Kronstadtin matruuseja ja bolševikkijohtajia

Sankarien mitta täyttyi: matruusit julistivat sodan Leninille

Vuonna 1921 Kronstadtin laivastotukikohdassa puhkesi kapina, kun vuonna 1917 vallankumouksen eturintamassa olleet matruusit halusivat nyt kaataa Leninin diktatuurin. Bolševikit murskasivat kapinan kovaotteisesti.

Vuonna 1921 Kronstadtin laivastotukikohdassa puhkesi kapina, kun vuonna 1917 vallankumouksen eturintamassa olleet matruusit halusivat nyt kaataa Leninin diktatuurin. Bolševikit murskasivat kapinan kovaotteisesti.

Bridgeman Art Library/Ritzau Scanpix

Kronstadtin laivastotukikohdan sotilaat tiesivät, että bolševikit hyökkäisivät pian. Aamulla 8. maaliskuuta 1921 punakaartilaiset lähtivät liikkeelle jo ennen kuin kalpea aurinko valaisi jäätyneen lahden Petrogradin eli nykyisen Pietarin edustalla.

Tuhannet valkoisilla viitoilla naamioituneet kadetit rynnistivät jäätä pitkin kohti tukikohtaa.

Kronstadtissa 14 000 matruusia seurasi hyökkääjien etenemistä. Kukaan heistä ei halunnut ampua. Kun kävi selväksi, etteivät kadetit aikoneet pysähtyä, matruusit saivat luvan avata tulen, ja he alkoivat tulittaa hyökkääjiä.

Kadetit olivat jäällä täysin suojattomia, ja luodit niittivät heitä armotta maahan. Kesken epätasaisen taistelun puhkesi lumimyrsky, ja eloonjääneet kadetit perääntyivät.

Bolševikkien fanaattisimmat sotilaat odottivat kuitenkin valmiudessa rannalla. He alkoivat tulittaa perääntyviä kadetteja konekivääreillä, ja näiden oli käännyttävä jälleen hyökkäykseen.

Punakaartilaiset hyökkäsivät Kronstadtiin jäätä pitkin vuonna 1921.

Noin 80 prosenttia jäätä pitkin hyökänneistä punakaartilaisista kuoli ensimmäisessä hyökkäyksessä Kronstadtiin.

© SZ-Photo/Imageselect

Kronstadtin taisteluun merilinnoituksessa osallistunut matruusi Stepan Petritšenko kuvaili myöhemmin bolševikkien epäonnistunutta hyökkäystä:

”Kun aamu koitti ja myrsky laantui, vain hyökkäysjoukkojen säälittävät rippeet valkoisissa viitoissaan pääsivät linnoitukselle – uupuneina, nälkäisinä ja tuskin kykenevinä kävelemään.”

Muiden Kronstadtin matruusien tavoin Petritšenko tiesi silti hyvin, ettei bolševikkien tappio tänään estäisi heitä yrittämästä uudelleen huomenna.

Vain muutamaa vuotta aiemmin Kronstadtin matruusit olivat taistelleet bolševikkivallankumouksen kärjessä ja heitä oli pidetty vallankumoustaistelun selkärankana. Nyt bolševikkien johtaja Lenin piti heitä pahimpina vihollisinaan ja halusi tuhota heidät.

Matruusit nousivat kapinaan

Kronstadtin merilinnoitus oli suojellut Venäjän pääkaupunkia Pietaria 1700-luvulta lähtien.

Linnoituksen pääsaarella Kotlinilla eli Retusaarella oli myös Venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Kronstadt ja sen viereiset linnakesaaret muodostivat tuhansien merisotilaiden tiiviin ja erittäin kurinalaisen yhteisön.

”Tilanne on vakava. Täällä pääkaupungissa vallitsee anarkia.” Sähke keisarille Petrogradin kansannoususta helmikuussa 1917

Kronstadtin 27 000 merisotilaan ja 13 000 siviilin tiiviissä yhteisössä myös poliittiset näkemykset voimistuivat. Kun Petrogradin työläiset nousivat vastustamaan kurjia elinoloja kolmantena sotatalvena helmikuussa 1917, matruusit asettuivat tukemaan heitä ja joutuivat siten mukaan yhteen Venäjän historian suurimmista mullistuksista.

Keisari Nikolai II ei ollut tuolloin paikalla, ja Venäjän parlamentin alahuoneen eli Duuman puheenjohtaja sähkötti hänelle hädissään 26. helmikuuta:

”Tilanne on vakava. Täällä pääkaupungissa vallitsee anarkia.”

Sotilaat määrättiin vielä samana päivänä ampumaan protestoivaa väkijoukkoa, minkä seurauksena mielenosoittajien tueksi alkoi saapua muita sotilasyksiköitä verilöylyn vihastuttamina.

Etujoukoissa olivat Kronstadtin matruusit. He nousivat kapinaan ja murhasivat Itämeren laivaston komentajan amiraali Adrian Nepeninin sekä tukikohdan laivastokoulun johtajan Robert Virenin, joka puukotettiin kuoliaaksi tukikohdan keskusaukiolla Ankkuritorilla.

Myös taisteluristeilijä Auroran komentaja teloitettiin. Loput linnoituksen upseerit pakenivat, ja Kronstadtista tuli Petrogradin vallankumouksellisten tukikohta.

Kronstadt suojeli Pietaria hyökkäyksiltä.

Kronstadtin tukikohta perustettiin vuonna 1704, ja seuraavina vuosina sitä laajennettiin jatkuvasti. Piirros esittää tukikohtaa vuoden 1850 tienoilla.

© Heritage Images/Getty Images

Pietari Suuren linnoitus oli lähes mahdoton valloittaa

Kronstadt rakennettiin kestämään mereltä tulevat hyökkäykset, mutta se oli jätetty alttiiksi maalta päin tuleville hyökkäyksille.

Retusaari sijaitsee noin 25 kilometriä Pietarista länteen. Vuonna 1704 tsaari Pietari Suuri perusti sinne linnoituksen ja laivastotukikohdan suojelemaan uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin johtavaa laivaväylää.

Suomenlahti jäätyy talvella, ja venäläiset hyödynsivät jäätä parantaakseen pääkaupungin puolustusta. Tuhansia kivillä täytettyjä puukehikoita hinattiin meren jäätä pitkin paikoilleen ja pudotettiin jäähän sahattuihin reikiin.

Näin rakennettiin useita pieniä saaria, joille pystytettiin pieniä linnakkeita sulkemaan Pietariin johtava meriväylä hyökkääjiltä. Nyt pääkaupunkiin johti vain kaksi kapeaa väylää, joita vartioivat lukuisat linnakkeet molemmin puolin.

Seuraavina vuosina pääkaupungin puolustusta laajennettiin uusilla linnakkeilla ja tykkipattereilla. Kronstadtin puolustusrakennelmat oli suunnattu kuitenkin vain länteen, ja linnoituksen itäpuoli oli suurelta osin suojaton.

Jos vihollinen jotenkin onnistuisi valloittamaan Kronstadtin linnoituksen, rannikkotykistö voisi helposti tulittaa sitä. Kun Kronstadtin matruusit vuonna 1921 sitten nousivat kapinaan bolševikkeja vastaan, linnoituksen itäpuolen suojattomuus osoittautui ongelmaksi.

Kaikki eivät kuitenkaan riemuinneet matruusien vallankumousinnosta: ”Se porukka noudatti samaa psykologiaa kuin ryysyköyhälistö, joka on vallankumoukselle enemmän uhka kuin tuki”, eräs bolševikki muisteli vuosia myöhemmin.

Muutama päivä Petrogradin kansannousun jälkeen keisari Nikolai II luopui kruunusta ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle. Muutamaa viikkoa myöhemmin muuan maanpaossa ollut vallankumouspoliitikko palasi Venäjälle mukanaan suunnitelma, jossa Kronstadtin matruuseilla oli ratkaiseva asema. Hän oli Vladimir Lenin.

Vallankumouksen sankarit

Keisarin luopuminen vallasta ei riittänyt Leninille. Bolševikkien johtajana hän vastusti avoimesti hallitusta ja vaati kaiken päätäntävallan siirtämistä helmikuun vallankumouksen jälkeen perustetuille talonpoikien, työläisten ja sotilaiden neuvostoille.

”Aseellinen kapina on väistämätön, ja aika on sille kypsä.” Bolševikkien keskuskomitean päätös lokakuussa 1917

Neuvostoista tärkein oli Petrogradin neuvosto, jota johti Lev Trotski. Kuukausien odottelun jälkeen bolševikit päättivät syksyllä 1917 ryhtyä toimeen:

”Aseellinen kapina on väistämätön, ja aika on sille kypsä”, bolševikkien keskuskomitea totesi.

Vallankumous käynnistyi 25. lokakuuta 1917. Petrogradin satamassa oli viisi hävittäjää, joiden miehistöt tukivat bolševikkeja, ja Kronstadtin matruusit, jotka hallitsivat nyt tukikohtaansa, kannattivat myös kapinaa.

Bolševikkien punakaartilaiset lähtivät Petrogradin kaduille valtaamaan tärkeitä rakennuksia ja liikenteen solmukohtia. Risteilijä Auroran miehistö onnistui luovimaan Nevajokea pitkin yhdelle kaupungin tärkeimmistä silloista, Nikolainsillalle.

Risteilijä *Aurora* ampui laukauksen, joka aloitti Talvipalatsin valtauksen.

Risteilijä Auroralla oli tärkeä rooli bolševikkien vallankaappauksessa. Nykyään laiva toimii museona.

© Shutterstock

Sotalaivan näkeminen aivan keskustassa sai hallitukselle uskolliset joukot pakenemaan, ja pian kapinalliset hallitsivat kaikkia Nevan siltoja. Samaan aikaan hallitus piti kriisikokousta Talvipalatsissa.

Kun bolševikit alkoivat lähestyä palatsia, suurin osa sitä puolustavista sotilaista poistui. Kello 21.45 Auroran keulatykki laukaistiin merkiksi Talvipalatsin valtauksen alkamisesta.

Pian viimeisetkin palatsin puolustajat antautuivat. Bolševikit olivat voittaneet lokakuun vallankumouksen, ja kaikki tiesivät, ettei voitto olisi ollut mahdollista ilman Kronstadtin matruuseja, joista tuli vallankumouksen sankareita.

Lenin kutsui matruuseja ”punaisista punaisimmiksi”, ja Lev Trotski julisti heidän olevan ”vallankumouksen kunnia ja ylpeys”.

Molemmat katuivat myöhemmin ylistyspuheitaan.

Bolševikit hyökkäsivät Petrogradin Talvipalatsiin lokakuussa 1917.

Lenin ylisti Kronstadtin sotilaita heidän panoksestaan lokakuun vallankumouksessa.

© Universal History Archive/UIG/Bridgeman Images

Vapaus jäi haaveeksi

Pian bolševikkien vallankaappauksen jälkeen Venäjällä syttyi sisällissota, kun ulkomaiden tukemat keisarin kannattajat, entiset upseerit ja kommunismin vastustajat yhdistivät voimansa bolševikkeja vastaan.

Leninin puna-armeija koostui pääosin tehdas- ja maatyöläisistä, jotka eivät olleet koskaan käyttäneet kivääriä, ja Kronstadtin kurinalaisista merisotilaista tuli pian bolševikkien etujoukkoja.

”Kun palasimme kotiin, vanhempamme kysyivät, miksi taistelimme sortajien puolella.” Matruusi bolševikeista, jotka pitivät venäläisiä rautaisessa ikeessä

Lähes kolme vuotta kestäneen sisällissodan aikana matruusit taistelivat vallankumouksen puolesta, mutta vähitellen totuus Leninin uudesta valtiosta alkoi valjeta heille.

”Bolševikkien sensuuri salasi vuosien ajan sen, mitä kotona tapahtui meidän ollessamme rintamalla tai merillä”, eräs matruusi muisteli.

”Kotona vanhempamme kysyivät, miksi taistelimme sortajien puolella. Se sai meidät ajattelemaan.”

Ihmiset olivat kolme vuotta kestäneet ”sotakommunismia” viljasatojen takavarikointeineen ja elintarvikkeiden säännöstelyineen. Sisällissodan päätyttyä kansa näki kuitenkin yhä nälkää eikä bolševikkien ote hellittänyt.

Helmikuussa 1921 eri puolilla maata puhkesi 155 talonpoikaiskapinaa, ja matruusit alkoivat avoimesti arvostella Leninin politiikkaa.

”Matruusit uskoivat, että ’maatyöläisten vallaksi’ itseään kutsuvat bolševikit olivat todellisuudessa maatyöläisten pahimpia vihollisia”, luki vuonna 1921 julkaistussa artikkelissa, jota muun muassa Stepan Petritšenko oli ollut laatimassa.

Myös Petrogradissa puhkesi lakkoja ja mellakoita, jotka bolševikkien punakaartit murskasivat raa’asti.

Kapinamieliala oli levinnyt Kronstadtiinkin, ja 28. helmikuuta matruusit hyväksyivät taistelulaiva Petropavlovskilla julistuksen, jossa he vaativat lehdistön- ja sananvapautta, elintarvikkeiden oikeudenmukaisempaa jakoa sekä poliittisten vankien vapauttamista.

Heidän iskulauseensa kuului: ”Valta neuvostoille, ei puolueelle!”

Puna-armeija soti kapitalisteja ja imperialisteja vastaan.

Bolševikit pitivät itseään Venäjän pelastajina taistelussa kapitalisteja ja imperialisteja vastaan.

© CPA Media Pte Ltd/Imageselect

Yhdeksän veristä vuotta nostivat bolševikit valtaan

Vapauden ja oikeuksien puute, nälkä sekä tappiolliset sodat saivat venäläiset kapinoimaan keisaria vastaan. Bolševikit odottivat tilaisuuttaan – eivätkä he halunneet jakaa valtaa. (Päivämäärät perustuvat venäläiseen kalenteriin.)

17. lokakuuta 1905

Mielenosoittajien murhat johtivat vallankumoukseen
Keisari Nikolai II lupasi myöntää kansalle lisää vapauksia ja perustaa parlamentin poliisien ammuttua rauhallisia mielenosoittajia aiemmin samana vuonna.

19. heinäkuuta 1914

Saksa julisti sodan
Ensimmäinen maailmansota syttyi, eikä Venäjä ollut valmistautunut. Seuraavien kolmen vuoden aikana sodassa kaatui noin 5,5 miljoonaa venäläissotilasta.

23. helmikuuta 1917

Helmikuun vallankumous
Noin 1 300 mielenosoittajaa surmattiin sodanvastaisissa mielenosoituksissa. Nikolai II luopui kruunusta ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle.

25. lokakuuta 1917

Lokakuun vallankumous
Bolševikit valtasivat Petrogradin ja syrjäyttivät väliaikaisen hallituksen. Seuraavien kuukausien aikana bolševikit kaappasivat vallan kaikkialla Venäjällä.

Kesäkuu 1918

Sisällissota raivosi
Vuonna 1918 ”punaisten” ja ”valkoisten” välille puhkesi sisällissota. Kahden seuraavan vuoden aikana jopa 10 miljoonaa venäläistä kuoli sodassa, joka päättyi bolševikkien voittoon vuonna 1920.

17. maaliskuuta 1921

Kronstadtin kapina kukistettiin
Kronstadtin matruusit nousivat kapinaan bolševikkien diktatuuria vastaan. Kapina murskattiin yhdeksän päivää kestäneiden taistelujen jälkeen.

Kilpajuoksu aikaa vastaan

30-vuotiaasta Stepan Petritšenkosta tuli yksi Kronstadtin kapinan johtajista. Hän oli käynyt vain kaksi vuotta koulua ja puhui paksulla ukrainalaisella aksentilla, mutta muut ymmärsivät hänen suoraa puhettaan ja ihailivat hänen vakaumustaan.

Muutama päivä matruusien julistuksen jälkeen bolševikit vastasivat:

”Kronstadtin kapina on suunniteltu Pariisissa ja se on Ranskan tiedustelupalvelun organisoima”, bolševikkijohto vääristeli.

Maaliskuun 6. päivänä Petropavlovskin radio alkoi rätistä ja pian linjalla puhui sotaministeri Trotski, joka vaati kaikkia Kronstadtin sotilaita laskemaan aseensa:

”Vain ne, jotka antautuvat ehdoitta, voivat luottaa Neuvostotasavallan armoon. Tämä on viimeinen varoitus.”

Matruusit kieltäytyivät antautumasta ja alkoivat valmistautua puolustautumaan. Kronstadt sijaitsi keskellä Suomenlahden pohjukkaa, ja sen ja mantereen välissä oli lukuisia pikkusaaria, joilla oli pienempiä linnakkeita. Taistelulaivat Petropavlovsk ja Sebastopol olivat kiinni jäissä Kronstadtin satamassa.

Aleksanterin linnake suojasi Suomenlahden pohjukkaa.

Kronstadtin ympärillä oli useita keinotekoisille saarille rakennettuja linnakkeita. Kuvassa on Aleksanterin linnake, jossa oli lähes 150 tykkiä.

© Shutterstock

Aluksilla oli yhteensä 28 järeää ja tulivoimaista tykkiä, ja laivoilla ja linnoituksessa oli 14 000 merisotilasta. Lisäksi kaksituhatta siviiliä ilmoittautui vapaaehtoisiksi.

Moni uskoi kansan nousevan heidän rinnallaan bolševikkeja vastaan. Todellisuudessa matruusit jäivät aivan yksin, sillä liikkeelle eivät lähteneet kapinalliset vaan bolševikit.

Junat toivat Petrogradiin lisää joukkoja ja tykkejä kaikkialta maasta, sillä bolševikit halusivat kukistaa kapinan pikavauhtia. Kevään tullen taistelulaivat vapautuisivat jäistä, minkä jälkeen Kronstadtia oli mahdotonta valloittaa.

Siksi bolševikit päättivät hyökätä linnoitussaarelle jään yli. Lyhimmillään Kronstadtista oli mantereelle viisi kilometriä – matka oli hyökkääjille pitkä ja vaarallinen, mutta isku päätettiin silti toteuttaa.

Maaliskuun 7. päivänä petrogradilainen anarkisti Alexander Berkman kirjoitti kuulevansa ukkosen jyrinää: ”Yhtäkkiä tajuan, että se on tykkien tulitusta. Kello on kuusi illalla. Kronstadtiin hyökätään!”

Hyökkäys Kronstadtiin

Hyökkäys alkoi jo seuraavana yönä, kun valkoisiin viittoihin naamioituneet bolševikit rynnäköivät saarelle etelästä ja pohjoisesta.

Linnoituksen puolustajat tulittivat eteneviä punakaartilaisia, ja kun nämä yrittivät perääntyä, omat ampuivat heitä toisesta suunnasta. Hyökkäys oli katastrofi.

Kronstadtin sanomalehden seuraavan päivän numerossa kapinajohtaja Petritšenko puhutteli hyökkääjiä:

”Meidän oli puolustettava työläisten oikeutettua taistelua ja ampua – ampua veljiämme, jotka itseään kansan kustannuksella lihottaneet kommunistit olivat lähettäneet kuolemaan.”

Hyökkäykset jatkuivat seuraavina päivinä, ja ne torjuttiin joka kerta. Vähitellen matruusien voimat alkoivat kuitenkin ehtyä, ja Petritšenkokin kirjoitti raskaista vartiovuoroista jäällä ”tuulessa ja tuiskussa ja purevassa pakkasessa”.

Mantereella bolševikit valmistautuivat viimeiseen rynnäkköön. Kronstadtin valonheittimet pyyhkivät öisin jäätä, ja maaliskuun 17. päivän yönä ne paljastivat valkopukuisten sotilaiden hiipivän kohti linnoitussaarta.

Kronstadtin sotilaat päätyivät Neuvostoliiton lukuisille vankileireille.

Monet Kronstadtin matruuseista, mukaan lukien Stepan Petritšenko, päätyivät Neuvostoliitossa vankileireille.

© Album/Ritzau Scanpix

Bolševikkien kosto

Kapinajohtaja Petritšenko ja tuhannet muut matruusit pakenivat bolševikkien voiton jälkeen Suomeen. Kaikilla kapinallisilla ei ollut yhtä hyvä onni.

Noin 8 000 Kronstadtin puolustajaa pakeni tappion jälkeen Suomeen, missä Punainen risti antoi heille apua. Ajan myötä osa paenneista sai töitä, mutta useimmat eivät sopeutuneet.

Kun Lenin tarjosi heille armahdusta, monet palasivat kotiin. He päätyivät bolševikkien vankileireille. Monista muista poiketen Stepan Petritšenko jäi Suomeen, ja vuonna 1925 hän kirjoitti kapinasta artikkelin: ”Vallankumouksemme oli spontaani yritys kumota bolševikkien sorto.”

Petritšenkon väitettiin kuitenkin työskennelleen ajoittain Neuvostoliiton vakoojana. Kun Stalinin joukot hyökkäsivät Suomeen vuonna 1939, Petritšenko auttoi useita neuvostoryhmiä Suomessa, kunnes hänet vangittiin vuonna 1940. Hänet vapautettiin neljä vuotta myöhemmin, mutta vuonna 1945 hänet luovutettiin Neuvostoliittoon.

Siellä hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi työleirille ”jäsenyydestä vastavallankumouksellisessa terroristijärjestössä ja työskentelystä Suomen tiedustelulle.” Petritšenko kuoli vankileirillä kaksi vuotta myöhemmin.

Kaikki valonheittimet sytytettiin ja ilmaan ammuttiin valoraketteja. Erään sotilaan mukaan ”yö muuttui päiväksi”, ja valo paljasti suuren joukon punakaartilaisia, jotka hyökkäsivät rynnäkköjoukkojen takana.

Suurista tappioista huolimatta bolševikit etenivät ja murtautuivat lopulta läpi Kronstadtin pääportista.

Linnoituksen kapeilla kaduilla heitä odotti suoranainen helvetti, kun puolustajat ampuivat heitä talojen ikkunoista.

Bolševikkien ylivoima oli kuitenkin liian suuri, ja pian he alkoivat kostaa tappioitaan ampumalla niin sotilaita, siviilejä kuin naisiakin. Pian enää sotalaivojen miehistöt jatkoivat taistelua.

Kello 23.50 illalla 17. maaliskuuta bolševikkijohtajat sähköttivät Petrogradiin: ”Petropavlovskin ja Sebastopolin vastavallankumoukselliset pesäkkeet on tuhottu.”

Tappion varmistuttua Petritšenko ja monet muut pakenivat jäätä pitkin, ja seuraavana päivänä ainakin 8 000 paennutta saapui Suomeen.

Luvut ovat epävarmoja, mutta luultavasti jopa 4 000 kapinallista kuoli, haavoittui tai vangittiin. Bolševikkien tappiot olivat vieläkin suuremmat – he menettivät taisteluissa vähintään kymmenentuhatta miestä.

Kronstadtin kapina jäi viimeiseksi laajaksi kapinaksi bolševikkeja vastaan.