Venäjä hyökkäsi Suomeen: Ruotsi kutistui puoleen

Adlercreutz oli määrännyt rykmentin yliluutnantin asettamaan etuvartion Lillträsket-järven yli johtavalle sillalle muutaman kilomerin päähän Oravaisista etelään. Valinta kohdistui nuoreen upseeriin Wilhelm von Schweriniin, joka oli tehnyt esimiehiinsä hyvän vaikutuksen.

Von Schwerin oli tullut Suomeen vain muutamaa viikkoa aiemmin, mutta hän oli jo ehtinyt hankkia mainetta kanuuna­patteriston johtajana.

Hän oli vain 15-vuotias, mutta oli tehnyt jämäkkyydellään ja rohkeudellaan vaikutuksen ­sotilastovereihinsa. Viikkoa aikaisemmin von Schweriniä oli kutsuttu virallisessa raportissa ”kylmäpäiseksi”.

Nyt hän odotti venäläisiä kanuunat ladattuina. Osa hänen miehistään oli asettunut levolle toisten poltellessa tupakkaa ja puhellessa hiljaa. Von Schwerin tähysti sillan toisessa päässä olevaan pimeään metsään, jonne venäläisten odotettiin ­ilmestyvän muutaman tunnin kuluttua. Vielä oli kuitenkin rauhallista.

Venäläisten hyökkäys Suomeen

Puoli vuotta aiemmin 21.2.1808 tsaari Aleksanteri I oli lähettänyt 24 000 miehen sotajoukon rajan yli Suomeen osana Venäjän ja Ranskan välistä liittolaissopimusta. Napoleon oli luvannut Venäjälle rauhan sillä ehdolla, että Venäjä hyökkäisi Ruotsiin, mikäli ruotsalaiset eivät katkaisisi siteitään Napoleonin arkki­viholliseen Isoon-Britanniaan.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf kieltäytyi liittoutumasta Ranskan ja Venäjän kanssa. Hän ei luottanut Napoleo­niin ja oli toisaalta vakuuttunut omien sotajoukkojensa kyvystä sotia niin Ranskaa kuin Venäjääkin vastaan – erityisesti, mikäli Iso-Britannia tulisi apuun.

Tanska oli liitossa Ranskan kanssa ja uhkasi Ruotsia etelästä ja lännestä, Venäjä puolestaan idästä. Ruotsin ainoa liittolainen Iso-Britannia taas ei voinut lähettää uljasta sotalaivastoaan merelle kylmän talven vuoksi.

Venäjän edustajat olivat saaneet Ruotsin sodanjohdon uskomaan, että Suomeen oli hyökkäämässä­ 60 000 venäläissotilasta – ei siis 24 000, mikä vastasi kuta­kuinkin Ruotsin omia Suomeen sijoitettuja joukkoja.

Jotta venäläiset eivät murskaisi Ruotsin armeijaa, se määrättiin perääntymään, kunnes kuningas ja kenties myös Iso-Britannia lähettäisivät avuksi lisä­joukkoja. Vetäytyminen sujui vauhdilla, ja muutaman viikon kuluessa venäläiset olivat valloittaneet jo lähes koko Etelä-Suomen.

Jälkikäteen kävi ilmi, ettei vahvistuksia ollut tulossa. Kuningas piti puolustusta Tanskaa vastaan Suomen rintamaa tärkeämpänä, koska Napoleon oli sijoittanut omia joukkojaan Tanskaan.

KARTTA – Sodan kulku vuodesta 1808:

Vihollinen hyökkäsi

Viiden aikaan aamulla hiljaisuuden puhkaisivat von Schwerinin etuvartioaseman tienoilta kuuluvat satunnaiset laukaukset.

Silminnäkijät kertoivat myöhemmin, että nuori von Schwerin taisteli tuntikausia yrittäen pitää Lillträsketin siltaa hallussaan, koska halusi antaa pääjoukolle aikaa valmistautua taisteluun venäläisten kanssa.

Ensimmäinen laukaus kohti von Schweriniä tuli hänen ollessaan lähdössä tiedustelukierrokselle. Ammus osui kuitenkin vain hattuun eikä vahingoittanut nuorta upseeria. Vaikka vihollinen oli lukumäärältään ylivoimainen, von Schwerinin miehet pysyivät kanuunoidensa luona. Pian venäläiset kuitenkin saartoivat pienen urhean joukkion.

Kuin ihmeen kaupalla – ja osin ehkä von Schwerinin kylmäpäisyyden ansiosta – hänen patterinsa onnistui murtautumaan venäläisten saartorenkaan läpi. Läpimurron hinta oli kuitenkin kova: von Schweriniin osui kolme luotia ja yksi ­kanuunankuula.

Von Schwerinin urheutta kuvataan mm. ruotsalaisen Lars Widdingin romaanissa Ratsumestarin aika, jossa sankaria vastaa nuori Uno Vallerius:

”Hänestä vuoti kovasti verta, mutta hän ei viitsinyt poistua kesken kaiken kirkolla olevaan kenttäsairaalaan vaan jatkoi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Koska hänen oikea käsivartensa roikkui holtittomana ja haittasi hänen liikehtimistään, hän pyysi erästä sotilasta sitomaan sen hänen kylkeensä kiinni. Sitten hän otti miekan vasempaan käteensä.”

Myös Vänrikki Stoolin tarinoissa kerrotaan von Schwerinin urheudesta:

”Tykit paukkuivat, ens taisteluaan Schwerin kävi nyt; rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan ei väistynyt, oli hälle patteri kuin kotilies, sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; kasakoit’ tuli parvi, hän niiltä jo parran poltti kuin mies.”

Von Schwerinin joukko onnistui pidättelemään venäläisiä niin kauan, että paikalle kiiruhtaneet lisäjoukot ehtivät viedä haavoittuneen nuorukaisen turvaan eikä hän joutunut venäläisten sotavangiksi. Von Schwerin vietiin Oravaisten kenttäsairaalaan, ja jonkin aikaa näytti siltä, että hän selviäisi. 15-vuotias sotasankari kuoli kuitenkin lopulta vammoihinsa 27. syyskuuta 1808.

Taistelu kiihtyi

Von Schwerin ei ollut sodan ainoa sankari. Heihin lukeutui myös kenraali Adler­creutz, joka oli kesällä 1808 saavuttanut useita voittoja venäläisistä. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa häntä ylistetään sumeilematta:

”Ken joen rannall’ on tuo miesi ylhäinen, jok’ yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi.”

Adlercreutzin 5 500 sotilaalla oli Lillträsketin pohjoispuolella vastassaan yli 7 000 venäläistä näiden ylitettyä sillan, jota von Schwerin oli aiemmin niin urheasti puolustanut. Sen sijaan, että olisi perääntynyt kauemmas pohjoiseen, Adler­creutz määräsi joukkonsa Oravaisissa asemiin, joissa ne pystyivät tehokkaasti puolustautumaan ja hidastamaan venäläisten etenemistä.

Vanhoihin latoihin perustettiin puolustusasemia, ja Ruotsin joukot muodostivat puolustuslinjan, joka myötäili kylää ympäröivän metsän reunaa. Pian alkoi kuulua sotilaiden miekkojen kalsketta ja hajanaisten laukausten pauketta, ja helvetti pääsi valloilleen.

”Tuhannet musketit avasivat yhtäkkiä tulen kummallakin puolella. [...] Ruudinsavupilvet leijuivat vihreän niityn yllä, jossa kuhisi sotilaita kuin muurahaisia. [...] Venäläisten tykistö vastasi tuleen sellaisella voimalla, etten koskaan ollut kuullut sellaista kanuunoiden jylyä,” kertoi ruotsalainen Carl ­Johan Ljunggren, joka oli mukana historial­lisessa Oravaisten taistelussa.

Kun kiivas tykkituli oli hieman laantunut, venäläiset aloittivat rynnäkön kohti ruotsalaisten puolustuslinjaa sekä vasemmalta että oikealta sivustalta.

Muutaman kerran taisteluhuuman valtaamat ruotsalaiset irtautuivat puolustuslinjasta ja iskivät ankarasti venäläisiä vastaan. Moinen hullunrohkeus kostautui kuitenkin pian, kun venäläiset saartoivat muodostelmasta irtautuneet.

Adlercreutzin taktiikka, joka perustui edullisten taisteluasemien säilyttämiseen, näytti toimivan: puolustuslinja piti. Menestyksen rohkaisemana Adler­creutzin joukot kävivät vastahyökkäykseen, joka kohdistui venäläisten linjan keskikohtaan.

Isku yllätti venäläiset, jotka joutuivat vetäytymään takaisin Lillträsketin rantaan. Ruotsalaisten voitonriemua ei kuitenkaan kestänyt kauan. Venäläiset määräsivät taisteluun uusia, hyvävoimaisia sotilaita, ja pian ruotsalaiset joutuivat vuorostaan perääntymään.

”Perääntyminen oli kauheaa! Emme perääntyneet tietä pitkin vaan maastossa. Satoi ja oli niin pimeää, että emme nähneet eteemme [...] Metsästä ilmaantuvat ruotsalaisjoukot olivat täysin vailla järjestystä. Upseereja ei enää ollut hengissä”, kirjoitti silminnäkijä Eric Gustaf Ehrström päiväkirjaansa.

Ruotsi menetti Suomen

Oravaisten taistelussa kuoli, haavoittui tai vangittiin 1 200 Ruotsin armeijan ­sotilasta ja noin 900 venäläistä.

Oravaisten tappiolla oli myös merkittäviä strategisia seurauksia: ruotsalaisjoukkojen oli peräännyttävä aina Ruotsin omalle maaperälle saakka.

Armeijan perääntyminen jatkui koko syksyn, ja sen keskeytti vain lyhyeksi jäänyt aselepo. 17. maaliskuuta 1809 Ruotsin joukot vetäytyivät Ahvenanmaalta ja Uumajasta, ja Venäjän armeija, joka oli edennyt jo hyvän matkaa yli Suomen ja Ruotsin rajan, marssi päättäväisesti ­kohti Tukholmaa.

Elokuussa Ruotsin joukot nousivat maihin Ratanin kylän tienoilla venäläisten rintamalinjan pohjoispuolella. Venäläiset pakotettiin vetäytymään, mutta kahdeksan tunnin taistelun jälkeen ruotsalaiset näkivät, että taistelu tulisi päättymään tappioon, ja alkoivat perääntyä.

Suomen sodan viimeinen taistelu käytiin Piitimen seudulla Pohjois-Ruotsissa,­ missä Ruotsi-Suomen joukot taistelivat niin kiivaasti, että venäläiset katsoivat parhaaksi suostua rauhanneuvotteluihin.

Rauhansopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1809. Sen ehtojen mukaan Ruotsin oli luovuttava Suomesta, joka vastasi noin puolta koko valtakunnan pinta-alasta.