Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov oli datšallaan Krimin niemimaalla. Hän oli lomaillut siellä kaksi viikkoa ja valmistellut puhettaan, joka hänen oli määrä pitää pian Moskovassa. Päivää ennen kuin hänen oli määrä palata Moskovaan, hän istuutui työpöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa.
Puheen oli määrä sinetöidä uusi liittosopimus, joka takaisi Neuvostoliiton tasavalloille entistä laajemman itsehallinnon. Kello 16.50 ovelle koputettiin. Gorbatšovin henkivartija astui sisään ja sanoi: ”Joukko tovereita on tullut tervehtimään sinua, Mihail Sergejevitš.”
Gorbatšov näytti ärsyyntyneeltä.
”Mitkä toverit? En odota vieraita”, hän vastasi. Krimin huvila oli perheen piilopirtti, ja odottamattomat vierailut olivat harvinaisia.
”He tulivat Plehanovin kanssa”, henkivartija vastasi. Plehanov johti turvallisuuspalvelu KGB:n valtionpäämiehen henkivartijoista vastaavaa osastoa.
”Selvä, he voivat odottaa hetken”, vastasi Gorbatšov ja tarttui huolestuneena puhelimeen.
Puhelinlinja oli mykkä, ja kun Gorbatšov nosti viereisen puhelimen luurin, sekin oli vaiti.
Lenin ja Stalin perustivat punaisen imperiumin
Gorbatšov tajusi, että meneillään oli vallankaappaus. Hän kiiruhti verannalle ja kertoi asiasta Raisa-vaimolleen:
”En aio perääntyä. En suostu alistumaan kiristykseen ja uhkauksiin.”
Gorbatšov tiesi, että kommunistisen puolueen konservatiiviset voimat suunnittelivat hänen syrjäyttämistään, ja vaikka hän tiesi olevansa hengenvaarassa, hän ei halunnut helpottaa vallankaapparien tehtävää. Seuraavat tunnit ja päivät osoittaisivat, annettaisiinko uudistusten jatkua vai teloitettaisiinko hänet ja Neuvostoliitto palaisi Stalinin ajan sortoon.
Glasnost muotoutui Kanadassa
Gorbatšovin kauden alkaessa vuonna 1983 Neuvostoliitto oli ollut diktatuuri jo 66 vuotta. Kommunistinen puolue, suurvallan ainoa sallittu puolue, johti maata kovin ottein. Kommunistisen hallinnon arvostelijat vangittiin ja lehdistöä sensuroitiin, eikä kukaan saanut poistua maasta ilman valtion lupaa.
52-vuotias Mihail Sergejevitš Gorbatšov oli nuorin jäsen politbyroossa, joka oli kommunistisen puolueen korkein toimielin ja teki kaikki tärkeät päätökset.
Aisti kylmän sodan tunnelmaa
Kuuntele Neuvostoliiton kansallislaulua samalla, kun luet artikkelia.
Toukokuussa 1983 – keskellä kylmää sotaa – Gorbatšov lähetettiin viralliselle vierailulle Kanadaan tutustumaan sikäläiseen tehomaanviljelyyn. Neuvostoliiton suurlähettiläs Alexander Jakovlev otti hänet vastaan Ottawan lentokentällä. Miehet olivat tavanneet vain muutaman kerran 1970-luvulla, mutta heidän välilleen syntyi nopeasti lämmin ystävyys.
Kun he lensivät valtavan Kanadan ylitse pienellä vuokratulla potkurikoneella ja kulkivat vihannilla pelloilla, Gorbatšov ja Jakovlev oivalsivat, että he molemmat halusivat uudistaa kommunismia. He halusivat tehdä lopun pelosta, vaikenemisesta tms. ja köyhyydestä. He halusivat tulevaisuuden kommunismin perustuvan korkeaan moraaliin ja oikeudenmukaisuuteen.
Kotiin palattuaan Gorbatšov kutsui Jakovlevin kotiin johtamaan ajatushautomoa, jotta tämä olisi käytettävissä, kun hän pyrkisi valtaan.
Jakovlev auttoi Gorbatšovia kirjoittamaan ensimmäiset puheet, joissa tämä hahmotteli uuden Neuvostoliiton peruskiviä perestroikaa (uudelleenjärjestely) ja glasnostia (avoimuus). Tie valtaan avautui maaliskuussa 1985, kun Neuvostoliiton iäkäs johtaja Konstantin Tšernenko kuoli.
He ratkaisivat Neuvostoliiton kohtalon
Mihail Gorbatšov
Syntyi: 1931
Titteli: Neuvostoliiton johtaja vuosina 1985–1991
Rooli: Gorbatšov ajoi uudistuksia, perestroikaa (uudelleenjärjestely) ja glasnostia (avoimuus), joiden piti inhimillistää kommunismia.
Aleksandr Jakovlev
Syntyi: 1923 (kuoli 2005)
Titteli: Kommunistipuolueen korkeimman toimielimen, politbyroon, jäsen
Rooli: Jakovlev oli Gorbatšovin uskollinen tukija. Hän vastusti aseellisia toimia Puolassa ja muissa itäblokin maissa, joissa oppositio uhkasi 1980-luvulla kommunistien valtaa.
Boris Jeltsin
Syntyi: 1931 (kuoli 2007)
Titteli: Moskovan pormestari, myöhemmin Venäjän presidentti
Rooli: Tuki aluksi Gorbatšovin uudistuksia mutta pettyi niiden hitauteen ja alkoi työskennellä kommunismin kumoamiseksi.
Vladimir Krjutškov
Syntyi: 1924 (kuoli 2007)
Titteli: Valtion turvallisuuspalvelun KGB:n johtaja
Rooli: Krjutškov vastusti kiivaasti Gorbatšovin uudistuksia. Hän halusi säilyttää kommunistisen puolueen yksivallan – vaikka asevoimin.
Ulkoministeri Andrei Gromyko ilmoitti, että politbyroo oli yksimielisesti valinnut Gorbatšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi. Siten Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton nuorin johtaja Leninin jälkeen. Gorbatšov ylensi välittömästi Jakovlevin politbyroon jäseneksi, jotta tämä voisi edistää heidän suunnitelmiaan.
Hän myös siirsi useita politbyroon vanhoillisia jäseniä eläkkeelle ja korvasi heidät nuoremmilla, uudistusmielisemmillä poliitikoilla, joista yksi oli georgialainen Eduard Ševardnadze. Lisäksi hän toi ”Siperian puskutraktoriksi” kutsutun Boris Jeltsinin Sverdlovskista Moskovaan.
Luvassa oli kiivas taistelu puolueen vanhoillisia voimia vastaan, sillä uudistuksiin kuului muun muassa valvottu demokratia ja lehdistösensuurin poistaminen.
Uusi johtaja uskalsi tavata kansaa
Neuvostoliittolaiset huomasivat pian, että maan uusi johtaja poikkesi aiemmista. Esimerkiksi Leningradissa (nykyinen Pietari) hän jalkautui kadulle puhumaan alistettujen kansalaisten kanssa.
”Mitä haluatte sanoa?” hän huusi väkijoukolle.
Kansalaiset vastasivat: ”Me kuuntelemme. Jatka samaan tapaan kuin olet aloittanut.”
Suunnitelmatalous jarrutti kehitystä
Neuvostoliitto oli 1930-luvulla maailman johtava raaka-aineiden, kuten öljyn ja rautamalmin, viejä. Talous alkoi kuitenkin sakata, ja vuonna 1970 Neuvostoliiton talous oli kutistunut puoleen Yhdysvaltoihin verrattuna. Maan kommunistijohto oli suurin syy ongelmiin.
Kun Gorbatšovit saapuivat Nišnevartovskiin tutustuakseen Siperian öljyteollisuuteen, työläiset tungeksivat nähdäkseen vilauksen pääsihteeristä ja hänen tyylikkäästä vaimostaan ja tv-kamerat seurasivat paria ahnaasti kaikkialle. Matkoillaan Gorbatšov näki, miten kehno tavallisten neuvostoliittolaisten elintaso oli.
Pian Siperian-matkan jälkeen öljyn hinnat romahtivat ja talouskriisi syveni. Gorbatšovin huolet vain lisääntyivät, sillä hänen ensimmäinen suuri uudistuksensa epäonnistui pahasti. Gorbatšov halusi ratkaista yhden Neuvostoliiton pahimmista ongelmista: alkoholismin.
70 prosenttia kaikista rikoksista liittyi alkoholiin. Alkoholi aiheutti ongelmia työpaikoilla, johti avioeroihin ja tappoi miehiä ennenaikaisesti. Gorbatšov supisti alkoholintuotantoa, minkä seurauksena valtion vodkaverotulot kutistuivat merkittävästi.
Gorbatšovit tapaavat presidentti Reaganin Yhdysvalloissa vuonna 1987.
Kansalaiset alkoivat joukolla polttaa itse viinaa, mikä pahensi sokeripulaa entisestään, ja tuhannet alkoholistit kuolivat juotuaan epätoivoissaan mitä tahansa alkoholia puhdistusaineista kölninveteen. Uusi pääsihteeri sai pian kansan suussa lisänimen ”vissyvesisihteeri”.
Tšernobyl kävi Gorbatšoville kalliiksi
Vuosikymmenten ongelmat kasaantuivat Gorbatšovin hartioille. Seuraava katastrofi ei ollut Gorbatšovin syytä, mutta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus Ukrainan neuvostotasavallassa kolhi hänen hyvää mainettaan, jota hän oli ensimmäisen hallintovuotensa aikana huolella rakentanut ja vaalinut.
Leninin muotokuva tuijotti ankarasti kokoushuoneen seinältä Kremlissä, kun Gorbatšov 3. heinäkuuta 1986 raivosi Neuvostoliiton johtaville ydintutkijoille.
”Olette 30 vuoden ajan väittäneet ydinvoiman olevan turvallista. Nyt vaikuttaa siltä, että olette vain yrittäneet peitellä ongelmia”, Gorbatšov jylisi hermostuneina hikoileville tutkijoille.
Lento Moskovaan toi länsisaksalaiselle Mathias Rustille neljä vuotta vankeutta. Hänet armahdettiin jo 14 kuukauden vankeuden jälkeen.
Seuraavana vuonna Gorbatšov koki uuden nöyryytyksen, kun länsisaksalainen opiskelija Mathias Rust lensi pienkoneellaan Suomen kautta Moskovaan ja laskeutui Punaiselle torille – Neuvostoliiton ylistettyjen ilmavoimien huomaamatta.
Gorbatšov erotti puolustusministerin ja 150 upseeria, ja hänen uudistustensa vastustajat saivat lisää tuulta purjeisiinsa. Maaliskuussa 1988 he yrittivät rauhoittaa puolueen tunnelmia Sovjetskaja Rossija -lehdessä julkaistulla perestroikaa kritisoivalla artikkelilla.
Gorbatšov vastasi järjestämällä Kremlissä kaksi päivää kestäneen kokouksen:
”En aio taistella virastani. Mutta niin kauan kuin olen tässä virassa, pidän kiinni perestroikasta.”
Läsnäolijat alkoivat kiireen vilkkaa pehmentää kantojaan. Vanhoillisiin kommunisteihin lukeutuva ex-ulkoministeri Gromyko kiirehti tyynnyttelemään: ”Me kaikki tuemme luonnollisesti glasnostia.”
Tiukan länsivastainen Andrei Gromyko – kuvassa vierailulla Yhdysvaltojen presidentin Reaganin luona – oli Neuvostoliiton ulkoministeri lähes 30 vuotta. Gorbatšov erotti hänet vuonna 1985.
Gorbatšov voitti tahtojen taistelun, ja hän päätti vaikeuttaa vanhoillisten kommunistien yrityksiä vastustaa hänen uudistuksiaan. Tätä varten hän perusti Neuvostoliittoon kansanedustajien kongressin.
Gorbatšov onnistui saamaan puolueessa enemmistön, jonka äänillä edustajainhuone nimitettiin Neuvostoliiton korkeimmaksi lainsäädäntöelimeksi. Vain se voisi esimerkiksi muuttaa perustuslakia.
Kaikilla neuvostotasavalloilla oli oikeus lähettää edustajia 2 250-jäseniseen kongressiin, mikä takasi kansalaisille enemmän sananvaltaa. Tarvittavan tuen varmistamiseksi Gorbatšovin oli kuitenkin suostuttava demokratian osittaiseen vesittämiseen: Valtaosa kongressin paikoista varattiin viidentoista neuvostotasavallan kommunistipuolueiden nimittämille edustajille, ja Neuvostoliiton historian ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa valittiin alle 700 edustajaa.
Kun kongressi kokoontui Moskovassa maaliskuussa 1989, Gorbatšoville kävi nopeasti selväksi, että demokratiaa oli vaikea hallita. Monia edustajia kiinnostivat enemmän muut asiat kuin keskusteleminen sosialismin haasteista ja taloutta hyödyttävistä uudistuksista.
Leipäjonot olivat pitkät, ja ”lihaturismi” oli tunnettu ilmiö. Se tarkoitti sitä, että venäläiset saattoivat matkustaa jopa sata kilometriä ostamaan lihaa. Hirtehinen vitsi kuvasi tilannetta: ”Mikä on pitkä, vihreä ja tuoksuu makkaralle? Moskovan juna.”
Kauppojen hyllyt ammottivat tyhjinä
Neuvostoliittoa koetteli 1970-luvulla talouskriisi, ja kansan tyytymättömyys kasvoi.
1970- ja 1980-luvuilla valtion kollektiivit eivät pystyneet tuottamaan tarpeeksi ruokaa eivätkä teollisuuden hinnat olleet kilpailukykyisiä. Ainoastaan valtion tuki ja mm. lännestä tuotu vehnä estivät kansaa näkemästä nälkää.
Kaikesta oli pulaa, ja ruokaa jouduttiin säännöstelemään. Neuvostoliiton 280 miljoonan asukkaan oli usein jonotettava lihaa ja muita välttämättömyystarvikkeita tuntikausia.
Kun Jakovlev vuonna 1983 palasi kotiin oltuaan kymmenen vuotta Kanadan suurlähettiläänä, hän huomasi pian, että ilmapiiri kotimaassa oli muuttunut.
”Kansa on saanut tarpeekseen! Emme voi enää jatkaa näin. Asiat on tehtävä uudella tavalla. Meidän on uudistettava käsitteemme, tavoitteemme ja näkemyksemme niin menneisyyden kuin tulevaisuudenkin suhteen", hän kirjoitti muistelmissaan.
Kun Gorbatšov ja Jakovlev kaksi vuotta myöhemmin käynnistivät uudistuksensa, kriisi syveni entisestään: Bruttokansantuote laski yli 10 prosenttia ja kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden hinnat nousivat yli 50 prosenttia.
Sairaaloita piinasi lääkepula, ja vuoteen 1991 asti valtiollisista ruokakaupoista oli lähes mahdotonta saada maitoa, teetä, kahvia, saippuaa ja lihaa.
Ensimmäiset askeleet kohti demokratiaa avasivat tulvaportit. Tuore sananvapaus laukaisi paljastusten hyökyaallon, joka romutti kansalaisten luottamuksen kommunistipuolueeseen. Sanomalehdet alkoivat kirjoittaa Stalinin ajan julmuuksista, ja järjestelmäkriittiset teatteriesitykset ja elokuvat käänsivät yleisen mielipiteen kommunisteja vastaan.
Gorbatšov kuitenkin uskoi, että kansalaiset tukisivat taas kommunistista puoluetta, kun uudistukset oli saatu päätökseen. Hän erehtyi pahan kerran.
Rautaesirippu alkoi rakoilla
Uudistusten käynnistyttyä levottomuudet alkoivat levitä Itä-Euroopassa. Puolan vapaa Solidaarisuus-ammattiliitto murskasi ensimmäisenä kommunistisen valtamonopolin, mikä johti demokraattisten vaalien järjestämiseen keväällä 1989. Toisin kuin aikaisemmin muissa maissa, Neuvostoliitto ei yrittänyt estää Puolaa lipeämästä kommunismin rintamasta aseellisesti.
Georgiassa mielenosoittajat huusivat Tbilisin kaduilla iskulausetta ”Vaadimme Georgialle itsenäisyyttä!", mutta Moskova ei sallinut levottomuuksien leviämistä Neuvostoliiton rajojen sisällä.
Sotilaat iskivät mielenosoittajien kimppuun asein, ja 21 mielenosoittajaa kuoli niin sanotussa Tbilisin verilöylyssä 9. huhtikuuta 1989.
Unkarin kansannousun kukistaminen vuonna 1956 ja Prahan kevät vuonna 1968 olivat osoittaneet, että yritykset syrjäyttää kommunistit vallasta ja irtautua Neuvostoliiton vallasta olivat vaarallisia. Ero kommunistiblokista ja itsenäisyys oli saavutettava ovelammilla keinoilla – myös Gorbatšovin aikana.
Stalin myhäilee tyytyväisenä ulkoministeri Molotovin allekirjoittaessa hyökkäämättömyyssopimusta.
Stalinin perintö oli kuin tikittävä aikapommi
Muutamaa päivää ennen toisen maailmansodan alkamista ideologiset arkkiviholliset, natsi-Saksa ja Neuvostoliitto, solmivat strategiset lehmänkaupat. Stalinin ulkoministeri Vjatšeslav Molotov neuvotteli ns. hyökkäämättömyyssopimuksen saksalaisen kollegansa Joachim von Ribbentropin kanssa.
Sopimukseen kuului salainen lisäpöytäkirja, jolla oli kohtalokkaita seurauksia suurvaltojen naapurimaille. Siinä Hitler antoi Stalinille luvan liittää Viron, Latvian, Liettuan ja Itä-Puolan Neuvostoliittoon.
Saksa puolestaan sai Neuvostoliitolta luvan miehittää Länsi-Puolan. Viikkoa myöhemmin Saksan panssarivaunut tunkeutuivat Puolan rajan yli, mikä käynnisti toisen maailmansodan.
Seuraavana vuonna Neuvostoliitto liitti Baltian maat itseensä, ja myöhemmin se auttoi länsiliittoutuneita kukistamaan natsi-Saksan. Sodan jälkeen Stalin yritti salata Molotov-Ribbentrop-sopimuksen yksityiskohdat, mutta ne paljastuivat lännelle natsijohtajia vastaan käydyssä Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Stalin väitti lisäpöytäkirjaa väärennökseksi. Totuus pysyi salassa lähes 50 vuotta, mutta Gorbatšovin kaudella totuus paljastui. Sen osoittautui Neuvostoliitolle tikittäväksi aikapommiksi.
Viro pyrki itsenäisyyteen viekkaudella. Maan kongressiedustajat vaativat, että vuodelta 1939 peräisin oleva Molotov-Ribbentrop-sopimus otettaisiin tarkasteluun. He väittivät, että Stalinin ja natsi-Saksan väliseen hyökkäämättömyyssopimukseen kuului salainen lisäpöytäkirja.
Pöytäkirjassa ei vain määritelty Puolan jakoa vuonna 1939, vaan se oli myös sallinut Stalinin liittää itsenäiset Baltian maat Neuvostoliittoon.
Asia oli tulenarka, sillä vaikka lännessä tiedettiin, että Stalin ja Hitler olivat jakaneet Euroopan keskenään, Neuvostoliiton virallinen totuus oli varsin erilainen.
Kremlin mukaan sorretut baltit olivat nousseet kapinaan aivan kuten venäläiset vuonna 1917. Sitten he olivat syösseet kapitalistit vallasta ja omaksuneet kommunismin, minkä jälkeen he olivat halunneet liittyä Neuvostoliittoon.
Kansanedustajien valiokunta tutki asiaa kuusi kuukautta. Se ei löytänyt Neuvostoliiton kopiota sopimuksesta, mutta sen sijaan se löysi jotakin lähes yhtä kiinnostavaa.
Molotov-Ribbentrop-sopimuksen saksankielinen kopio päätyi Yhdysvaltojen valtionarkistoon. Ideologisen vihollisen arkiston asiakirjoilla ei kuitenkaan ollut painoarvoa Neuvostoliitossa.
Skandaali tuli julki joulukuussa 1989, kun Jakovlev nousi puhujapönttöön ja kertoi asiasta salaa 2 250 kansanedustajalle. Hänen mukaansa valiokunta oli varma, että Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja oli olemassa.
Sitten hän esitti painavan todisteen eli Neuvostoliiton ulkoministeriön sähkeen vuodelta 1949. Siinä todettiin, että salainen lisäpöytäkirja oli yhä tallessa Kremlin arkistossa.
Tämän kuultuaan kongressi päätti, että Viro, Latvia ja Liettua oli liitetty toisen maailmansodan aikana Neuvostoliittoon laittomasti.
Gorbatšov raivostui
Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi kongressin päätöksen ja vähän aikaisemmin tapahtuneen Berliinin muurin kaatumisen rohkaisemina.
”Jos liettualaisilla on tuollainen asenne, heitä odottavat kovat ajat.” Mihail Gorbatšov, tammikuu 1990
Itsenäisyysvaatimukset olivat Gorbatšoville kuin isku vasten kasvoja. Hänen hyvät aikomuksensa olivat kostautuneet, ja Neuvostoliiton vahvistamisen sijasta hänen uudistuksensa uhkasivat tuhota sen. Hän päätti matkustaa Baltiaan tekemään lopun itsenäistymispyrkimyksistä.
Saavuttuaan Vilnaan Liettuaan 11. tammikuuta 1990 Gorbatšov puhui työläisten kanssa kadulla, kun joku huusi hänelle:
”Ennen sotaa Liettualla oli oma kova valuutta. Te veitte sen meiltä vuonna 1940! Tiedätkö, kuinka paljon liettualaisia lähetettiin Siperiaan ja kuinka paljon meikäläisiä kuoli siellä?”
Gorbatšov suuttui:
”En halua puhua tuon miehen kanssa. Jos liettualaisilla on tuollainen asenne, heitä odottavat kovat ajat.”
Pian sen jälkeen Neuvostoliitto muun muassa keskeytti öljytoimitukset Viroon, Latviaan ja Liettuaan keskellä talvea ja uhkasi lähettää niihin joukkoja.
Kun uudistukset riistäytyivät käsistä ja Gorbatšovin ote alkoi höltyä, hän alkoi yhä enemmän kuunnella kommunistipuolueen vanhoillisia voimia, jotka halusivat murskata irtautumispyrkimykset voimalla. Aika, jolloin puolue saattoi pakottaa neuvostotasavallat ruotuun, oli kuitenkin ohi.
Vain puoli vuotta myöhemmin Boris Jeltsin sysäsi Neuvostoliiton kuilun partaalle, kun hän julisti Venäjän parlamentin tuella Venäjän neuvostotasavallan itsenäiseksi. Samaan aikaan Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Ševardnadze erosi virastaan protestiksi sille, että Gorbatšov oli lyöttäytynyt yhteen kommunistipuolueen vanhoillisen siiven kanssa:
”Olemme liukumassa takaisin menneisyyteen. Vanhoilliset vahvistuvat ja uudistajat vaikenevat. Olemme matkalla diktatuuriin. Kukaan ei tiedä, mitä se tällä kertaa tarkoittaa ja millainen diktaattori valtaan nousee.”
”Gorbatšov on Baltian Saddam Hussein!” Moskovalaiset mielenosoittajat tammikuussa 1991
Ševardnadzen varoitukset saivat lisäpontta, kun Gorbatšov vähän myöhemmin nimitti Boris Pugon sisäministeriksi. Pugo siirtyi ministeriksi KGB:n komentajan virasta Riiasta, ja juuri hän johti hyökkäystä Baltian vapausliikettä vastaan.
Mielenosoittaja jyrättiin
Hyökkäys alkoi sunnuntaiaamuna 13. tammikuuta 1991. Neljä T-72-panssarivaunua ja 16 panssariajoneuvoa ajoi ylös Vilnan tv-tornille vievää mutkittelevaa tietä pitkin. Gorbatšovin uhkavaatimuksen aikaraja oli mennyt umpeen, eivätkä baltit olleet peruneet itsenäistymisvaatimuksiaan.
Panssarivaunut kääntelivät tykkiensä putkia uhkaavasti puolelta toiselle ja ampuivat paukkupanoksia lähestyessään tuhansia mielenosoittajia. ”Vapaus, vapaus”, väkijoukko huusi yhteen ääneen.
22-vuotias mies heittäytyi tielle panssarivaunujen eteen erikoisjoukkojen yrittäessä hajottaa mielenosoittajia tainnutuskranaateilla, ja hetkeä myöhemmin hän murskaantui panssaroidun miehistönkuljetusvaunun alle.
Sotilaat suuntasivat AK-47-rynnäkkökiväärinsä kohti väkijoukkoa ja ampuivat. 11 liettualaista sai surmansa ja 53 loukkaantui. Koko Neuvostoliitto tuomitsi verenvuodatuksen. Moskovassa ihmiset vyöryivät kaduille ja huusivat:
”Gorbatšov on Baltian Saddam Hussein!”
Monissa kaupungeissa osoitettiin mieltä Gorbatšovia vastaan. Neuvostokansalaiset eivät olleet aiemmin uskaltaneet arvostella johtajaansa niin avoimesti.
Pääsihteerin uudesta, kovasta linjasta huolimatta KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov oli epätoivoinen. Hän oli varma, ettei Neuvostoliittoa pian enää pystyttäisi pelastamaan.
Gorbatšoville myönnetty Nobelin rauhanpalkinto aseistariisuntasopimuksista presidentti Reaganin kanssa suututti Krjutškovia entisestään. Hän päätti, että Gorbatšov oli pysäytettävä, ja salaliittolaiset päättivät iskeä tämän ollessa datšallaan Krimillä.
Vallankaappaajat painostivat Gorbatšovia
”Kuka teidät on lähettänyt?” Gorbatšov tivasi ja tuijotti vihaisesti huvilalleen saapunutta viittä miestä. Elokuun helle sai hermostuneet miehet hikoilemaan.
”Komitea”, yksi heistä vastasi.
”Mikä komitea?” Gorbatšov kysyi.
”Valtion hätätilaa hoitamaan perustettu komitea”, mies vastasi ja lisäsi, että KGB:n johtaja Krjutškov, puolustusministeri Jasov ja varapresidentti Janajev olivat kaikki mukana vallankaappausyrityksessä.
Hän jatkoi, että lähetystön tehtävä oli saada Gorbatšov julistamaan hätätila, jotta armeija voitaisiin lähettää kaduille. Gorbatšov kieltäytyi. Niin helposti he eivät voisi kumota hänen sopimustaan neuvostotasavaltojen itsehallinnosta.
”Sitten sinun on erottava. Liittosopimus ei tule toteutumaan. Jeltsin pidätetään seuraavaksi.”
Gorbatšov pysyi lujana, ja lähetystön oli palattava Moskovaan tyhjin toimin.
Vallankaappaajat lähettivät sotilaita ja panssariajoneuvoja Moskovan keskustaan tukahduttamaan Gorbatšovin syrjäyttämistä vastustavat mielenosoitukset.
Gorbatšov perheineen määrättiin kotiarestiin. Datšaa vartioivat vallankaappaajien joukot sulkivat kaikki pakoreitit ja katkaisivat Gorbatšovin yhteydet ulkomaailmaan.
Gorbatšovin oli luotettava siihen, että Venäjän neuvostotasavallan presidentti Jeltsin saisi kansan liikkeelle ja pystyisi estämään vallankaappauksen.
Moskovassa vallankaappaajat julistivat ottaneensa maan hallintaansa Gorbatšovin sairastumisen vuoksi ja ilmoittivat vallan siirtyvän väliaikaisesti varapresidentti Janajeville. Lehdistötilaisuudessa uuden, vapaan median edustajat nauroivat heidän valheilleen.
Jeltsin varautui pahimpaan
Boris Jeltsinin tytär avasi television aamulla 19. elokuuta ja sai kuulla Gorbatšovin väitetystä sairaudesta.
”Isä, sinun täytyy nousta! On tapahtunut vallankaappaus!” hän huusi. Yhä pyjamassaan oleva Jeltsin kiiruhti television ääreen.
Matkalla kohti Moskovan keskustassa sijaitsevaa Venäjän parlamenttitaloa Jeltsinin autonkuljettaja ohitti vallankaappaajien panssarivaunuja.
Venäjän neuvostotasavallan presidenttinä Jeltsinillä oli käytössään mittava hallintokoneisto, ja hän pyysi luotettavimpia alaisiaan soittamaan kaikille Moskovan alueen kasarmeille ja taivuttelemaan upseerit olemaan noudattamatta vallankaappaajien käskyjä.
Sitten hän puki ylleen luodinkestävän liivin ja nousi ZIL-limusiiniin vaimoaan rauhoitellen:
”Autossa on Venäjän lippu esillä. Eivät ne meitä pysäytä.”
Matkalla Moskovan keskustaan Jeltsinin kuljettaja ohitti satoja sotilasajoneuvoja, jotka vallankaappaajat olivat määränneet liikkeelle. Ne olivat matkalla Moskovan ”valkoiselle talolle” eli Venäjän 19-kerroksiselle parlamenttitalolle. Viidennessä kerroksessa sijaitsevasta työhuoneestaan Jeltsin näki, miten tankit saartoivat rakennuksen ja ihmiset keskustelivat kiivaasti niissä olevien sotilaiden kanssa.
Jeltsin kiiruhti ulos.
Neuvostoliitto tuotti vain hieman yli 3 000 GAZ-13 Tšaika -limusiinia. Ne oli varattu puoluejohdolle.
Ylimielisyys teki johtajista epäsuosittuja
Kommunismin oppien mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Todellisuus Neuvostoliitossa oli kuitenkin aivan toinen.
Siinä missä tavallinen kansa jonotti päivittäin ostoksille ja palasi usein kotiin tyhjin käsin, kommunistisen puolueen ylin johto vietti ylellistä elämää.
Vain korkeilla virkamiehillä oli ulkomaista valuuttaa käytettäväksi ns. dollarikaupoissa, joissa myytiin länsimaisia tuotteita.
Jokainen askelma ylöspäin uratikkailla toi virkamiehille uusia etuoikeuksia. Tavallisten kansalaisten oli odotettava 10–15 vuotta, ennen kuin he saattoivat ostaa huonolaatuisen auton, mutta korkeammassa asemassa olevat henkilöt saattoivat helposti hankkia paremman auton, kuten Volgan tai Tšaikan.
Huippuvirkojen kaupanpäällisinä seurasi monia etuja, kuten huvila meren rannalla. Neuvostoliiton terveysministeriöllä oli myös osasto, jonka ainoa tehtävä oli varmistaa, että puolueen johto pääsi ohittamaan sairaalajonot ja sai hoitoa maan parhailta lääkäreiltä.
Parlamenttitalon edessä Jeltsiniä oli vastassa väkijoukko, joka huusi yhteen ääneen: ”Jeltsin, Jeltsin!” ja ”Alas kommunistinen puolue!”
Henkivartijoiden ympäröimänä hän suuntasi kohti yhtä panssarivaunua ja kätteli sen johtajaa tv-kameroiden kuvatessa.
”Eivät he ammu Venäjän presidenttiä ainakaan vielä”, Jeltsin huusi väkijoukolle.
”Emme hyväksy voimankäyttöä. Vetoan sotilaisiin – älkää osallistuko tähän taantumukselliseen vallankaappaukseen!” hän jatkoi.
Vallankaappaus epäonnistui
Seuraavana päivänä vallankaappaajien suunnitelmat alkoivat murentua. Yhä useampi varuskunta ilmoitti tukevansa Jeltsiniä, ja ne 5 000 sotilasta, joiden tehtävä oli ollut varmistaa vallankaappauksen onnistuminen Moskovassa, alkoivat epäröidä.
Venäjän parlamentti määräsi vallankaappauksen johtajat pidätettäviksi ja nimitti Jeltsinin kaikkien Venäjän alueella olevien neuvostojoukkojen komentajaksi.
Jeltsin piti kuuluisimman puheensa vallankaappaajien komennossa olevan panssarivaunun päällä.
Vallankaappaajat käskivät sotilaita valtaamaan parlamenttitalon ja pidättämään Jeltsinin, mutta noin 50 000 siviiliä oli saartanut rakennuksen ja pystyttänyt sen suojaksi barrikadeja. Ajatus aseettomien siviilien joukkomurhasta sai useimmat sotilaat pysymään rauhallisina.
Tilanne muuttui tunti tunnilta piinaavammaksi sekä vallankaappaajille että Jeltsinille. Sitten tuli viesti, jota Jeltsin oli odottanut: Neuvostoarmeijan johto vahvisti, että sotilaat eivät hyökkäisi.
KGB:n päämajassa Krjutškov odotti kärsimättömästi tietoa odotetusta hyökkäyksestä. Kello kaksi aamuyöllä Jasov välitti hänelle tiedon armeijan päätöksestä. Vallankaappausyritys oli epäonnistunut.
Nykyään Venäjällä vihataan sekä Gorbaa että Borista
Mihail Gorbatšov
Gorbatšov antoi venäläisille vapauden mutta romutti samalla Venäjän mahdin. Kansan tuki romahti talouskriisin pahentuessa ja leipäjonojen pidentyessä. Vuonna 1996 pidetyissä presidentinvaaleissa Gorbatšov sai vain 0,5 prosenttia annetuista äänistä. Gorbatšov on sankari ulkomailla mutta ei Venäjällä.
Boris Jeltsin
Jeltsin pelasti Venäjän vanhoillisten kommunistien vallankaappaukselta. Hänestä tuli Venäjän ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti, mutta hän romutti maan talouden lahjoittamalla valtion omistamia yrityksiä oligarkeille, vaikka kansa eli köyhyydessä. Hän joutui eroamaan virastaan skandaalien ryvettämänä vuonna 1999.
Kun vallankaappaajille uskolliset sotilaat poistuivat Krimiltä, Gorbatšov lensi oitis Moskovaan. Hän pidätytti vallankaappaajat ja syytti heitä maanpetoksesta. Vain sisäministeri Boris Pugo vältti vankeuden ampumalla itsensä. Gorbatšovin peli oli pelattu, sillä hän oli kyllä vanginnut vallankaappaajat, mutta muuten hänen heikkoutensa oli käynyt kaikille selväksi.
Epäonnistunut vallankaappausyritys sai kommunismia vastustavat neuvostotasavaltojen poliitikot tajuamaan, että heidän oli irtauduttava Neuvostoliitosta mitä pikimmin – ennen seuraavaa vallankaappausta.
Viisi kuukautta myöhemmin Jeltsin allekirjoitti Venäjän puolesta Neuvostoliiton kuolemantuomion yhdessä Ukrainan ja Valkovenäjän presidenttien kanssa. Moskovasta johdetun kommunistisen liittovaltion tilalle syntyi IVY eli Itsenäisten valtioiden yhteisö.
Gorbatšovin jäähyväispuhe televisioitiin suorana koko maahan.
Kannattamalleen avoimuuspolitiikalle uskollisesti Gorbatšov jätti 25. joulukuuta 1991 kansalle jäähyväiset puheessa, joka välitettiin suorana lähetyksenä televisiossa.
”Maamme on saavuttanut vapauden – poliittisesti ja henkisesti – ja nyt meidän on jätettävä nuo mullistukset taaksemme”, puhui Gorbatšov pystymättä salaamaan Neuvostoliiton romahduksen aiheuttamaa katkeruuttaan.
Pian Neuvostoliiton punalippu laskettiin Kremlin yllä kohoavasta lipputangosta ja sen tilalle nostettiin Venäjän kolmivärinen lippu. 70 vuotta kestäneen kommunistisen sorron jälkeen Neuvostoliitto hajosi 15 valtioksi.