Kilpavarustelu tuhosi talouden
Näennäisesti Neuvostoliitto oli sotilaallinen jätti, joka oli yhtä vahva kuin perivihollisensa Yhdysvallat.
Todellisuus oli toista: kylmän sodan kilpavarustelu maksoi omaisuuksia, vei resursseja muilta aloilta ja surkastutti teollisuustuotantoa, jolla oli käytössään vain vanhanaikaisia, kuluneita koneita.
Vaikka talous syöksyi alamäkeen 1980-luvulla ja sotilaalliset kulut olivat valtion suurin menoerä, Neuvostoliitto ei voinut antaa periksi Yhdysvalloille varustelukilvassa.
Niinpä Neuvostoliitto käytti 12 prosenttia bruttokansantuotteestaan (bkt) varusteluun, kun Yhdysvalloilla luku oli 6 prosenttia.
Valtion kokonaistalous kärsi, mutta sotilaallisesti panostus tuotti tulosta. Esimerkiksi vuonna 1981 Neuvostoliitolla oli 5 000 pitkän kantaman ydinpommittajaa, Yhdysvalloilla niitä oli 4 000.
Sotilaallisen varustelun priorisoinnin vuoksi siviiliyhteiskunta kärsi ja kansa katkeroitui, kun sillä ei ollut mahdollisuuksia samanlaiseen materiaaliseen hyvinvointiin kuin lännessä.
Uudistukset eivät auttaneet
Heikossa taloustilanteessa tuotanto ei pystynyt vastaamaan kysyntään ja kaikesta tuli pulaa. Neuvostokansalainen joutui esimerkiksi odottamaan uutta autoa 10–15 vuotta, sillä autoteollisuuden tuotanto kattoi vain 45 prosenttia kysynnästä.
Kun Mihail Gorbatšov nimitettiin maan johtoon kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985, hän antoi yksittäisille neuvostotasavalloille entistä suuremman taloudellisen itsenäisyyden.
Tulokset olivat heikkoja, sillä tuotantokoneiston vuosikymmeniä kestäneen laiminlyönnin vuoksi oli mahdotonta kääntää kehitystä lyhyessä ajassa.
Neuvostoliitolla ei ollut ulkomaista valuuttaa sijoitettavaksi uusiin koneisiin.
Gorbatšovin uudistukset 1980-luvun lopulla vain osoittivat maan kyvyttömyyden saada teollisuus tuottamaan välttämättömiä tavaroita.