Tšeka: Punainen terrori

Bolševikit kuitenkin pelkäsivät, että valta liukuisi heidän käsistään, sillä Venäjä oli täynnä heidän vastustajiaan. Siksi Lenin kiersi säännöllisesti puhumassa tehdastyöläisille, jotka olivat bolševikkien kannattajien ydinjoukkoa.

Kun Lenin puheensa jälkeen lähti kävelemään kohti pihalla odottavaa autoa, eräs nainen veti yhtäkkiä esiin pistoolin. Pihalla kajahti kolme laukausta, minkä jälkeen Lenin lyyhistyi maahan häntä saattaneiden työläisten väliin.

”He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet!” huusivat työläiset kantaen haavoittuneen puoluejohtajan autolle, joka ampaisi kohti sairaalaa.

Sillä aikaa Leninin turvamiehet vangitsivat iskun tehneen naisen, joka oli 28-vuotias Faina Kaplan.

Kaplan julisti tekonsa taustalla olleen poliittiset syyt. Vaikka Kaplanin ampumasta kolmesta luodista kaksi oli osunut kohteeseensa ja haavoittanut Leniniä kaulaan ja olkapäähän, tämä selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla.

Epäonnistuneella murhayrityksellä oli kuitenkin seurauksensa, jotka koskettivat kaikkia Venäjän asukkaita.

Vain muutamaa tuntia murhayrityksen jälkeen bolševikit julkaisivat virallisen julistuksen, jossa tuomittiin ”pelkurimainen yritys tappaa toveri Lenin” ja kerrottiin selkeästi, että seurauksena olisi ”armoton joukkoterrori kaikkia vallankumouksen vihollisia vastaan”.

Kukaan ei enää voinut tuntea olevansa täysin turvassa.

Bolševikkien perustaman salaisen poliisin Tšekan laskelmoivan ja armottoman terrorin oli määrä varmistaa Leninin aloittaman bolševistisen vallankumouksen onnistuminen.

Keisari oli saanut kenkää

Vain puolitoista vuotta ennen Faina Kaplanin yritystä murhata Lenin Venäjä oli ollut aivan toisenlainen maa.

Tuohon aikaan hallitsijana oli keisari Nikolai II. Keisarillinen perhe oli hallinnut maata sukupolvien ajan, ja ihmisten välinen epätasa-arvo oli lähes yhtä suurta kuin valtavan maan pitkät välimatkatkin.

Talonpojat ja tehdastyöläiset olivat ansainneet vuoteen 1916 asti juuri sen verran, että pysyivät hengissä, mutta kun ensimmäinen maailmansota johti elintarvikepulaan, alimmat yhteiskuntaluokat alkoivat kärsiä nälkää.

”Vaadimme leipää!” väki huusi mielenosoituksissa, joita järjestettiin keisarivaltaa vastaan. Maaliskuussa 1917 painostus oli jo niin suurta, että Nikolai II päätti luopua vallasta.

Maahan nimitettiin väliaikainen hallitus, mutta syksyllä 1917 bolševikit ottivat vallan omiin käsiinsä johtajansa Vladimir Leninin johdolla lokakuun vallankumouksessa.

”Se oli kuin olisi nostanut höyhenen”, Lenin totesi myöhemmin.

Vallan säilyttäminen eri ryhmittymien rikki repimässä maassa ei ollut helppoa.

Koska suurin osa kansasta oli talonpoikia ja tehdastyöläisiä, Leninillä olisi teoriassa voinut olla hyvin laaja tuki.

Bolševikit eivät kuitenkaan suostuneet jakamaan valtaa, mikä synnytti vastarintaa jopa vallankumouspiireissä, ja sosialistivallankumoukselliset, bolševikkien entiset poliittiset kumppanit, sanoutuivat irti Leninin yksinvaltaisista menetelmistä.

Bolševikeilla oli paljon vastustajia, ja Lenin tovereineen julisti kaikki arvostelijansa tuhoeläimiksi, jotka oli nitistettävä.

Vallankumouksen nimissä oli päästävä eroon yläluokkaisista ja porvarillisista kansanvihollisista, joita Lenin usein kutsui ”kapitalismin lapsiksi”, ”rikkaiksi loiseläjiksi” sekä ”hysteerisiksi intellektuelleiksi”.

Uusi neuvostojohtaja ei kaihtanut ottaa kovia otteita käyttöön.

”Emme saavuta mitään, jos emme turvaudu terroriin”, Lenin totesi puoluetovereilleen pian valtaannousunsa jälkeen.

Neuvostojohtajan piti vain enää värvätä verikoirat ja usuttaa ne matkaan.

Rauta-Feliks loi terroriyksikön

Joulukuussa 1917 bolševikkien huippujohto kokoontui pohtimaan, mitä heidän pitäisi tehdä vastavallankumouksellisille. Se oli yksi nimityksistä, joilla kutsuttiin bolševismia vastustavaa kansanosaa.

Kokoukseen osallistui Feliks Dzeržinski, joka järkähtämättömyytensä ja tunteettomuutensa vuoksi tunnettiin ”Rauta-Feliksinä”.

Laiha bolševikki oli osallistunut vallankumoukseen etunenässä, ja hän oli yhä valmis panemaan kovan kovaa vasten, kun kyse oli vihollisista.

”Meillä ei ole mitään käyttöä oikeudenmukaisuudelle. Ehdotan, ei, vaadin, elintä, joka tekee tilit selviksi vastavallankumouksellisten kanssa”, hän jylisi.

Rauta-Feliks sai kokoukselta täyden tuen, ja 20. joulukuuta 1917 Leninin hallitus perusti Yleisvenäläisen erityiskomission vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan.

Tämä salainen poliisi tunnettiin pian nimen venäjänkielisestä lyhenteestä johdetulla Tšeka-nimellä.

Dzeržinskistä itsestään tuli uuden turvallisuuspalvelun johtaja.

Palvelun tehtävä oli muiden poliisiorganisaatioiden tavoin rikollisten ottaminen kiinni, mutta sillä oli laajemmat toimivaltuudet kuin poliisilla.

Sen oli etsittävä luokkavihollisia, kuten pappeja, yrittäjiä, suurtalonpoikia ja porvareita. Sen jäsenillä oli valtuudet takavarikoida omaisuutta ja häätää viholliset kodeistaan.

Omaisuutta takavarikoitiin jo vuoden 1917 lopulla, kun Tšeka alkoi potkia luokkavihollisten kotien ovia sisään.

Neljä viisi ”tšekistiä” tunkeutui varakkaiden ihmisten koteihin ja tyhjensi lipastonlaatikot koruista ja käteisestä.

Toisinaan koko talo tyhjennettiin niin, että korkea-arvoiset bolševikit tai vastaperustetun puna-armeijan upseerit saattoivat muuttaa sinne.

19-vuotias opiskelija Galina Djurjagina oli joulukuussa 1917 käymässä kuolemaisillaan olevan isoisänsä luona Uralvuorten lähellä olevassa kaupungissa.

Perhe kuului yläluokkaan, ja samana päivänä, jolloin isoisä lopulta kuoli, koko talo takavarikoitiin.

Pian myös Djurjaginan oma koti Permissä, jossa hän asui vanhempiensa ja kahden sisaruksen kanssa, tutkittiin kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla tšekistit varastivat pöytähopeat ja toisella kerralla heidän lastenhuoneensa otettiin ulkopuolisten käyttöön.

Djurjaginan isä oli lääkäri ja siten osa yläluokkaa, mutta hänen ammattinsa oli niin tärkeä, että perhe sai luvan jäädä asumaan osaan taloa.

Monien muiden yläluokan edustajien kohtalo oli paljon karumpi.

Martin Latsis, Tšekan johtaja Ukrainassa, teki alusta asti selväksi, että uusi turvallisuuspoliisi oli ”taisteluorganisaatio”, jolla oli tärkeä tehtävä:

”Hävitämme porvariston luokkana. Emme etsi todisteita emmekä todistajia neuvostovallan vastaisille sanoille tai teoille. Ensimmäinen kysymys, jonka teemme, on, mihin luokkaan ihminen kuuluu. Mikä on hänen taustansa, kasvatuksensa, koulutuksensa ja työnsä? Nämä kysymykset ratkaisevat syytetyn kohtalon. Se on punaisen terrorin ydin.”

Attentaatit käynnistivät verilöylyn

Huolimatta Tšekan herättämästä pelosta tyytymättömyys bolševikkeja vastaan oli niin suurta, että maa ajautui sisällissotaan vuonna 1918.

Toisena osapuolena olivat ”punaiset”, jotka taistelivat Leninin hallinnon puolesta, ja toisena osapuolena ”valkoiset”, joista moni halusi keisarivallan takaisin.

Lisäksi rajaseutujen ei-venäläiset vähemmistöt kapinoivat ja vaativat itsenäisyyttä, eivätkä kapinallisista talonpojista koostuvat ”vihreät” halunneet valtaan keisaria eivätkä bolševikkeja.

Leninillä oli hallussaan pääasiassa Petrogradin (nykyisen Pietarin) ja Moskovan ympäristö ja alueet niistä etelään Kaspianmerelle, mutta punaisilla ei ollut vaikutusvaltaa Venäjän itäosissa.

Sisällissota kiihdytti terroria, ja talvella 1918 Tšeka teloitti Kiovassa noin 6 000 ihmistä. Uhreista useimmat olivat upseereja, jotka eivät kannattaneet bolševikkeja.

”Siellä alkoi kirjaimellisesti venäläisen upseeriston teurastus. Onnettomia upseereja raahattiin ulos hotelleista ja huoneistoista ja heidät vietiin teloituspaikoille”, kuvaili silminnäkijä.

”Kävellessäni Vladimirinvuoren puistossa törmäsin jatkuvasti uusiin ruumiisiin. Tsaarin puistossa ja Kauppiaiden puistossa lojui kasoissa tuhansia alastomia tai osittain riisuttuja ruumiita.”

Kesällä 1918, kun Tšekalla oli jo 113 osastoa eri alueilla, Lenin ilmoitti, että turvallisuuspoliisin oli aika siirtyä kovempiin otteisiin:

”Ottakaa käyttöön joukkoterrori! Aikaa ei ole hukattavana minuuttiakaan! Meidän on käytettävä kaikkia keinoja: joukkotarkastuksia, teloituksia aseiden hallussapidosta, epäluotettavan aineksen joukkokarkotuksia”, bolševikkijohtaja määräsi 9. elokuuta 1918 sähkeessään Nižni Novgorodin Tšekan johtajalle.

Leninin ja Tšekan harjoittama terrori herätti vihaa. 17. elokuuta nuori mies ampui hengiltä Tšekan Petrogradin-johtajan Moisei Uritskin.

Alle kaksi viikkoa siitä tähtäimessä oli itse Lenin, kun sosialistivallankumouksellinen Faina Kaplan haavoitti tätä puhetilaisuudessa moskovalaisella tehtaalla.

Attentaatit saivat bolševikit julistamaan sodan kaikille vastustajilleen.

Petrogradissa ilmestyvä bolševikkilehti Krasnaja Gazeta raivosi 31. elokuuta:

”Nyt olemme velvoitettuja toimimaan. Hylätkäämme tunteilijat, jotka pelkäävät vuodattaa viatonta verta!” Kaksi päivää myöhemmin lehti julisti, että bolševikit käyvät kansanvihollisten kimppuun ja että ”porvariston veri täyttää kadut”.

Kommunistinen Pravdakin kannusti kansaa: ”Varautukaa murskaamaan vallankumouksen viholliset säälimättä. Kaupungit on siivottava porvarillisesta mädäntyneisyydestä!”

Djurjaginan isä pidätettiin

Yksi niistä, joka vangittiin Uritskin murhaa seuranneina päivinä, oli Galina Djurjaginan isä. Yöllä 20. elokuuta 1918 tšekistit tulivat viemään isän pois ja jättivät perheen kauhun valtaan.

Varhain seuraavana aamuna 19-vuotias Djurjagina kävi tapaamassa kaikkia tuttujaan, joilla oli jotain yhteyksiä Tšekaan. Joukossa oli useita hänen opiskelutovereitaan.

Hän sai lopulta apua isänsä työpaikan portinvartijalta. Tämä järjesti suhteillaan Djurjaginalle ja hänen äidilleen luvan vierailla turvallisuuspoliisin vankilassa kaupungin ulkopuolella.

Järkytyksekseen tytär ja äiti näkivät vankilassa lukemattomia tuttuja kasvoja.

”Vaikutti siltä, kuin kaikki sivistyneistön piiriin kuuluvat olisi pidätetty”, kirjoitti Djurjagina illalla kauhuissaan.

Vierailijat kauhistuivat vielä enemmän, kun he lopulta näkivät perheen isän. ”Emme olleet tunnistaa häntä.

Hänen ulkonäkönsä oli muuttunut niin paljon kahden yön aikana. Äiti alkoi itkeä”, Djurjagina kertoi.

Isä vastaili kysymyksiin niukasti, ja keskustelu jäi sisällyksettömäksi. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, mitä voitaisiin käyttää heitä vastaan.

”Vierailu on päättynyt. Ulos!” sotilas huusi, ja naiset joutuivat lähtemään kotiin saamatta selville, miten isälle kävisi.

Seuraavana päivänä paikallinen Tšeka ilmoitti, että useita porvareita ammuttaisiin ”toveri Uritskin vuoksi” Djurjagina perheineen oli suunniltaan: entäpä, jos perheen isä olisi ammuttavien joukossa?

25. elokuuta kello kaksi yöllä yksi Djurjaginan opiskelutovereista, joka oli liittynyt Tšekaan, ilmestyi perheen kodin ovelle perheen isä mukanaan. Naisen mukaan isä olisi ammuttu, jos hän ei olisi puuttunut asiaan.

”Juoksin kuin hullu ja ehdin perille juuri silloin, kun isäänne oltiin viemässä teloituspaikalle. Pyysin, että hänet vapautettaisiin. Tässä hän nyt on, olkaapa hyvä”, opiskelutoveri selitti.

Isä oli kalmankalpea ja seisoi ovella yöpaidassaan, joka hänellä oli ollut päällään pidätyshetkellä.

Hän palasi töihin jo seuraavana päivänä, mutta hän ei koskaan toipunut.

”Hän ei ole enää ihminen, pelkkä varjo vain. Hän ei sano sanaakaan, emmekä vaivaa häntä kysymyksillä”, Djurjagina kirjoitti päiväkirjaansa.

Tšekistit kiduttivat vankejaan

Galina Djurjaginan isän kaltaisten niin sanottujen valtionvihollisten hiljentäminen oli punaisen terrorin keskeisiä tavoitteita.

Jokaisen porvarin ja etenkin intelligentsijan jäsenten oli oltava jatkuvasti peloissaan henkensä puolesta.

Näin bolševikit varmistivat sen, että vain harva uskalsi nousta hallintoa vastaan.

Tästä syystä oli myös tärkeää, että tšekistit, joiden määrä kasvoi vuoden 1918 kuluessa 12 000:sta 40 000:een, käyttäytyivät karskisti ja julmasti sekä kaupungilla että vankilan seinien sisällä.

Ukrainan Tšekan päällikkö Martin Latsis ei salannut, mitä hän vaati alaisiltaan:

”Tämä on kaikkein likaisinta työtä. Sitä ei tehdä silkkihansikkaat kädessä.”

Latsisin mukaan työ oli niin raskasta, että miehistössä tapahtui jatkuvasti vaihdoksia: ”Työ murtaa nuoret kommunistit, joilla on heikko luonne.”

Tšeka houkuttelikin työpaikkana etenkin sellaista väkeä, jolla oli psykopaattisia piirteitä.

Galina Djurjaginan entinen matematiikanopettaja koki omakohtaisesti, kuinka sadistisia tšekistit saattoivat olla.

Ryhmä tšekistejä raiskasi hänet ja vei hänet sitten metsään silmät sidottuna.

Sen jälkeen nainen pakotettiin polvistumaan valmiiksi kaivetun haudan viereen. Yksi miehistä veti liipaisimesta, mutta aseesta kuuli vain ”klik”.

”Tämä oli rangaistus siitä, että annoit tyttärelleni huonon arvosanan”, tšekisti sanoi ennen kuin vapautti naisen.

Bolševikkipiireissäkin tiedettiin hyvin, millaiset ihmiset hakeutuivat turvallisuuspoliisiin töihin.

”Tšeka koostui perversseistä, jotka näkivät salaliittoja kaikkialla. Tiedän varmuudella, että Feliks Dzeržinski piti heitä ’puolimätinä’”, kertoi belgialaissyntyinen Victor Serge, joka liittyi bolševikkeihin Petrogradissa vuonna 1919.

Sadistiset tyypit olivat hyödyllisiä pidätyksissä ja vankilassa toimitetuissa kuulusteluissa, joihin liittyi aina kiduttamista.

Vangit yritettiin kiduttamalla saada ilmiantamaan muita vastavallankumouksellisia, ja lisäksi kidutus oli hyvä pelotuskeino.

Moniin Tšekan kidutusmenetelmiin oli haettu innoitusta Espanjan 1400-luvun inkvisitiolta.

Pidätettyjä esimerkiksi roikutettiin pitkiä aikoja pää alaspäin tai heidät pantiin ”kallonmurskaajaan”, joka puristi päätä. Bolševikit kehittivät itsekin julmia keinoja uhrien piinaamiseen.

Orjolissa Venäjän länsiosassa tšekistit sitoivat vankinsa kiinni paaluun ja kaatoivat näiden päälle pakkasessa vettä niin, että näistä tuli eläviä jääpuikkoja.

Vologdassa Moskovan pohjoispuolella vain 20-vuotias Tšeka-päällikkö kuulusteli talvella 1920 vankejaan niin, että nämä oli upotettu hyiseen jokeen.

Mies joutui myöhemmin mielentilatutkimukseen ja hänet todettiin mielisairaaksi.

Tšekistit pitivät huolta, että vankeja kidutettiin säännöllisesti, jotta muut vangit kuulivat kidutettujen huudot.

Galina Djurjaginan isää, joka vietti vankilassa viisi vuorokautta elokuussa 1918, ei kidutettu, mutta muiden huutojen aiheuttama henkinen terrori pelotti hänet järjiltään.

Hän näki selleihin palaavilla palovammoja, piiskan jättämiä haavoja ja kohtia, josta iho oli revitty irti.

Leninin vastustajien kärsimykset kasvoivat koko ajan. Syksyllä 1918 neuvostohallinto laajensi terroriohjelman vuoksi Tšekan valtuuksia.

Varsinaiset tappo-orgiat olivat vasta edessäpäin.

Tšeka riehaantui entisestään

Leniniin ja Uritskiin kohdistuneiden attentaattien jälkeen terrori muuttui koko ajan ankarammaksi.

Kaikkialle kiinnitettiin julisteita, joissa luki ”Kuolema porvareille! Alas kapitalismi!”, ja tšekistit saarsivat kokonaisia kaupunginosia pidättäessään vastavallankumouksellisia.

Tähän asti valtionvihollisille olivat voineet jakaa kuolemantuomioita niin sanotut vallankumoustribunaalit.

Ne eivät suinkaan koostuneet lainsäädäntöä tuntevista juristeista vaan bolševikeista, jotka langettivat tuomiot oman ”vallankumouksellisen omatuntonsa” käsityksen perusteella.

Vaikka tribunaalien eteen joutuminenkaan ei taannut pidätettyjen oikeusturvaa, tilanne paheni syksyllä 1918.

Tuolloin Tšeka sai oikeudet tuomita epäiltyjä omin päin ja rangaista heitä kuolemalla tai työleirillä.

Tšekistit toimivat tämän jälkeen niin poliiseina, etsivinä, syyttäjinä, vanginvartijoina ja pyöveleinä kuin tuomareinakin.

Työleirit syntyivät Leninin aloitteesta. Luokkavihollisia voitiin ”eristää neuvostotasavallan suojelemiseksi”, kuten asiasta todettiin hallituksen päätöksessä syyskuussa 1918.

Alun perin leirit oli ajateltu uudelleenkoulutusleireiksi, joissa internoiduille syötettäisiin propagandaa, mutta niistä muodostui orjatyöleirejä.

Niukkoja ruoka-annoksia saaneet vangit raatoivat 12–14 tunnin työpäiviä, esimerkiksi kaatoivat puita hyisillä Solovetskin saarilla Vienanmerellä tai Siperian ankarassa kylmyydessä.

”Lunta oli polviin asti niin, että oli vaikea liikkua. Jättimäiset rungot, jotka hakattiin kirveellä poikki, kaatuivat joskus vankien päälle surmaten alle jääneet.

Nälkiintyneet vangit, jotka pukeutuivat ryysyihin ja joilla ei ollut käsineitä eikä muita jalkineita kuin virsut, eivät usein pysyneet kunnolla edes pystyssä.

Kädet ja koko ruumis jäätyivät kalikaksi purevassa kylmyydessä”, kuvaili yksi vangeista.

Vuoden 1920 alussa leirejä oli vasta 34 kappaletta, mutta vain puolessatoista vuodessa niiden määrä nousi 117:een. Tšekalla oli niissä yli 60 000 internoitua.

Myös teloitusten määrä kasvoi jyrkästi. Syksystä 1918 murhien määrä lisääntyi kolmessa vuodessa voimakkaasti, kun tšekistit panivat parastaan karsiakseen bolševistiseen yhteiskuntaideaaliin sopimattomat kansalaiset.

Yksi eniten vainotuista ryhmistä olivat papit ja muut hengellisen säädyn edustajat, joita piti rangaista siitä, että kirkko oli vuosisatoja ryövännyt kansalta suuria omaisuuksia.

Tšekistit suorastaan kilpailivat siitä, kuka keksi karmeampia tapoja rangaista kirkon väkeä. Petrogradissa ryhmä tšekistejä havaitsi papin suorittavan muistopalvelusta bolševikkien uhreille.

Joukot ajoivat kaikki tilaisuuden osanottajat meren rannalle. Sen jälkeen pappi pakotettiin antamaan jokaiselle viimeinen voitelu, minkä jälkeen heidät ammuttiin ja työnnettiin veteen.

Permissä paikallisen Tšekan jäsenet etsivät käsiinsä papin, jonka he väittivät suosivan valkoisia.

Tšekistit kaivoivat papilta silmät päästä ja laittoivat hänet harhailemaan kaduille pelotukseksi ja varoitukseksi kaupungin asukkaille.

Arvioiden mukaan vuosina 1918–1921 tapettiin jopa 9 000 pappia, joista osan surmasi puna-armeija taistellessaan valkoisia vastaan.

Samoin enemmän tai vähemmän raa’alla tavalla surmansa saivat lukuisat muut korkeasti koulutetut ja korkeassa asemassa yhteiskunnassa olleet.

Usein tšekistit ajoivat vankinsa metsään, missä uhrit joutuivat kaivamaan itselleen haudan, minkä jälkeen he saivat kuulan kalloonsa.

”Emme tarvitse todisteita, ristikuulusteluja tai epäilyjä oikeuttaaksemme ampumisen”, totesi eräs Kungurin tšekisti.

Usein ihmisiä ammuttiin ilman kunnollista syytä tai koska he sattuivat olemaan jonkun epäillyn kaimoja.

Syksyllä 1918 Galina Djurjagina kuuli tuttavaltaan tšekistien epäinhimillisistä menettelytavoista.

”Tänään tapasin insinöörin tyttären kadulla. Hän näytti aivan kuolleelta. Hänen isänsä ja kolme veljeään oli vangittu. Heidät oli ruoskittu ja sitten heitetty sulaan rautaan tehtaassa, jossa he olivat olleet töissä. En voi uskoa, että koskaan aiemmin historiassa on tapahtunut jotain niin kaameaa kuin tämä ”punainen terrori”, joksi bolševikit sitä kutsuvat”, Djurjagina kirjoitti päiväkirjaansa, jota hän piilotteli ilmastointikanavassa: ”Jos se löydetään minulta, kuolen varmasti.”

Vuoden 1918 lopulla Djurjagina uskoi päiväkirjalleen, että perhe eli ”jatkuvassa ammutuksi tulemisen pelossa”. Kun tilaisuus tarjoutuisi, he pakenisivat.

Perhe jätti kaiken taakseen

Vuonna 1919 sisällissota raivosi yhä punaisten ja valkoisten välillä.

Valkoiset näyttivät hetken olevan voitolla keväällä, kun antibolševikit saivat haltuunsa muun muassa Permin, mutta sitten Leninin punaiset joukot pääsivät taas voitolle.

Kesäkuun alussa oli selvää, että Djurjaginan kotikaupunki jäisi taas Tšekalle.

Djurjaginalla ei ollut kuin päällään olevat vaatteet ja päiväkirja, kun perhe hyppäsi viimeiseen junaan Permistä pois.

Yhdessä tuhansien muiden kanssa he matkustivat tavaravaunuissa kohti Siperiaa, jota bolševikit eivät olleet vielä saaneet haltuunsa. Vaunussa Djurjaginan isä kaivoi esiin viisi pientä pulloa.

”Tämä tässä on syankaliumia. Jos punaiset saavat meidät kiinni, on parempi kuolla kuin jäädä heidän käsiinsä”, hän selitti perheelleen.

Vaunu löyhkäsi, koska moni menehtyi matkalla, ja vasta kuukauden matkanteon jälkeen perhe saapui Irkutskiin Kaakkois-Siperiaan.

Vapaus jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo syksyllä 1919 isot osat Siperiaa joutuivat punaisille, ja Djurjaginan perheen kohtalo oli jälleen bolševikkien käsissä.

Isää ei kuitenkaan likvidoitu, koska lääkäreistä oli pulaa, eikä kukaan perheestä ottanut syankaliumia.

Perhe majoitettiin vanhoihin junanvaunuihin Omskiin, missä isä määrättiin työskentelemään lääkärinä.

Uudessa yhteiskunnassa kansalaisilla ei ollut oikeuksia eikä omia mielipiteitä.

Tšeka syntyi uudestaan eri nimellä

Vuoden 1920 lopulla bolševikit lopulta saivat valkoiset lyötyä ja sisällissota päättyi.

Vasta vuonna 1922 heidän onnistui tuhota viimeiset kapinallisten työläisten ja talonpoikien muodostamat pesäkkeet, sillä osa näistä oli noussut vastustamaan hallintoa, joka alun perin oli julistanut olevansa työläisten puolella.

Hallinnon suhde kansaan oli huonontunut sisällissodan aikana vallinneen talouspolitiikan vuoksi, sillä valtio oli kansallistanut kaiken teollisuuden ja kieltänyt yksityisen kaupankäynnin.

Bolševikit myös takavarikoivat pakolla maatalouden tuotteet, ja jos talonpojat tai tehtaanomistajat kieltäytyivät luovuttamasta tuotteitaan, niskuroinnista rangaistiin vankileirillä tai kuolemalla.

Lakkoilevat työläiset, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, turvallisuuspalvelu pakotti uhkailemalla allekirjoittamaan julistuksia, joissa nämä lupasivat ”tulevaisuudessa tehdä töitä tunnontarkasti”.

Terrori oli murtanut kansan vastarinnan tehokkaasti ja varmistanut bolševikeille vallan maassa, joka vuodesta 1922 alkaen tunnettiin Neuvostoliittona.

On mahdotonta sanoa, kuinka paljon terrorin uhreja kaikkiaan oli, mutta historioitsijoiden arvioiden mukaan Tšeka ehti tappaa vuosina 1917–1922 ainakin satatuhatta ihmistä.

Kun Lenin vuonna 1922 hajotti Tšekan, organisaatiossa työskenteli kolmesataatuhatta ihmistä.

Tšeka ei kadonnut kokonaan, vaan siitä tuli Valtion poliittinen hallinto, GPU, joka jatkoi valtiota vastaan rikkoneiden ihmisten pidättämistä ja teloittamista.

Myöhemmin palvelusta tuli osa pelättyä KGB:tä. Neuvostokansalaiset eivät koskaan päässeet irti hallinnon rautaisesta otteesta.

Galina Djurjagina oli yksi harvoista pakoon päässeistä. Vuonna 1925 hän muutti pois Neuvostoliitosta itävaltalaisen aviomiehensä kanssa.

Tämä oli sotavanki, jonka hän oli tavannut saavuttuaan Omskiin. Djurjagina kuoli vuonna 1991 muutamaa kuukautta ennen Neuvostoliiton hajoamista.