Stalinin pyöveli lähetti miljoonia kuolemaan

Neuvostoliiton salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija toteutti Stalinin puhdistukset ja raivasi samalla kilpailijat tieltään. Hän sai kuitenkin hirmutöillään myös vaarallisia vihollisia.

Neuvostoliiton salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija toteutti Stalinin puhdistukset ja raivasi samalla kilpailijat tieltään. Hän sai kuitenkin hirmutöillään myös vaarallisia vihollisia.

Imageselect/ukendt

85 vuotta sitten: Stalinin puhdistukset osuivat myös tukijoihin

1930-luvun lopussa lukuisia korkea-arvoisia kommunisteja syytettiin salaliitosta Stalinia ja Neuvostoliittoa vastaan. Kaikilla syytetyillä oli side maanpaossa olleeseen Lev Trotskiin, jota pidettiin uhkana Stalinin diktatuurille.

  1. tammikuuta 1937 syytetyt eli niin kutsutut neuvostovastaiset trotskilaiset tuotiin oikeuden eteen. Kuukausien kidutuksen, vankeuden ja univajeen jälkeen syytetyt lukivat heille kirjoitetut tunnustukset maailman median silmien edessä.

Seitsemästätoista syytetystä 13 teloitettiin heti oikeudenkäynnin jälkeen, ja loput kuolivat pian brutaaleilla vankileireillä.

Berijan rooli oikeudenkäynnissä on jäänyt hämärän peittoon, mutta vuonna 1953 hän oli itse oikeuden edessä samanlaisista syytteistä, ja myös hänet tuomittiin kuolemaan.

Lue alta lisää Stalinin puhdistusten pääarkkitehdista.

Yö lepäsi raskaana Josif Stalinin loma-asunnon, datšan, yllä Moskovan ulkopuolella mustan limusiinin rullatessa sen päärakennuksen eteen. Takaovi aukesi, ja yksi Neuvostoliiton pelätyimmistä ja vaikutusvaltaisimmista miehistä nousi autosta.

Lavrenti Berija oli vuosikausia johtanut Neuvostoliiton mahtavaa poliisikoneistoa, ja Stalinin lähipiiriin kuuluvana hän oli seissyt diktaattorin rinnalla hallinnon vaikeimmilla hetkillä.

Niinpä Berija oli luonnollisesti noudattanut kutsua nytkin, vaikka se oli tullut kello kolme yöllä. Stalinin henkivartijat olivat pari tuntia aiemmin löytäneet 74-vuotiaan valtionpäämiehen retkottamasta lattialta.

Berija kiirehti suoraan sohvalle, jonne palvelusväki oli Stalinin nostanut. Hän tarkasteli diktaattoria nenälasiensa takaa ja ärähti sitten kiukkuisesti levottomille henkivartijoille: ”Miksi tällainen paniikki? Mitään ei ole tapahtunut, hän vain nukkuu.”

Berija määräsi vahvalla georgialaisaksentillaan: ”Toveri Stalinia ei saa herättää.” Sitten hän marssi ulos ovesta. Paikalle kutsuttiin lääkäri vasta viisi tuntia myöhemmin. Lääkäri totesi Stalinin saaneen aivoverenvuodon ja yritti kaikin keinoin elvyttää tätä.

Berijalle tilanne olisi tuskin voinut olla otollisempi. Hän oli jo 1920-luvulta alkaen pelannut korttinsa huolellisesti noustakseen kommunistisen puolueen huipulle.

Hän oli mielistellyt Stalinia, murhannut kilpailijoitaan ja lähettänyt satojatuhansia neuvostoliittolaisia kuolemaan. Keväällä 1953 Berijan valta-asema oli kuitenkin uhattuna – ja vain Stalinin kuolema voisi pelastaa Berijan.

Arkkitehtiopiskelijasta tuli julma poliisi

Lavrenti Berija syntyi 29. maaliskuuta 1899 Georgiassa, Venäjän keisarikunnassa. Teini-ikäisenä taiteesta kiinnostunut Berija aloitti arkkitehtiopinnot myös Venäjän keisarikuntaan kuuluneen Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa. Pian hän kuitenkin innostui opintoja enemmän tsaarinvastaisesta taistelusta.

Vuonna 1917 Berija liittyi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen bolševistiseen siipeen. Hänen aktiivisuutensa palkittiin 1920-luvun alussa asemalla neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tšekan paikallisen osaston salaisten operaatioiden johdossa. Tšekan agenttien tiedettiin jahtaavan armotta vastavallankumouksellisia aineksia ja ampuvan epäiltyjä kyselemättä.

Berijalla oli ilmiömäinen taito saattaa kilpailijansa pinteeseen. Hän kaivoi heistä raskauttavia tietoja salaisen poliisinsa avulla tai juotti heidät tolkuttomaan humalaan, jolloin he puhuivat sivu suunsa tai käyttäytyivät muuten sopimattomasti.

Berijan yritykset mielistellä Stalinia onnistuivat. Tässä Berija istuu Stalinin tytär Svetlana sylissään.

© Imageselect

Berija eteni koko ajan kohti vallan huippua

Erittäin kunnianhimoinen Berija kapusi määrätietoisesti vallan portaita imartelemalla Stalinia ja raivaamalla kilpailijoitaan tieltä.

16-vuotiaana

Aloitus: Berija perusti vuonna 1915 opiskelutovereidensa kanssa laittoman marxistisen opintopiirin Azerbaidžanissa.

22-vuotiaana

Johtotehtävään: Nuorukainen sai töitä bolševikkien salaisesta poliisista Tšekasta Azerbaidžanissa, ja hänet nimitettiin samana vuonna maan salaisten operaatioiden johtoon.

32-vuotiaana

Ylennys: Nousi Georgian kommunistipuolueen johtoon 1931.

39-vuotiaana

Moskovaan: Stalin kutsui Berijan Moskovaan NKVD:n salaisen poliisin johtajaksi, ja Berija sai siten päävastuun Stalinin hallinnon poliittisesta terrorista.

42-vuotiaana

Vallan ytimeen: Berija nimitettiin vuonna 1941 varapääministeriksi ja puolustuskomitean jäseneksi.

47-vuotiaana

Politbyroo: Berijasta tuli täysivaltainen kommunistipuolueen ylimmän johtoelimen, politbyroon, jäsen ja samana vuonna hän sai varapääministerinä vastuulleen Neuvostoliiton atomiohjelman.

50-vuotiaana

Kunniamerkki: Berija sai 50-vuotispäivänään Leninin kunniamerkin ”suurista palveluksista kommunistisen puolueen ja neuvostokansan hyväksi”.

54-vuotiaana

Uran huippu: Stalinin kuoltua vuonna 1953 Berijasta tuli sisäministeri ja Neuvostoliiton kakkosmies Georgi Malenkovin jälkeen.

Yksi tällaisista tapauksista oli Stalinin lanko Stanislav Redens, Kaukasuksen alueen salaisen poliisin päällikkö, joka Berijan kanssa vietetyn kostean illan jälkeen vuonna 1931 löydettiin umpihumalassa katuojasta.

Berija raportoi tapauksesta saman tien Stalinille, joka erotti lankonsa ja nimitti Berijan hänen tilalleen. Berija otti tyytyväisenä uuden asemansa vastaan, mutta hänen vallanhimonsa oli kyltymätön.

Berija ja Stalin tapasivat ensimmäistä kertaa 1920-luvun puolivälissä, jolloin Berija johti diktaattorin kesäasunnon rakennustöitä Georgiassa. Se oli hänelle oivallinen tilaisuus hankkiutua Stalinin suosioon.

Kun Stalin (keskellä) 1930-luvun lopussa määräsi laajoja puhdistuksia, kukaan ei enää ollut turvassa: Stalin näki vihollisia kaikkialla ja valtiollinen terrori saattoi iskeä kehen tahansa.

© Imageselect

Berija huomasi Stalinin olevan perso imartelulle, joten hän muisti aina viitata puheissaan ”toveri Stalinin viisauteen”. Lisäksi hän sai järjesteltyä asiat niin, että hän yhdessä puolisonsa Ninan kanssa otti hoitaakseen Stalinin vanhan äidin. Äiti majoitettiin Tbilisiin, joten Berijan pariskunta pystyi käymään säännöllisesti hänen luonaan.

Berijasta tulikin pian osa Stalinin perhettä, mitä auttoi osaltaan sekin, että hän tuotti Stalinista ylistävän kirjan ja merkitsi itsensä sen kirjoittajaksi.

Palkinnoksi kaikesta tästä Stalin teki vuonna 1938 uskollisesta ystävästään Berijasta pahamaineisen NKVD:n eli sisäasiainkansankomissariaatin – käytännössä Neuvostoliiton salaisen turvallisuuspoliisin – johtajan.

”Katsokaahan, tässä on meidän oma Himmlerimme – hänkään ei ole ollenkaan huono!” Stalin Berijasta

Vasta 35-vuotiaalla Berijalla oli runsaasti kokemusta kuulustelemisesta ja kiduttamisesta, joten asema sopi hänelle täydellisesti. Hän halusi ympärilleen omat poliisitoverinsa ja kitki määrätietoisesti pois kaikki entisen johtajan tukijat varmistaen, että he päätyivät joko vankilaan tai kuula kallossaan hautaan.

NKVD:n menetelmät olivat herättäneet pelkoa siitä asti kun se perustettiin vuonna 1934. Neuvostoliittolaisten keskuudessa sen kuulustelujärjestelmästä käytettiin nimitystä ”lihamylly”, mutta Berijan johdolla toiminnasta tuli entistä laajempaa ja julmempaa.

Toinen maailmansota oli ovella, ja neuvostohallinnolla oli tarve kiristää kontrollia. Stalin oli varma siitä, että hän oli löytänyt tehtävään oikean ihmisen – niin varma, että hän eräässä kokouksessa Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin kanssa syyskuussa 1939 vertasi Berijaa natsien kivikovaan SS-johtajaan: ”Katsokaahan, tässä on meidän oma Himmlerimme – hänkään ei ole ollenkaan huono!”

© shutterstock

Berija tuotti luokseen naisia raiskattavaksi

Berija oli kovasti naisten perään. Hänen kerrotaan lähettäneen henkivartijoitaan kiertelemään Moskovan katuja ja sieppaamaan nuoria kaunottaria, jotka sitten kuskattiin Berijan kotiin. Hän tarjosi naisille ruokaa sekä lasillisen viiniä, johon oli sekoitettu unilääkettä. Kun lääke alkoi vaikuttaa, hän raiskasi naiset.

Yksi uhreista oli näyttelijä Tatjana Okunevskaja. Hän muisti, kuinka tanakka Berija ”otti vaatteet pois ja kieriskeli luksussängyssään kuin ruma, muodoton rupikonna”.

Berija totesi näyttelijälle pahaenteisesti: ”Olet kaukana kaikesta, joten huutaminen ei auta. Olet minun vallassani.” Jälkikäteen Berija lahjoitti aina naisille kukkakimpun.

Kansanviholliset lähetettiin leireille

Kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet hyökkäämättömyys- ja etupiirisopimuksen, Hitler tunkeutui Puolaan 1. ja Stalin 17. syyskuuta 1939.

Puolan miehitys johti siihen, että Berijalla oli pian kädet täynnä työtä. Aluevaltaukset tarkoittivat erityisen kiireisiä aikoja NKVD:lle, jonka piti varmistaa uusien alueiden asukkaiden uskollisuus kommunistiselle puolueelle.

Berija piti Valko-Venäjän ja Ukrainan rajan lähellä asuvia puolalaisia uhkana väittäen, että he ”muokkasivat maata kaikenlaisille Neuvostoliiton vastaisille toimille”. Berija kirjoitti Stalinille: ”Heidän ja heidän perheidensä karkotus vankileireille on välttämätöntä.”

Kaksi päivää myöhemmin NKVD:n yksiköt saapuivat alueille, ja ainakin 130 000 ihmistä päätyi tuolloin Berijan kauhistuttaville gulag-leireille Siperiaan. Heitä seurasi vielä lukemattomia muita, ja Berijan olikin perustettava lukuisia uusia leirejä NKVD:n alaisuuteen.

Vartijat laskivat vangit päivittäin. Päivän mittaan menehtyneet vangit raahattiin paikalle illan laskentaan.

© United Archives/Topfoto

Uusia vankeja virtasi jatkuvasti leireille orjatyöhön

Kun Berija sai NKVD:n johtoonsa, hän loi massiivisen vankileirien verkoston, josta valtio sai ilmaista työvoimaa. Epäinhimilliset olosuhteet koituivat miljoonien kohtaloksi.

Berija sai NKVD:n johtajana vuonna 1938 vastuulleen Neuvostoliiton pelätyt, erityisesti poliittisille vangeille tarkoitetut työleirit. Hänen alaisuudessaan leirien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Aina kun Neuvostoliitto teki uusia aluevaltauksia, Stalinin hallinto lähetti sieltä todellisia ja mahdollisia vastustajiaan niin kutsutuille gulag-leireille.

”Toveri Berija hoitaa balttivieraidemme majoituksen”, Stalin lausahti noin 140 000 virolaisesta, latvialaisesta ja liettualaisesta, jotka lähetettiin leireille vuonna 1941.

Ensimmäiset vankileirit perustettiin pian lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917, mutta Stalinin kaudella vankien määrä moninkertaistui. Historioitsijat arvioivat, että 1920-luvun lopulta 1950-luvun puoliväliin noin 500 leirin kautta kulki noin 20 miljoonaa ihmistä.

Leirien alkuperäinen tarkoitus oli ollut uudelleenkouluttaa rikollisia, mutta niistä tuli pian hallinnolle keino hankkiutua eroon todellisista ja mahdollisista vihollisista. Leireillä oli lisäksi ratkaiseva rooli Neuvostoliiton taloudelle, sillä niistä valtio sai ilmaista työvoimaa.

Vangit joutuivat uurastamaan henkensä kaupalla ja vain alkeellisilla työkaluilla kaivoksissa, metsätöissä ja valtavilla rakennustyömailla.

Leirit sijaitsivat yleensä karuissa paikoissa maan äärissä, ja epäinhimillisissä oloissa vankeja kuoli kuin kärpäsiä. Vuosittain vangeista menehtyi noin kymmenen prosenttia kylmyyteen, nälkään, uupumukseen ja sairauksiin sekä säännöllisissä teloitusaalloissa. Tutkijoiden arvioiden mukaan leireillä kuoli ainakin 2,7 miljoonaa ihmistä.

Vankien määrä räjähti:

1930

179 000

1938

1 881 570

1950

2 561 351

Leirikyyditysten lisäksi Berijan kätyrit jatkoivat Neuvostoliittoon liitetyn Itä-Puolan ja sittemmin myös miehitetyn Baltian väestön valvontaa. Kaikki kansallismielisyys kukistettiin kovalla kädellä.

Sen joutui kokemaan myös 19-vuotias Galina Stavarskaja, joka asui Lvivin lähistöllä Puolassa. Vuonna 1939 hän joutui NKVD:n kuulusteltavaksi: ”Siellä oli kolme ronskin näköistä miestä.

He tivasivat minulta: ’Kuulutko johonkin salaiseen järjestöön?’” Stavarskaja ei tiennyt mitään kansallismielisestä liikkeestä, johon agentit viittasivat, mutta nämä raivosivat hänelle yhtä kaikki.

”He löivät minua päähän ja potkivat selkään. Se oli kuin helvetissä”, muisteli Stavarskaja, joka säilyi silti hengissä kohtaamisestaan Berijan miesten kanssa.

Läheskään kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Neuvostoliittolainen teatteriohjaaja Vsevolod Meyerhold ehti kuvailla NKVD:n julmia menetelmiä ennen kuin pääsi hengestään helmikuussa 1940.

”Minut pakotettiin mahalleni, ja jalkapohjiani ja selkääni hakattiin kumipiiskalla. Kipu oli niin kovaa, että huusin ja itkin. Tuntui kuin päälleni olisi kaadettu kiehuvaa vettä. Kuulustelujen johtaja uhkaili: ’Emme lopeta, ennen kuin allekirjoitat tunnustuksen.’ Niin minä allekirjoitin sen”, 65-vuotias Meyerhold kertoi kokemuksistaan.

Berija siirsi tuhansia puolalaisia 400 ­kilometriä Moskovasta länteen Katynin metsäalueelle, missä heidät vietiin yksi kerrallaan sisään NKVD:n rakennukseen ja ammuttiin takaapäin.

NKVD vangitsi ja lähetti leireille noin 22 000 puolalaista upseeria, poliisia ja viranhaltijaa. Stalin olisi halunnut uudelleenkouluttaa vangit neuvostohengessä, mutta Berija oli eri mieltä. Hän totesi, että puolalaiset vangit ”vain odottivat vapautumistaan voidakseen ryhtyä aktiivisesti taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan”.

”Antakaa heille äärimmäinen rangaistus: ampuminen”, Berija kirjoitti 5. maaliskuuta 1940 muistiossa Stalinille.

Berija siirsi tuhansia puolalaisia 400 kilometriä Moskovasta länteen Katynin metsäalueelle, missä heidät vietiin yksi kerrallaan sisään NKVD:n rakennukseen ja ammuttiin takaapäin. Myös esimerkiksi NKVD:n vankilassa Ukrainan Harkovassa teloitettiin samaan tyyliin lähes 4 000 puolalaista vankia.

Berija sai vihamiehiä armeijasta

Stalin järkyttyi, kun Hitler kesällä 1941 rikkoi Saksan ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja aloitti iskut neuvostojoukkojen hallussa oleville alueille. Stalin oli Berijan mukaan niin tyrmistynyt, että huudahti: ”Kaikki on mennyttä! Minä antaudun! Me jäimme kiinni housut kintuissa.”

Berija tuki lamautunutta päällikköään, ja yhdessä he kävivät taistoon isänmaan puolesta. Kun katkeria tappioita oli kärsitty vuoden verran, Stalin antoi heinäkuussa 1942 käskynsä numero 227, jossa hän julisti, että armeijasta ”siivotaan epäluotettavat elementit” ja ”levottomuuksien lietsojat ja pelkurit pidätetään”.

Neuvostokansalaisia varoi­teltiin ulkomaisista vakoojista, vaikka oma salainen poliisi oli heille suurempi uhka.

© Imageselect

NKVD:lla oli korvat kaikkialla

Salainen poliisi ei kaihtanut keinoja vainotessaan hallinnon todellisia ja kuviteltuja vihollisia. NKVD:n valvonnalta eivät välttyneet sen enempää tavalliset kansalaiset kuin puna-armeijan sotilaatkaan.

Hän oli saanut tarpeekseen rintamalta livistävistä sotilaista ja antoi Berijan NKVD:n erikoisosastolle vapaat kädet teloittaa karkurit ja kelvottomat sotilaat. Valtuutus tarkoitti kymmenientuhansien kuolemaa.

Puna-armeija sai kuin saikin käännettyä sodan suuntaa, vaikkei siitä voikaan antaa kunniaa NKVD:n terrorille. Nyt Berija oli kuitenkin saanut niin sotilaat kuin kenraalitkin vihamiehikseen, koska hän sekaantui kaikkeen ja rankaisi korkeimpiakin upseereja. Berija saisi vuosia myöhemmin maksaa kovan hinnan siitä, että hän suututti armeijan.

Stalinin vainoharhaisuus paheni

Berijan valta Kremlissä oli kasvanut tasaisesti toisen maailmansodan aikana. Yhdessä Stalinin kanssa hän oli tapattanut satojatuhansia – ehkä jopa miljoonia – ihmisiä, ja hän oli aina läsnä, kun Stalin teki tärkeitä päätöksiä. Berija alkoi tuntea itsensä Kremlin keisariksi ja toimia yhä omavaltaisemmin.

”Hän raivostui, jos joku vastusti hänen ehdotustaan. Vaikka kukaan Neuvostoliiton edustajista ei kyllä uskaltanut sitä tehdä”, kuvaili Nicholas Kviatashvili, joka kuului Britannian valtuuskuntaan Teheranin konferenssissa vuonna 1943.

Stalinin tytär Svetlana kertoi Berijan olleen kuin ”viekas hovimies”, joka ”oli saanut isän valtaansa, eikä isää ollut yleensä mitenkään helppo huijata”. Berija oli hyödyntänyt Stalinin loputonta imartelunnälkää siinä missä tämän pelkoa läheistensä petturuudestakin.

Vähitellen Stalinin poliittinen vainoharhaisuus alkoi kuitenkin uhata jo Berijaakin, sillä tämä oli diktaattorin mielestä hankkinut itselleen aivan liikaa valtaa.

Neuvostoliiton ensimmäinen atomipommi oli kopio Yhdysvaltojen vuonna 1945 Nagasakiin pudottamasta Fat Man -pommista.

© Imageselect

Berija johti myös atomipommihanketta

Elokuussa 1945 Berija paneutui Stalinin uuteen suurhankkeeseen: Neuvostoliitosta tuli tehdä Yhdysvaltojen kaltainen ydinasevaltio.

Neuvostoliiton ensimmäinen atomipommi laukaistiin jo elokuussa 1949 Berijan seuratessa koetta. Hanke eteni erittäin nopeasti varsinkin siksi, että Neuvostoliitolla oli ollut vakooja Yhdysvaltojen huippusalaisessa Manhattan-projektissa toisen maailmansodan aikaan ja Berijan väki oli siten saanut korvaamatonta tietoa pommin rakentamisesta ja plutoniumin valmistuksesta.

Hanke oli luonnollisesti Stalinille tärkeä, ja onnistuneen räjäytyksen jälkeen Berija ryntäsikin rutistamaan päätutkijaa sanoen: ”Olisi ollut perin harmillista, jos tämä ei olisi onnistunut.”

Vuonna 1953 Stalin käynnisti toimet Berijaa kohtaan. Berijaa syytettiin epäsuorasti laiminlyönneistä ja huolimattomuudesta, sillä Stalinin mukaan salainen poliisi ei ollut onnistunut paljastamaan juutalaisten lääkärien solmimaa salaliittoa, joka pyrki murhaamaan Stalinin.

Oli tullut Berijan vuoro pelätä Stalinin pidätyksiä – mutta hänen onnekseen Stalin lyyhistyi yllättäen datšallaan juuri silloin. Aivoverenvuodon saanut Stalin häälyi elämän ja kuoleman rajamailla 2.–5. maaliskuuta 1953.

Berija, Nikita Hruštšov, Georgi Malenkov ja Vjatšeslav Molotov – kaikki politbyroon jäseniä – kävivät ahkerasti Stalinin luona, ja kaikki olivat paikalla, kun Stalin 5. maaliskuuta kello 21.50 veti viimeisen henkäyksensä. Joukosta yksi ei kuitenkaan ollut surun murtama.

”Se oli Berija. Hän oli suorastaan innostunut ja näki valtavasti vaivaa varmistaakseen, ettei kukaan pääsisi huijaamaan häntä tuona ratkaisevana hetkenä”, muisteli Stalinin tytär Svetlana.

Kun Stalin heitti henkensä, Berija tarttui saman tien hattuunsa ja määräsi kuljettajansa ajamaan hänet vauhdilla Kremliin. ”Hän on matkalla kahmimaan vallan”, kuiskasi yksi paikallaolijoista Hruštšoville, joka myös kiirehti hallintokeskukseen Moskovaan.

Puoluejohdon ensimmäisessä kokouksessa Stalinin kuoleman jälkeen oli selvä, että Berija oli jo tehnyt suunnitelmia valtataistelua varten. Malenkov, jota ­Berija suositteli uudeksi ministerineuvoston puheenjohtajaksi ja kommunistisen puolueen pääsihteeriksi, oli mukana suunnitelmassa.

”Minä poistin hänet kuvioista. Minä pelastin teidät kaikki.” Berija Stalinin kuoleman jälkeen Molotovin mukaan.

Malenkov kiitti kunniasta ehdottamalla puolestaan Berijaa ministerineuvoston varapuheenjohtajaksi ja sisäministeriksi. Niin kaksikko sieppasi vallan Neuvostoliitossa, ja Berija jatkoi yhä valtion painostuskoneiston johdossa.

Stalinin äkillinen kuolema oli pelastanut Berijan – eikä kyse ehkä ollut silkasta onnesta. Berija oli ilmeisesti täysin tietoisesti viivyttänyt lääkärin kutsumista Stalinille. Hän oli myös antanut pian potkut lääkärin kutsuneille työntekijöille ja varmistanut, että he pitäisivät suunsa kiinni.

Henkivartijoiden mielestä tuo kaikki vaikutti hieman epäilyttävältä, ja epäilykset Berijan osallisuudesta Stalinin kuolemaan vahvistuivat Vjatšeslav Molotovin muistelmissa, joissa tämä kirjoitti Berijan kerskuneen: ”Minä poistin hänet kuvioista. Minä pelastin teidät kaikki.”

Berija oli nyt kakkospaikalla Neuvostoliiton valtahierarkiassa, mutta hänen asemansa ei ollut niin vakaa kuin hän ehkä luuli, sillä kulissien takana Hruštšov keitteli omaa soppaansa.

Berija sai maistaa omaa lääkettään

Perjantaina 26. kesäkuuta 1953 Berija saapui rennosti tapaamiseen Malenkovin toimistoon Kremlissä ja istuutui pahaa aavistamatta. Sitten Malenkov antoi ­puheenvuoron Hruštšoville, joka halusi keskustella aiheesta ”toveri Berija”.

”Mistä on kyse, Nikita? Mitä oikein höpiset?”, Berija kysyi ihmeissään. Hruštšov oli saanut liittolaisia armei­jasta, jossa Berijan sodanaikaiset puhdistukset herättivät yhä katkeruutta, ja oli valmistellut yhdessä Molotovin ja Berijalle äkisti selkänsä kääntäneen Malenkovin kanssa syytekirjelmän.

Sen mukaan Berija oli pyrkinyt diktaattoriksi, nostanut turvallisuuspalvelun puolueen ja hallituksen ohi ja ajanut Stalinin kuoleman jälkeen omaa politiikkaansa.

Berija oli tyrmistynyt. Toimiston ovi avautui, ja kuusi aseistettua upseeria astui sisään ja pidätti hänet.

Kreml kuhisi yhä hänen turvallisuuspalvelunsa väkeä, mutta Malenkovin toimistotiloista hän ei päässyt hälyttämään heitä apuun, ja niin hänet vietiin Moskovan sotilaspiirin päämajan bunkkeriin.

Siellä hänet pidettiin, kunnes hänet lopulta haettiin erityistuomioistuimen eteen. Tuomioistuimessa oli useita Hruštšovin tukijoita, ja 54-vuotias Berija tuomittiin kuolemaan ”rikollisesta toiminnasta valtiota ja puoluetta vastaan” ja teloitettiin ampumalla 23. joulukuuta 1953.

Stalinin pyöveli oli saanut maistaa omaa lääkettään. Pelon arkkitehti, joka oli noussut vallan huipulle, oli kaatunut. Yhdysvaltojen Moskovan-suurlähettiläs Charles Bohlen kuvaili tapahtunutta näin vuonna 1953:

”Berijan kohtalossa on luonnollisesti tiettyä perustavanlaatuista oikeudenmukaisuutta, mutta olisi ollut sopivampaa, jos hänen rangaistuksensa olisivat langettaneet hänen uhrinsa eivätkä hänen rikostoverinsa.”