdiplomaatti kirjoitti kotimaahansa Wienistä, miten ruotsalaisten suurlähettiläs oli nöyryyttänyt häntä:

”Ruotsin ja Venäjän välillä ei voi syntyä sopimusta eikä rauhaa, sanoi Ruotsin suurlähettiläs ja puhkesi nauruun.”

Narvan tappion jälkeen Pietari Suuri pelkäsi ruotsalaisten kostohyökkäystä, mutta Kaarle XII marssi kohti etelää murskatakseen ensin Venäjän liittolaisen, Puola-Liettuan, joka oli hyökännyt Ruotsin Baltiassa oleville alueille.

Päätös antoi Pietarille aikaa koota armeijansa uudelleen ja analysoida sitä, millaisia perustavaa laatua olevia virheitä hänen joukkonsa olivat tehneet Narvassa.

Venäläisten oli ensinnäkin otettava oppia ruotsalaissotilaiden pitkistä rivistöistä, jotka laukaisivat vasta, kun sotilaat näkivät vihollisen silmänvalkuaiset.

Se kasvatti osumatarkkuutta. Hallitsija kiinnitti myös huomiota siihen, että Ruotsin kuningas oli johtanut hyökkäystä itse, kun taas Venäjän armeijan ylikomentaja oli pysytellyt kaukana Narvasta.

Ruotsi murtui Pultavassa

Pietari Suuri sai koota joukkojaan rauhassa seitsemän vuotta sillä aikaa, kun ruotsalaiset kukistivat Puola-Liettuan. Vasta syksyllä 1707 Kaarle XII ratsasti itään 40 000 miehen kanssa vallatakseen Moskovan.

Voimasuhteet olivat ennallaan ja ruotsalaiset ottivat voiton toisensa jälkeen. Pietari Suuri ehdotti tästä syystä rauhanneuvotteluja, mutta Kaarle hylkäsi ehdotuksen sanoen:

”Haluan neuvotella hänen kanssaan Moskovassa.”

Pietari joutui vaihtamaan taktiikkaa: ruotsalaisia ei voitu pysäyttää taistelutantereella, mutta jos venäläiset polttaisivat kylät ja myrkyttäisivät kaivot, ruotsalaiset eivät löytäisi ruokaa, vettä eivätkä polttoaineita matkalla Moskovaan.

Poltetun maan taktiikka pakotti Kaarle XII:n palaamaan etelään, jotta hänen armeijansa ei olisi nääntynyt nälkään. Pian alkoi Venäjän talvi, ja kylmyys tappoi tuhansia nääntyneitä ruotsalaisia.

VIDEO: Pietari Suuren elämä pähkinänkuoressa:

Kun Pietari Suuri lopulta määräsi joukkonsa taistelemaan nyky-Ukrainan eteläosassa Pultavassa, hänen 53 000:ta sotilastaan oli vastassa enää puolet alku­peräisestä ruotsalaisarmeijasta. 8. heinäkuuta 1709 käydyssä Pultavan taistelussa Pietari Suuri otti murskavoiton.

Vain 1 500 ruotsalais­sotilasta pääsi pakoon, loput kaatuivat tai joutuivat vangiksi. Nyt mikään ei voinut enää estää Venäjää valloittamasta Itämerta, ja vuoden 1710 kuluessa se ajoi ruotsalaiset pois Virosta.

Seuraavaksi Ruotsin kuningas piti pakottaa hyväksymään vallan vaihtuminen ja allekirjoittamaan nöyryyttävä rauhansopimus, missä hän luopui kaikista vaatimuksistaan maaalueisiin Baltiassa.

Sota ottomaaneja vastaan esti Pietari Suurta hyökkäämästä heti seuraavaksi Suomeen. Vasta niin sanotun isovihan alkaessa vuosina 1713 ja 1714 se pakotti Ruotsin vetäytymään Suomen etelärannikolta.

Ruotsin sydän, Tukholma, alkoi olla uhattuna, mutta jälleen kerran ruotsalaiset pelasti se, että Pietarilla oli täysi työ sotia etelässä.

Saaristo oli liekeissä

Vasta vuonna 1719 Pietari Suuri kiinnitti huomionsa jälleen Ruotsiin. Hän lähetti Ruotsin itärannikolle suuren kaleerilaivaston ja 26 000 miehen armeijan ryöstelemään, kunnes Ruotsi luopui vaatimuksistaan Viroon ja Suomen kaakkoisosiin.

Hallitsija tähdensi kenraaleilleen, että siviili­väestöä ei pitäisi tappaa. Ruotsin alamaiset oli pantava kärsimään mahdollisimman paljon mutta heidät oli jätettävä eloon, jotta he voisivat valittaa hätäänsä kuningatar Ulriika Eleonooralle, joka oli noussut hallitsijaksi hiljattain kuolleen Kaarle XII:n tilalle.

Kun kaleerit saavuttivat Ruotsin rannikon Värlingsön vartiotulien syttyessä, hallitsijan määräykset unohtuivat nopeasti. Jalkaväki ja kasakat rynnistivät maihin ja aloittivat tuhotyöt.

Hargin kirkkoherra kuvasi Markan ja Svinnön kylien kokemia kauhuja kasakoiden hyökättyä:

”Autuaan ja kunnioitetun Olof Erssonin Markasta he saivat käsiinsä aidalla, ja kun he olivat tutkineet ja ryöstäneet hänet, he pistivät häntä mahaan. Svinnössä vihollinen vangitsi Peder Matsin vaimon ja yritti riisua tämän, ja kun mies ryntäsi apuun, he murskasivat hänen kallonsa ja naisenkin he löivät kuoliaaksi.”

Tappojen lisäksi kasakat tuikkasivat myös Hargin kaupungin ja kylät tuleen, ennen kuin he ratsastivat takaisin kaleereille ja purjehtivat eteenpäin.

Suurin piirtein samoin kävi monille muille Ruotsin itärannikon alueille. Venäläiset nousivat esteettä maihin, sillä ruotsalaiset olivat keskittäneet joukkonsa Tukholman puolustamiseen.

25 kilometriä Hargista ja Värlingsöstä pohjoiseen Öregrundin rovasti kirjoitti turhautuneena valtiopäiville Tukholmaan:

”Tänä iltana Börstilin kirkko, pappila ja Norrskeda ja Östhammar muuttuivat tuhkaksi. Siksi olisi hyvin toivottavaa, että lähettäi­sitte tänne aseistautunutta väkeä. Jumala armahtakoon meitä ja lohduttakoon meitä Jeesuksen nimeen.”

Vain harva seutu sai apua, sillä Tukholmaa oli suojeltava kaikin keinoin, koska se oli pääkaupunki. Talonpoikien oli ryhdyttävä puolustamaan heinähangoin ja sirpein kaupunkeja, kartanoita ja muita houkuttelevia kohteita venäläisten terrorilta.

Epätasainen taistelu päättyi yleensä siihen, että talonpoikaisarmeija lähti pakoon, kun venäläiset lähestyivät ja polttivat kylät.

Joillakin yksittäisillä seuduilla asukkaiden onnistui estää venäläisten maihinnousu viekkaudella. Hölön kaupungissa 60 kilometriä Tukholmasta etelään rovasti laittoi seurakuntalaisensa ripustamaan puihin ja pensaisiin vaatteita, jotta näyttäisi siltä kuin rannalla olisi ollut väijyksissä rykmentti sotilaita.

Rovasti seurasi kaleereja hevosella ja näyttäytyi laivoissa oleville sotilaille toistuvasti niin, että syntyi vaikutelma ratsu­väestä metsässä. Hölö välttyi ryöstelyltä, kun taas ympäristökylät poltettiin.

Tukholma suojattiin kaikin keinoin

Venäläiset kaleerit yrittivät Tukholmassa maihinnousua kaksi kertaa, mutta ruotsalaisjoukot pysäyttivät ne kummallakin kertaa tykeillä, jotka oli sijoitettu Baggenstäketin salmen rannoille.

Kun yritykset epäonnistuivat, venäläiset purjehtivat Suomeen viettämään talvea.

Venäläiset palasivat Ruotsin rannikolle sekä kesällä 1720 että 1721 ja kolmen vuoden aikana aiheuttivat Ruotsille valtavia taloudellisia menetyksiä.

Maalaiskylien lisäksi paloi seitsemän isompaa kaupunkia – joukossa Uumaja, jonka venäläiset polttivat kolmena perättäisenä vuonna. Ainakin 50 herraskartanoa katosi savuna ilmaan, ja rautatehtaita ja kaivoksia tuhoutui.

Tuhannet ruotsalaiset menettivät kotinsa ja elinkeinonsa. Lopulta valtiopäivät ja hallitsija joutuivat allekirjoittamaan Pietari Suuren kanssa rauhansopimuksen.

Siinä Ruotsi luovutti Venäjälle palan Suomea eli kaakkoisosan sekä kaikki maa-alueensa Baltiassa, mikä enteili Ruotsin suurvalta-ajan päättymistä.

Pietari Suuri oli nyt Itämeren mahtavin mies. Hallitsija juhli voittoa ottamalla itselleen keisarin arvonimen ja nimittämällä Venäjän keisarikunnaksi.

Alamaiset tosin käyttivät hänestä ja hänen seuraajistaan tämänkin jälkeen usein tsaarin arvonimeä.

Seuraavana vuonna keisari jatkoi edelleen uudistuksia, joiden oli määrä nostaa Venäjä länsimaaksi länsimaiden rinnalle. Hän ehti aloittaa onnistuneen sotaretken Persiaa vastaan, ennen kuin hän vuonna 1725 menehtyi virtsatieinfektioon.

Venäläiset Berliinissä

Pietari Suuren seuraajilla oli kädet täynnä työtä yrittäessään pitää laajaa mutta taloudellisesti heikkoa valtakuntaa koossa. Kukin hallitsija piti kuitenkin huolta siitä, että Venäjä esiintyi suurvaltana, joka itseoikeutetusti otti osaa Euroopan lukemattomiin valtataisteluihin.

Seitsenvuotisen sodan aikana 1756–1763 Pietari Suuren tytär keisarinna Elisabet lähetti armeijansa syvälle Eurooppaan, ja se jopa hetkeksi miehitti Preussin pääkaupungin Berliinin.

Yksikään Euroopan muista suurvalloista ei enää uskaltanut jättää kuuntelematta Venäjää, kun Euroopan rajoja vedettiin uusiksi.

Katariina laajensi valtakuntaa

Harva ymmärsi Euroopan valtasuhteita paremmin kuin keisarinna Katariina II Suuri, joka nousi valtaan vuonna 1762. Hän syrjäytti heikkomielisen aviomiehensä ja vakiinnutettuaan valtansa laajensi Venäjää etelään.

Pietari Suuren tavoin hänen tavoitteenaan oli valloittaa maa-alueita Mustanmeren rannalta, ja toisin kuin edeltäjänsä hän onnistui.

Katariinan ensimmäinen sota ottomaaneja vastaan päättyi vuonna 1774 niin, että nykyinen Ukraina liitettiin Venäjään, jonka alueet laajenivat Ranskan pinta-alan verran.

13 vuotta myöhemmin ottomaanien sulttaani yritti saada menetetyt maa-alueet takaisin ja puhkesi uusi pitkä sota.

Sen raivotessa Ruotsi laati uhkarohkean suunnitelman yrittää saada takaisin omistuksensa Baltiassa, vallata Venäjän pääkaupunki Pietari ja syöstä Katariina Suuri vallasta.

Suunnitelma epäonnistui, sillä Venäjä osoitti pystyvänsä hoitamaan yhtä aikaa kaksi suurta konfliktia. Pakokauhu ehti kuitenkin levitä Pietariin, kun ruotsalaiset hyökkäsivät vain 160 kilometrin päähän sieltä.

Hyökkäys paljasti venäläisille Pietarin haavoittuvuuden: uusi pääkaupunki sijaitsi vaarallisessa paikassa keisarikunnan reunalla.

Pääkaupunkia oli vastedes suojattava paremmin, ja Venäjän sotilasasiantuntijat alkoivat kypsytellä ideaa, jonka mukaan Pohjanlahdesta tehtäisiin vallihauta. Se suojaisi pääkaupunkia jatkossa Ruotsilta.

VIDEO: Nimenvaihto, aviomiehen syrjäyttäminen ja lukuisia rakastajia: Katariina Suuren värikäs elämä

Krim ja Puola sodan jaloissa

Ruotsalaisten oli pakko vetäytyä, ja Katariina Suuren joukot kulkivat voitosta voittoon ottomaaneja vastaan ja liittivät vuonna 1792 Krimin osaksi Venäjää.

Samana vuonna keisarinna lisäsi valtakuntaansa myös ison osan Puolasta, joka jaettiin Itävallan, Preussin ja Venäjän kesken. Katariinan osuus oli nykyisen Portugalin kokoinen.

Kun keisarinna kuoli 34 hallintovuoden jälkeen vuonna 1796, hän jätti pojalleen Paavali I:lle suuren, voimakkaan ja pelätyn valtakunnan. Uusi keisari ei havitellut laajentumista, ja muu maailma sai hengähdystauon sotimisesta Venäjää vastaan.

Kun Paavali I viiden vuoden päästä surmattiin vallankaappauksessa, rauha kuitenkin oli mennyttä.

Paavali I:n seuraaja, hänen poikansa Aleksanteri I, herätti eloon haaveet laajan suojavyöhykkeen muodostamisesta Venäjän pääkaupungin ja arkkivihollisen, Ruotsin, välille.

Tähän tarjoutui tilaisuus Napoleonin sotien aikana, jolloin Venäjä oli aluksi liittoutunut Ranskan kanssa ja Ruotsi piti brittien puolta.

Niin sanotun mannermaasulkemuksen aikana keisari Napoleon pyysi venäläisiä pakottamaan Ruotsin sulkemaan satamansa brittien kauppiailta. Aleksanteri I toteutti pyynnön auliisti.

Helmikuussa 1808 Suomeen hyökkäsi 24 000 venäläissotilasta. Ruotsilla oli lähes yhtä paljon joukkoja ”Itämaassaan”, mutta keisarilla oli reservejä niin paljon, että ruotsalaiset välttelivät isoja yhteenottoja, jotka olisivat voineet tuhota armeijan.

Sen sijaan ruotsalaiset yrittivät näännyttää venäläiset, ja kun kevät koitti, laivaston oli määrä katkaista venäläisten ruoka- ja varustekuljetukset.

Ruotsalaisarmeija vetäytyi kohti Suomen luoteisosia, ja vain kaksi vahvaa linnoitusta jäi ruotsalaisille: Svartholma sata kilometriä Helsingistä itään ja Viapori (Sveaborg, nykyinen Suomenlinna) Helsingin edustalla.

Kumpaakaan ei ollut pidetty kunnossa, ja Svartholma, jossa oli tuhat miestä ja 86 tykkiä, antautui vain 25 päivän piirityksen jälkeen. Tykeistä vain kahdeksan oli ampumakunnossa.

Puolustuksen ydin oli Viapori, jossa oli seitsemäntuhatta miestä ja 734 tykkiä. Viaporia pidettiin voittamattomana, mutta komentaja ei ollut luottavainen.

”Ruutia ei ole tarpeeksi pitkää tykistötaistelua varten. Voin ampua enintään 40 kertaa tykkiä kohti,” hän selitti kirjeessään Ruotsin kuninkaalle.

Venäläiset eivät olleet perillä Viaporin ongelmista ja pelkäsivät siksi, että edessä olisi verilöyly, jos he yrittäisivät valloittaa linnoitetut saaret. Siksi he turvautuivatkin viekkauteen.

Venäläisten alankomaalaissyntyinen kenraali Jan Peter van Suchtelen uskoi, että psykologinen sodankäynti saisi Viaporin antautumaan. Hän käski joukkojensa marssia yöllä Helsinkiin soihdut käsissä ja hiipiä kaupungista pois päivällä toistaakseen soihtukulkueen taas seuraavana yönä.

Kilometrin päässä Viaporista näytti siltä, että jo ennalta suuri piiritysarmeija vain kasvoi. Van Suchtelen painatti myös väärennettyjä lehtiä ja toimitti niitä Viaporin komentajalle, joka luki lehdistä siitä, miten ruotsalaiset olivat kärsineet toistuvia tappioita muualla Suomessa.

Tarkoituksena oli vakuuttaa komentaja, että vastarinta merkitsisi vain turhia kuolemia.

Kahden kuukauden päästä komentaja oli kypsä antautumaan. Van Suchtelen oli ”valloittanut uuden Gibraltarin vain muutaman viikon piirityksen, muutaman tykinlaukauksen ja noin sadan miehen tappion hinnalla”, venäläisupseeri kuvaili voittoa.

Uusi ryöstöretki uhkana

Moni ruotsalainen piti Viaporin antautumista suoranaisena maanpetoksena, ja komentaja sai kuolemantuomion – tosin tuomio myöhemmin kumottiin.

Kun tuhansien venäläisten muodostamat joukot eivät enää olleet kiinni linnoituksen piirittämisessä, ruotsalaisten Suomen puolustussuunnitelma mureni.

Vuoden 1808 kesän ja syksyn kuluessa Ruotsi ei pystynyt enää toimittamaan taisteluihin uusia joukkoja, ja venäläiset valtasivat vuoden loppuun mennessä koko Suomen.

Aivan kuten vuonna 1719, venäläiset päättivät ylittää Pohjanlahden ja hyökkäilivät Ruotsin itärannikolle saadakseen Ruotsin taipumaan Venäjälle suotuisaan sopimukseen.

Talvi 1808–09 oli hyvin kylmä, ja Pohjanlahti jäätyi niin, että venäläiset pystyivät hyökkäämään jäätä pitkin: maaliskuussa 1809 noin 17 000 venäläistä marssi Ahvenanmaan kautta kohti Tukholmaa, osa ylitti lahden ja iski Uumajaan, ja kolmas joukko pakotti ruotsalaiset perääntymään maata pitkin Pohjanlahden perukoilta kohti etelää.

Kun Venäjän etujoukot pääsivät maihin Tukholman lähellä, Ruotsin kuningas oli jo syrjäytetty ja uusi kuningas ehdotti aselepoa. Venäläiset suostuivat tähän, mutta kun Aleksanteri I kuuli aselevosta, hän erotti heti siihen myöntyneen kenraalin ja käski jatkaa hyökkäystä.

Venäläisten huoltolinjat pitenivät, ja kesällä sotatoimet hieman laantuivat. Piitime noin 850 kilometrin päässä Tukholmasta pohjoiseen oli yksi miehitetyistä kaupungeista. Kirjeessään kuninkaalle seudun maaherra luetteli hyökkäyksiä:

”Huolimatta venäläisten kenraalien lupauksista [että kaupunkia ei ryöstettäisi] olen saanut useita valituksia etenkin kasakoiden väkivaltaisuudesta. He ovat vieneet talonpojilta hevosia, muita eläimiä, viljaa, vaatteita, keittiötavaraa ja rahaa.”

Ei kulunut puolta vuotta, kun Ruotsi allekirjoitti rauhansopimuksen, jossa se menetti Suomen. Venäjä oli lopulta saanut itselleen vallihaudan länteen.

Napoleonin sodat eduksi Venäjälle

Vallihautakaan ei voinut pitää Napoleonia poissa Venäjältä, kun tämä päätti hyökätä. Ranskan ja Venäjän välinen suurvaltakilpailu ratkaistiin sodalla.

Venäläiset eivät pystyneet kukistamaan Ranskaa taistelussa, joten he turvautuivat taas poltetun maan taktiikkaan ja antoivat jopa Venäjän tärkeimmän kaupungin, Moskovan, palaa näännyttääkseen nälkään Napoleonin komentaman yli 600 000 miehen armeijan.

Kohtalokkaalla sotaretkellä kuoli pääosa Napoleonin armeijasta. Kaksi vuotta myöhemmin Ranskan keisari antautui ja joutui maanpakoon.

Aleksanteri I johti neuvotteluja vuonna 1815 Wienin kongressissa, jossa rajat vedettiin uusiksi. Sitä ennen hän oli jo kääntänyt katseensa Persiaan. Brittiagentit olivat houkutelleet šaahin julistamaan Venäjälle sodan.

Välien tulehtumista seuranneet sodat Aleksanteri I:n ja myöhempien keisareiden aikana päättyivät Venäjän sotimaan tottuneen armeijan ansiosta Persian tappioon.

Venäjä otti myös yhteen eri ratsastajakansojen kanssa, jotka olivat vuosisatoja ryöstelleet sen etelärajoja, ja tataarit, kirgiisit ja muut kansat lyötiin vuosikymmeniksi.

Lopuksi Venäjä otti haltuunsa myös Kaspianmeren ja Himalajan väliset arot.

Koska Ranska oli Napoleonin sotien jälkeen poissa suurvaltapelistä, Britanniasta tuli Venäjän ainoa haastaja. Valtataistelu laajeni eri puolille maailmaa.

1800-luvun lopulla britit alkoivat pelätä Venäjän uhkaavan siirtomaaimperiuminsa kruununjalokiveä Intiaa, ja konflikti päättyi siihen, että Afganistan jäi turvavyöhykkeeksi imperiumien välille.

Japani pysytti laajenemisen itään

Kaukoidässä Venäjän laajenemista oli siivittänyt haave päästä hallitsemaan Kiinaa ja saada itselleen suurempi osuus kiinalaisten ylellisyystavaroiden kaupasta.

Britannia ja Ranska olivat oopiumi­sotien aikana osoittaneet, miten tykeillä ja sotalaivoilla voitiin hankkia suotuisat kauppaehdot, mutta Japani onnistui lopulta romuttamaan Venäjän keisarin toiveet.

Kun venäläiset yrittivät 1900-luvun alussa sulauttaa itseensä Mantšurian maakuntaa Kiinassa, syttyi sota japanilaisten kanssa ja Venäjän joukot kärsivät nöyryyttävän tappion.

Nikolai II jäi viimeiseksi keisariksi. Vielä ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 hän hallitsi valtakuntaa, jolla oli rohkeutta – ja resursseja – puolustaa intressejään maailmalla.

Maailmansota ei kuitenkaan päättynyt Venäjän kannalta voittoisasti, ja Venäjällä syttynyt vallankumous maksoi keisarin hengen.

Venäjän keisarikunnan raunioille syntyi Neuvostoliitto, joka oli 70 vuoden ajan merkittävä suurvalta.