Tšetšenia – Venäjän kiusasta Putinin sätkynukeksi

Tšetšeenit ovat yksi Kaukasuksen alueen vähintään 40 kansasta, joihin kuuluu yhteensä yli 20 miljoonaa ihmistä.

Kaukasian etniset vähemmistöt ovat historiallisesti olleet suurvaltojen, kuten Bysantin valtakunnan, Mongolian, Persian, Ottomaanien valtakunnan ja viimeksi Venäjän, vallan alla.

Venäjän valta-asema Kaukasiassa juontuu 1760-luvulta, jolloin keisarinna Katariina Suuri laajensi Venäjää aggressiivisesti.

Venäjän hallitsijat halusivat liittää Pohjois-Kaukasian, Tšetšenian mukaan lukien, Venäjään, mutta alueen muslimikansat vastustivat valloitusyrityksiä.

Seurauksena oli niin sanottu Kaukasian sota, jotka raivosi vuosina 1817–1864.

Sen osapuolia olivat mahtavat Venäjän keisarit jättimäisine armeijoineen ja köyhät tšetšeenit, joita johti imaami Šamil.

Venäjä kukisti lopulta Tšetšenian kapinallisarmeijan vuonna 1859, ja Tšetšenia alistettiin virallisesti Venäjän valtaan.

Pohjois-Kaukasian vuoristokansojen – myös Tšetšenian – johtajat luottivat Leninin sanaan ja julistivat Pohjois-Kaukasian itsenäiseksi valtioksi 11. toukokuuta 1918.

Itsenäisyys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Lenin ei halunnut myöntää Pohjois-Kaukasialle täyttä autonomiaa, ja vuonna 1919 hän lähetti puna-armeijan alueelle.

Vuonna 1922 kaikki Kaukasian valtiot liitettiin vasta perustettuun Neuvostoliittoon.

Tšetšenia sai autonomisen aseman, ja vuonna 1934 se yhdistettiin naapurinsa Ingušian kanssa.

Vuonna 1936 alueita alettiin kutsua yhteisesti Tšetšenian ja Ingušin autonomiseksi tasavallaksi.

Valta oli edelleen venäläisillä, ja Tšetšenia oli käytännössä autonominen vain paperilla. Tšetšeenikapinalliset jatkoivatkin itsenäisyystaistelua koko 1930-luvun ja 1940-luvun alun.

Vuonna 1944 Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin sai tarpeekseen rettelöivästä muslimivähemmistöstä.

Hän lakkautti Tšetšenian tasavallan ja karkotti sen 400 000 tšetšeenistä ja 90 000 ingušialaisesta koostuvan väestön Keski-Aasiaan.

Kuolonuhrien määrää ei tiedetä varmuudella, mutta arvioiden mukaan noin 40 prosenttia karkotetuista menehtyi – monet heistä jäätyivät hengiltä matkan varrella.

Neuvostoliiton hallitus perusteli karkotuksia sillä, että tšetšeenit olivat syyllistyneet maanpetokseen tehdessään yhteistyötä saksalaisten kanssa toisessa maailmansodassa.

Todellinen syy oli pikemminkin se, että Joseph Stalin halusi päästä eroon muslimivähemmistöstä, joka aiheutti ongelmia hänelle ja Neuvostoliiton hallinnolle.

Stalinin kuoltua vuonna 1953 Neuvostoliitto pyysi karkotuksia virallisesti anteeksi, ja vuonna 1956 Tšetšeniasta tuli jälleen autonominen tasavalta.

1950-luvun loppuun mennessä valtaosa tšetšeeneistä oli palannut maanpaosta.

Karkotukset lisäsivät tšetšeenien vihaa venäläisiä kohtaan, ja seuraavina vuosikymmeninä halu vapautua kommunistisen suurvallan ikeestä vain kasvoi.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Tšetšenia julistautui itsenäiseksi, mutta Venäjän uusi presidentti Boris Jeltsin ei hyväksynyt sitä.

Tšetšenia oli Venäjän autonominen tasavalta. Tämä tarkoitti sitä, että toisin kuin Georgian ja Armenian kaltaiset entiset neuvostotasavallat, Tšetšenia ei voinut irtautua Venäjästä.

Venäjän lain mukaan 21 autonomista tasavaltaa kuuluivat Venäjään – Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta.

Tšetšenian ja Venäjän välit kärjistyivät 1990-luvun alussa, ja vuonna 1994 venäläiset tankit vyöryivät Tšetšeniaan.

Seuraavien 20 kuukauden aikana venäläiset yrittivät murskata Tšetšenian vastarinnan kiivailla sotatoimilla.

Aluksi venäläiset ajoivatkin kapinalliset vuorille, mutta myöhemmin separatistit onnistuivat torjumaan heidän hyökkäyksensä.

Vuonna 1996 sodan osapuolet sopivat tulitauosta, ja Tšetšeniasta tuli käytännössä itsenäinen.

Se ei kuitenkaan sopinut Vladimir Putinille, ja noustuaan valtaan vuonna 1999 hän aloitti niin sanotun toisen Tšetšenian sodan.

Virallisesti sota päättyi Venäjän voittoon vuonna 2002.

Vuonna 2005 Tšetšenian viranomaiset ilmoittivat sotien viralliseksi uhriluvuksi yhteensä 160 000 siviiliä.

Tšetšeenien ja venäläisten välinen verenvuodatus ei kuitenkaan loppunut.

Radikalisoituneet tšetšeenikapinalliset toteuttivat 2000-luvun alussa useita verisiä terrori-iskuja.

Vuonna 2002 he ottivat yli 800 ihmistä panttivangiksi moskovalaisessa teatterissa. Venäjän erikoisjoukot tappoivat kaikki 40 tšetšeenikaappaajaa. 130 panttivankia kuoli hengitettyään kaasua, jota erikoisjoukot pumppasivat teatteriin vapautusoperaation aikana.

Kaksi vuotta myöhemmin tšetšeeniterroristit ottivat panttivangiksi 1 300 lasta, opettajaa ja vanhempaa koulussa Beslanissa. Vapautusoperaatiossa kuoli 344 ihmistä, joista yli puolet oli lapsia.

Nykyään Tšetšeniaa hallitsee Vladimir Putinin valitsema diktaattori Ramzan Kadyrov.

Hänestä tuli presidentti vuonna 2007, kun hän korvasi isänsä Ahmad Kadyrovin, joka kuoli pommi-iskussa Tšetšenian pääkaupungissa Groznyissa vuonna 2004.

Käytännössä nuorempi Kadyrov oli toiminut presidenttinä jo vuodesta 2004, mutta hän ei voinut virallisesti nimittää itseään presidentiksi ennen vuotta 2007, sillä Tšetšenian lain mukaan presidentin piti olla vähintään 30-vuotias.

Ramzan Kadyrovin lojaaliudesta Putinille ei ole epäilystäkään. Se kävi selväksi viimeistään, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.

Seuraavana päivänä Kadyrov järjesti suuren sotilasparaatin presidentinlinnan edessä Groznyissa (katso video).

Kalliisiin Pradan design-maihinnousukenkiin sonnustautunut muhkeapartainen Kadyrov julisti tšetšeenitaistelijoiden valtaavan ”Ukrainan pahimmat paikat” ja kehotti Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyä antautumaan.

Pitämällä Ramzan Kadyrovin vallassa Putin varmistaa, että tšetšeenien itsenäisyyspyrkimykset eivät johda kolmanteen sotaan.

Entinen armeijan komentaja Kadyrov tunnetaan kiduttajana, joka ei kaihda keinoja murskatakseen viholliset –omansa ja Putinin.

Vuonna 2017 Yhdysvallat asetti talouspakotteita Kadyrovia vastaan.

Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön mukaan syynä oli se, että Tšetšenian presidentti on vastuussa murhista, katoamisista, kidutuksesta ja vallan väärinkäytöstä.