Neuvostoliittolainen sotilasajoneuvojen kolonna eteni vuoristomaaston halki huhtikuisena iltana 1980 auringon ollessa juuri laskemassa Hindukušvuoriston lumisten huippujen taakse. Taisteluvaunujen ja kuorma-autojen moottorien ääni kaikui Pansjhirin laaksossa Afganistanin pääkaupungin Kabulin pohjoispuolella ajoneuvojen madellessa kapeaa väylää syvän rotkon ja jyrkän kallionseinämän välissä.
25-vuotias luutnantti Vladimir Poljakov ihaili penkiltään kauniita vuoria, kun hän kuuli yhtäkkiä pamauksen kauempaa edestä. Poljakov arvasi heti paikallisten kapinallisten, niin sanottujen mujahedinien, hyökänneen neuvostoliittolaiskolonnan kimppuun – ja vain sekunteja myöhemmin luoteja ja kranaatteja viuhui Poljakovin yksikön yli. Hän loikkasi miehineen kuorma-autoista ja piiloutui suurten kivien taakse.
Neuvostoliiton joukot yrittivät löytää mujahedineja Afganistanin vuorilta.
Luutnantti kuuli, miten vihollisen ammukset osuivat hänen sotilaisiinsa minuutteja kestäneen tulituksen aikana. Hän tajusi, että kivien takana lymyilevät venäläiset olivat viholliselle helppo maali ja tulisivat pian tapetuiksi. Poljakov antoi miehilleen merkin kavuta jyrkkää vuorenrinnettä tasangolle hyökkäämään kapinallisten kimppuun, mutta kun he viimein pääsivät sinne, afganistanilaiset olivat hävinneet pimeään iltaan kuin maan nieleminä.
Aamunkoitteessa venäläissotilaat laskeutuivat taas alas rinteeltä, ja aamuauringossa he laskivat noin 25 toverinsa saaneen surmansa väijytyksessä. Itse he eivät olleet todennäköisesti saaneet hengiltä yhtään ainutta mujahedinia. Sotilaat keräsivät alakuloisina ruumiit veren täplittämästä maasta.
Poljakov maanmiehineen oli määrätty Afganistaniin taistelemaan sankarillista taistelua kommunismin puolesta. Vain viisi kuukautta Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamisesta joukoille oli kuitenkin valjennut, että sotaretki tulisi kalliiksi – ja painajainen Afganistanissa oli vasta alkanut.
Vuoristossa ketterästi liikkuvat mujahedinit hyökkäsivät neuvostojoukkojen asemiin kukkuloilta muun muassa kranaatinheittimillä, kunnes piiloutuivat taas.
Neuvostoliitto halusi kommunistisen naapurin
Neuvostoliiton kiinnostus levotonta Afganistania kohtaan oli kasvanut 1970-luvulla. Karulla vuoristoisella naapurimaalla etelässä ei ollut sinänsä paljonkaan tarjottavaa suurvallalle, mutta kylmän sodan aikana Neuvostoliitto halusi hankkia naapurimaistaan liittolaisia ”puskurivyöhykkeeksi” länttä vastaan.
Niinpä Moskovassa myhäiltiin tyytyväisinä, kun kommunistipuolue PDPA kaappasi Afganistanissa vallan vuonna 1978. PDPA myönsi naisille äänioikeuden, kielsi pakkoavioliitot ja toteutti maareformin neuvostoliittolaisen esikuvan mukaan. Afganistanilaisista kuitenkin noin 20 miljoonaa oli muslimeja, ja uudistukset synnyttivät kapinan tiukan islamilaisissa ryhmissä, jotka nousivat aseisiin hallitusta vastaan.
Myös PDPA:n sisällä oli erimielisyyksiä, minkä seurauksena syksyllä 1979 upseeri Hafizullah Amin teloitti silloisen presidentin ja otti vallan itselleen.
Kommunisti Hafizullah Amin oli Afganistanin presidentti 3,5 kuukautta, ennen kuin Neuvostoliiton erikoisjoukot tappoivat hänet.
Moskovassa huolestuttiin. Pääsihteeri Leonid Brežnev ja muu Neuvostoliiton johto ei luottanut Aminiin, jota he pitivät hänen edeltäjäänsä Yhdysvaltain-myönteisempänä. Niinpä Kreml päätti puuttua asiaan ja tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla – se järjestäisi valtaan Neuvostoliiton kannalta suotuisamman johtajan, kommunisti Babrak Karmalin, ja heikentäisi samalla musliminaapurimaista tukea saavien islamilaisten kapinallisryhmien uhkaa.
Moskova antoi 24. joulukuuta 1979 direktiivin, jossa sanottiin: ”Useita maan eteläosiin sijoitettuja neuvostojoukkoja on päätetty lähettää Afganistanin demokraattisen tasavallan alueille ehkäisemään naapurimaiden Afganistanin vastaisia toimia.”
Samalla oli tarkoitus päästä eroon Aminista, jonka neuvostoliittolaiset olivat yrittäneet surmata jo aiemmin joulukuussa. Aminin lempijuoma oli Coca-Cola, ja venäläiskokin oli käsketty myrkyttää hänen juomansa. Yritys epäonnistui, mutta Aminin pojanpoika vajosi koomaan maistettuaan juomaa. Välttääkseen enemmät epäonnistumiset Neuvostoliitto lähetti Spetsnaz-erikoisjoukkonsa Kabuliin hoitamaan tehtävän loppuun asti.
Neuvostoliiton ”väliintulo” ei saanut kannatusta afganistanilaisten opiskelijoiden keskuudessa. He osoittivat mieltään Kabulissa ja hyökkäsivät Neuvostoliiton suurlähetystöön.
Neuvostoliitto ei kutsunut sotaa sodaksi
Moskovan mukaan kyse ei ollut hyökkäyksestä Afganistaniin. Sadantuhannen sotilaan lähettämistä naapurimaahan väitettiin välttämättömäksi puuttumiseksi konfliktiin, jossa Afganistanin kansa oli uhattuna.
Neuvostoliitto ei myöntänyt käyvänsä virallisesti sotaa Afganistanissa. Moskovan johdon mukaan lukuisat sotilaat, panssarivaunut ja lentokoneet eivät merkinneet hyökkäystä naapurimaahan, kuten länsi väitti, vaan joukot oli sen sijaan lähetetty Afganistaniin pelastamaan maan kansa katastrofilta. Sama viesti välitettiin Neuvostoliiton liittolaisille DDR:lle ja muulle itäblokille.
”Tämänhetkisessä tilanteessa edistykselliset ja demokraattiset saavutukset Afganistanin kansan hyväksi näyttävät olevan vakavasti uhattuna”, luki suurlähettiläille 27. joulukuuta 1979 lähetetyssä kirjeessä, jolla neuvostojohto tiedotti toimistaan ”ystävämaidensa poliittiselle johdolle”.
Kreml ei käyttänyt sanaa sota tai hyökkäys vaan selitti toimiaan sillä, että Afganistanin hallitus oli virallisesti kutsunut neuvostojoukot apuun. Pitikin toki paikkansa, että presidentti Hafizullah Amin oli pyytänyt Kremliltä sotilaallista tukea taisteluun kapinallisia vastaan – mutta Aminin pyyntö ei sisältänyt toivetta, että Neuvostoliitto syöksisi hänet vallasta ja valtaisi maan kaikki hallintorakennukset.
Erikoisjoukot tappoivat presidentin
Hafizullah Amin oli loistotuulella Tajbegin palatsissa Kabulin ulkopuolella aamulla 27. joulukuuta kuultuaan, että Moskova lähettäisi sotilaitaan tueksi muslimikapinallisia vastaan. Presidentti ei aavistanut, että hän oli yksi Neuvostoliiton kohteista ja että Spetsnaz-erikoisjoukot olivat valmiita hyökkäämään palatsiin.
Spetsnaz-joukot olivat pukeutuneet afganistanilaisiin univormuihin, kun ne avasivat kello 19.30 tulen kohti palatsia puolustavia sotilaita. Venäläiset vyöryivät rinnettä alas kohti Tajbegia panssaroiduissa ajoneuvoissa, joista he heittivät kranaatteja ja ampuivat puolustajia Kalašnikov-kivääreillä. Palatsille päästyään he tunkeutuivat sisään ikkunoista.
”Venäläiset tulevat apuun!” Hafizullah Amin adjutantilleen
Neuvostoliitto oli yrittänyt jälleen myrkyttää sitkeästi hengissä pysyneen Aminin lounaalla, joten hän oli juuri kahden lääkärin tutkittavana, kun palatsiin hyökättiin. Hyökkäyksen aiheuttamassa sekasorrossakin Amin uskoi yhä neuvostojoukkojen tukeen, ja hän totesi toiveikkaasti adjutantilleen: ”Venäläiset tulevat apuun!” Kun adjutantti vastasi, että hyökkääjät olivat venäläisiä, Amin kieltäytyi uskomasta ja heitti adjutanttiaan raivoissaan tuhkakupilla.
Yritettyään muutaman kerran turhaan hälyttää apua puhelimella Amin lysähti kuitenkin lyötynä tuolilleen ja mumisi: ”Tiesin sen. Se on siis totta.”
Spetsnaz eteni palatsin käytäviä, ja tulituksen äänet tulivat yhä lähemmäksi. Metelin yltyessä Aminin viisivuotias poika juoksi itkien isänsä luo ja takertui tämän jalkaan.
”Lähdetään, täällä on vaarallista. Meitä ei enää tarvita täällä”, toinen lääkäreistä totesi toiselle ennen kuin he pakenivat ja jättivät isän ja pojan huoneeseen.
Venäläissotilaat saapuivat vain sekunteja myöhemmin. He ampuivat presidenttiä automaattikivääreillä ja heittivät vielä varmuuden vuoksi perään käsikranaatin. Sekä Amin että hänen poikansa kuolivat.
Spetsnazin hyökättyä Tajbegin palatsiin ja murhattua Hafizullah Aminin neuvostoarmeija teki palatsista Afganistanin-päämajansa.
Muut neuvostojoukot olivat vallanneet Kabulin hallintorakennukset ja TV- ja radioasemat ennen auringonnousua. Radio Kabul ilmoitti jo aamu-uutisissa, että Hafizullah Amin oli asetettu oikeuden eteen ja sitten ammuttu ”kansanvihollisena” ja että maan uudeksi johtajaksi oli noussut Babrak Karmal.
Samoihin aikoihin lähes 100 000 neuvostosotilasta ja tuhansia sotilasajoneuvoja tunkeutui rajan yli ja alkoi levittäytyä viuhkamaisesti Afganistaniin. Moskova uskoi vakaasti, että kun armeija saisi hallintaansa kaupungit, teollisuuden ja kuljetusreitit, kaikki olisi selvää. Sotilaat voisivat luottaa siihen ja suorittaa tehtävänsä rauhassa ja ylpeänä.
”Meille kerrottiin, että olimme erittäin onnekkaita, kun puolue oli luottanut meidän käsiimme tärkeän kansainvälisen tehtävän suorittamisen Afganistanissa”, 20-vuotias sotilas Ivan Kovaltšuk kertoi.
Ensimmäisinä päivinä eteneminen sujuikin ongelmitta, ja hyökkäysarmeija uhkui itseluottamusta. Tehtävä näytti olevan menestys. Neuvostoliitto oli kuitenkin aliarvoinut afgaanivastustajansa.
Islamistit tarttuivat aseisiin
Venäjän panssarivaunujen vyöryessä Afganistaniin islamilaiset kapinajoukot eli mujahedinit valmistautuivat taisteluun hyökkääjiä ja Karmalin hallinnon armeijaa vastaan. Ryhmät olivat tavoitteiltaan erilaisia ja eri mieltä siitä, miten maata pitäisi hallita, mutta yhtä mieltä ne olivat siitä, että kommunismi ei ollut ratkaisu ja että kaikki neuvostoliittolaiset ja neuvostomyönteiset ansaitsivat kuoleman.
Mujahedinit tiesivät, että vastassa oli sotilasmahti, mutta he pitivät itseään pyhinä sotureina ja taistelivat tunteella. Lisäksi suuri osa maailmasta seurasi huolestuneena Neuvostoliiton invaasiota, ja pian muslimimaat, kuten Saudi-Arabia, Egypti ja Pakistan, lähettivät mujahedineille taloudellista apua ja aseita.
Myös Yhdysvallat oli huolestunut Neuvostoliiton toimista ja tuki kapinallisia tuhansilla brittivalmisteisilla Lee Enfield -kivääreillä ja ammuksilla.
Sodan jatkuessa mujahedinit saivat käyttöönsä yhä järeämpiä aseita, joista monet he olivat valloittaneet neuvostojoukoilta.
Aseet salakuljetettiin Pakistanista Afganistanin vuoristoon, missä kapinalliset piileskelivät luolissa. Päivisin Afganistanin keskiosia hallitsivat neuvostojoukot, mutta öisin hallitsivat mujahedinit – etenkin neuvostojoukkojen liikkuessa vuoristosolissa, jotka olivat tärkeä huoltoreitti Neuvostoliiton ja Afganistanin välillä.
Vuonna 1980 neuvostosotilaat joutuivat lukuisiin samanlaisiin väijytyksiin kuin luutantti Vladimir Poljakovin yksikkö Pansjhirin laaksossa huhtikuussa. 10–30 miehen sissiryhmät tekivät onnistuneita hyökkäyksiä kukkuloilta ja katosivat, ennen kuin venäläiset ehtivät reagoida kunnolla.
VIDEO: Mujahedinit taistelevat vuorilla
Toinen afgaanisissien suosima taktiikka oli miinoittaa teitä, ja neuvostojoukkojen pysähtyessä poistamaan miinoja tarkka-ampujat avasivat tulen niitä vastaan. Neuvostosotilaat alkoivat kutsua lähes näkymättöminä toimivia vihollisjoukkoja nimellä dukhi eli aaveet.
”Dukhit välttävät suoraa yhteenottoa, mutta heidän toistuvat väijytyksensä vaikeuttavat joukkojemme operatiivista toimintaa. He ovat lyhyesti sanottuna ovelia paskiaisia”, kuvaili venäläinen everstiluutnantti, jonka joukot joutuivat jatkuvasti väijytyksiin strategisesti tärkeässä Pansjhirin laaksossa – niin sanotussa ”Kuoleman laaksossa”.
Hyökkäys oli tuomittu epäonnistumaan
Vanhanaikaista sodankäyntiä
Neuvostoliitto lähti Afganistaniin täysin vääränlaisilla taktiikoilla. Se lähetti Afganistaniin valtavia määriä panssarivaunuja, kuten toisessa maailmansodassa, vaikka niistä ei ollut paljon hyötyä vuoristoseuduilla. Vasta kuukausien päästä alettiin hyödyntää enemmän helikoptereita.
Hallituksen armeija vältti taistelua
Neuvostoliitto uskoi, että Afganistanin hallituksen armeija ottaisi pääasiallisen vastuun kapinallisryhmien kukistamisesta. Moni afgaanisotilas ei kuitenkaan halunnut oikeasti sotia. Moni myi aseensa, sillä pistoolin myynnillä saattoi ruokkia perheen koko vuoden. Lisäksi moni loikkasi mujahedineihin.
Siviilit valitsivat mujahedinit
Neuvostojohto arvioi täysin pieleen afganistanilaisväestön suhtautumisen maansa muuttamiseen kommunistiseksi. Köyhällä maalaisväestöllä ei ollut aavistustakaan, että Kabulissa hallitsi kommunistijohto, ja he samastuivat enemmän muslimikapinallisten edustamiin aatteisiin.
Sissit saivat puhtia ulkoisesta avusta
Yhdysvaltojen ja muslimimaiden tuki mujahedineille kasvoi tasaista tahtia – vuodesta 1985 lähtien USA ja Saudi-Arabia tukivat kumpikin sissisotaa vuosittain 250 miljoonalla dollarilla. Panssarintorjuntamiinat, muoviräjähteet ja ilmatorjuntaohjukset valoivat mujahedineihin uskoa sodan voittoon.
Vihollinen sai apua ammattilaisilta
Mujahedinien sotiminen muuttui koko ajan ammattimaisemmaksi, sillä pakistanilaiset upseerit kouluttivat heitä Pakistanin rajalla CIA:n tuella. Siellä sissit oppivat niin väijytyshyökkäysten järjestämistä kuin esimerkiksi kranaatinheittimien ja panssarintorjunta-aseiden käyttöä.
Panjshirin laakso peittyi vereen
Kapinallisryhmistä menestyksekkäin oli Ahmad Shah Massoudin ryhmä. ”Panjshirin leijonaksi” kutsuttu Massoud koulutti ja johti viisaasti sissiarmeijaansa 145 kilometrin pituisessa laaksossa muutaman tunnin ajomatkan päässä Kabulista.
”Massoudilla on erinomaiset johtamiskyvyt. Hän pyrkii horjumatta tavoitteisiinsa ja on taitava, viekas ja julma vastustaja”, luki venäläisten salaisissa asiakirjoissa.
Sodan ensimmäisinä kahtena vuotena Panjshirin kallioisilla rinteillä kuoli joukoittain neuvostosotilaita, ja kun Massoudin joukot onnistuivat eräänä huhtikuun yönä 1982 jopa hyökkäämään Neuvostoliiton lentokentälle Bagramiin laakson eteläpuolella, venäläisten mitta täyttyi. ”Kuoleman laakso” oli vallattava ja sen uhka tukahdutettava.
Neuvostoliitto menetti Afganistanissa ainakin 333 taisteluhelikopteria.
Toukokuun 17. päivänä kello neljä aamulla laakson ylle saapui lentokoneita ja taisteluhelikoptereita, jotka pudottivat kranaatteja ja ampuivat ohjuksia mujahedinien oletettuihin piilopaikkoihin. Parin tunnin kuluttua lähes 10 000 sotilasta ja taisteluajoneuvoja lähti liikkeelle laakson lounaispäästä, ja helikopterit toivat laaksoon laskuvarjojoukkoja. Se oli yllätystaktiikka, jota sissisoturit eivät olleet osanneet odottaa.
”Yhtäkkiä ilmestyi 200 helikopteria, jotka laskivat maahan 2 000 – 3 000 kommandosotilasta. Se oli mujahedineille täysi yllätys. Venäläiset levittäytyivät Panjshirin laaksoon, mikä teki taistelusta meille vaikeaa ja vaarallista”, Massoudin soturi kuvaili
Massoud oli kuitenkin nokkela taktikko, ja hän hidasti vihollisen pääjoukkoa räjäyttämällä dynamiitilla kivivyöryn laakson suulle. Kun sieltä tuleva uhka oli näin eliminoitu ainakin väliaikaisesti, syvemmällä laaksossa olevat mujahedinit pystyivät keskittymään taisteluun laskuvarjosotilaita vastaan.
Neuvostojoukot yrittivät jahdata sissejä vuorilla, mutta maasto oli heille vierasta. Sen sai sotilas Igor Ponomarenko pian huomata, kun hänen yksikkönsä yritti turhaan hyökätä vuorenharjanteella olevan mujahedinryhmän kimppuun.
”Kuulen heidän huutonsa vielä tänäkin päivänä.” Neuvostoliittolainen sotilas Igor Ponomarenko muisteli taistelussa kaatuneita tovereitaan.
”Etenimme kallio kalliolta ja kivi kiveltä ylemmäksi suojaten toisiamme rynnäkkökivääreillämme. Kaikilta se ei onnistunut, ja jouduimme hylkäämään kuolleet ja neljä loukkaantunutta. Sissit alkoivat kuitenkin ampua haavoittuneita, emmekä pystyneet tekemään mitään. Kuulen heidän huutonsa vielä tänäkin päivänä”, Ponomarenko muisteli sodan jälkeen.
Vaikeuksista huolimatta neuvostojoukot saivat laakson pohjan joksikin aikaa hallintaansa, mutta mujahedinien jatkuvat hyökkäykset korkeilta kallioilta pakottivat neuvostojoukot pakenemaan muutaman viikon kuluttua.
Vuonna 1984 neuvostoliittolaiset yrittivät hyökätä Panjshirin laaksoon vielä kerran 20 000 miehen voimin, mutta tulos oli sama. Neuvostojoukot joutuivat myöntämään, etteivät ne luultavasti koskaan saisi laaksoa kokonaan hallintaansa. Sen sijaan ne keskittyivät pitämään alueen mujahedinit kurissa pienemmillä operaatioilla ja pommittamalla laaksoa ja sen kyliä toistuvasti.
”Koska he eivät onnistuneet murskaamaan meitä, he kohdistavat vihansa puolustuskyvyttömiin. He tappavat vanhuksia, naisia ja lapsia, tuhoavat taloja ja polttavat viljan”, Massoud syytti.
Idé og produktion: Jonas Sjöwall Haxø & Bue Kindtler-Nielsen
Venäläisten motivaatio laski
Neuvostosotilaat kostivat vuosien epäonnistuneet operaatiot ja toveriensa kuolemat siviiliväestölle. Myös luutnantti Poljakov näki miestensä ryhtyvän spontaaneihin väkivallantekoihin, ja häntä hävetti, kun hän ei tuntenut juurikaan vihaa nähdessään afganistanilaisen siviilin seulaksi ammuttuna.
Kunarin laaksossa Pakistanin rajalla venäläiset kohtasivat usein paimenia, jotka auttoivat salakuljettamaan mujahedineille aseita esimerkiksi kiinnittämällä niitä lampaiden vatsan alle. Neuvostosotilaat eivät tunteneet armoa heitä kohtaan. Kun pari sotilasta sai kiinni pojan, joka oli ampunut heitä ikivanhalla musketilla, komppanianjohtaja langetti empimättä pikatuomionsa sotilaiden tuodessa vangin leiriin.
”Hän halkaisi pojan kallon kiväärinperällä ja tappoi tämän yhdellä iskulla nousematta edes tuoliltaan”, neuvostoliittolainen todistaja kertoi.
”Hiekkaa silmissä, hiekkaa suussa, hiekka virtaa verisuonissamme.” Venäläinen sotilaslaulu elämästä Afganistanissa
Poljakov ja muut neuvostosotilaat olivat järkyttyneitä paikallisten mujahedineille antamasta laajasta avusta, sillä heille oli kerrottu, että he olivat Afganistanissa nimenomaan auttamassa kansaa imperialistisia ja islamilaisia kapinallisia vastaan.
Köyhä maalaisväestö ei kuitenkaan suhtautunut suopeasti Neuvostoliiton läsnäoloon, ja mitä enemmän vieraat tekivät tuhoa, sitä enemmän ihmisiä liittyi muslimikapinallisiin, jotka taisivat myös naamioitumisen taidon. Mujahedinit pukeutuivat burkaan tai maalaisiksi ja asensivat miinoja kivikkoihin ja nauhureita maalaistaloihin.
Epäonnistumiset ja karu elämä Afganistanin vuorilla ja erämaassa turhautti neuvostosotilaita yhä pahemmin.
”Hiekkaa silmissä, hiekkaa suussa, hiekka virtaa suonissamme”, sotilaat kailottivat parakeissaan.
Talvella lumi peitti vuoret, ja kesäisin kuumuus oli sietämätöntä. Sotilaat kuljeskelivat ympäriinsä alusvaatteisillaan ja yrittivät suojautua kuumuudelta peittämällä ikkunat patjoilla, jotka he kastelivat heittämällä niiden päälle sangoittain vettä.
Neuvostoliitto lähetti Afganistaniin noin 620 000 sotilasta yhdeksän vuotta kestäneen sodan aikana.
Epäinhimillisissä oloissa ja saastuneen veden vuoksi leireillä esiintyi punatautia, lavantautia ja koleraa, mutta eniten Poljakovia kauhistutti sotilaiden huumeiden käyttö. Kun hän sai miehiään kiinni hasiksen käytöstä, seurauksena oli välittömästi rangaistus, mutta sotilaat ostivat silti kaikkialla huumeita paikallisilta.
Lisäksi mujahedinit hyödynsivät sotilaiden himoa vodkaan ja kotipolttoiseen viinaan. Kun tiedustelijat näkivät venäläisten olevan humalassa, sissit hyökkäsivät tai hiipivät leiriin ja tappoivat tiedottomassa tilassa olevat sotilaat.
Kabulissa mujahedineja kannattava afganistanilainen juotti kotonaan neuvostoliittolaiselle upseerille ja kahdelle neuvostoliittolaiselle neuvonantajalle niin paljon viskiä, että nämä sammuivat. Sitten afganistanilainen kutsui kapinalliset noutamaan simahtaneet venäläiset.
”Veimme juopot piilopaikkaan vuoristokylään. Kun he seuraavana päivänä tokenivat, tarjosimme heille mahdollisuutta valita oikea tie ja kääntyä islamiin. He kieltäytyivät yhteistyöstä. Emme voineet ampua heitä, sillä laukaukset olisivat voineet herättää läheisen vartioaseman huomion, joten hautasimme heidät elävältä”, eräs mujahedineista kertoi myöhemmin.
Ahmad Shah Massoudia pidetään yhtenä maailman parhaista sissijohtajista mm. Che Guevaran ja Ho Chi Minhin rinnalla.
Afganistanin leijona kesytti karhun
Ahmad Shah Massoud eli ”Panjshirin leijona” oli Venäjän karhun pahin painajainen. Hän oli terävä-älyinen ja otti oppia aiemmista sissijohtajista. Sodan jälkeen Massoud nousi merkittävään asemaan Afganistanissa.
Ahmad Shah Massoud syntyi vuonna 1953 Panjshirin laaksossa persiankieliseen tadžikkivähemmistöön. Hän varttui laaksossa ja tunsi kuin omat taskunsa ne vuoret, joilla hän lahtasi vihollisia neuvostomiehityksen aikana.
Toisin kuin monet muut muslimijohtajat, Massoud oli lukenut paljon muutakin kuin Koraania. Hän luki persialaista runoutta ja opiskeli tarkkaan, miten Maon ja Che Guevaran kaltaiset johtajat olivat käyneet menestyksekästä sissisotaa. Hän järjesti Vietnamin sodan esimerkkiä noudattaen soturinsa pieniin ryhmiin, jotka hyökkäsivät nopeasti vihollisen kimppuun ja katosivat saman tien, ja keskitti hyökkäykset usein vihollisen heikkoihin asemiin ja huoltolinjoihin vuoristossa.
Massoudin joukko kasvoi vuosina 1980–1989 tuhannesta miehestä 13 000 hyvin koulutettuun sissisoturiin. ”Panjshirin leijonan” saavutukset opittiin tuntemaan kaikkialla Afganistanissa, ja hänestä tuli maan uuden hallituksen puolustusministeri vuonna 1992. Hän keskittyi etenkin Talebanin kukistamiseen, mutta al-Qaida murhautti hänet kaksi päivää ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskua Yhdysvalloissa. Hän oli pari kuukautta aiemmin yrittänyt turhaan varoittaa länttä tulevasta suuresta terrori-iskusta.
Aseapu ratkaisi sodan
Neuvostojoukot sekä neuvostojohto Moskovassa olivat 1980-luvun puolivälissä turhautuneita Afganistanin sodan heikkoon menestykseen, mutta heillä oli edelleen yksi erittäin arvokas ase: taisteluhelikopterit. Mi-24:t kylvivät konetykeillään ja ohjuksillaan kuolemaa ja tuhoa Afganistanissa, ja taitavat helikopterilentäjät pystyivät lentämään niillä myös ahtaiden kallionseinämien välistä mujahedinien piilopaikkoihin vuoristoon. Helikopterit tulittivat ilmasta kaikkea, mitä vain epäiltiinkin sissisotilaiksi tai Pakistanista ammuksia ja muuta materiaalia kuljettavaksi asekaravaaniksi.
Siviilit ja mujahedinit kutsuivat helikoptereita ”paholaisen vaunuiksi”, ja kapinallisryhmät rukoilivat ulkomailta aseita lentäviä petoja vastaan. Rukoukseen vastattiin vuonna 1986, kun Ronald Reagan päätti lähettää afganistanilaiskapinallisille Stinger-ohjuksia taisteluun kommunismia vastaan.
Mi-24-helikopterit olivat Neuvostoliiton valtti etenkin sodan alkuvuosina. ”Paholaisen vaunut” herättivät tulivoimallaan ja tarkkuudellaan pelkoa afganistanilaisissa.
Mujahedineja koulutettiin kesän ajan huippumodernin ilmatorjuntaohjuksen käyttöön, ja 26. syyskuuta 1986 insinööri ”Ghaffarin” johtama joukko hiipi vuoriston läpi Kabulin itäpuolella sijaitsevan Neuvostoliiton lentotukikohdan lähelle. Kun neljä Mi-24-helikopteria lähestyi, mujahedinit kyykistyivät uudet aseet olallaan ja laukaisivat kolme 2 700 kilometrin tuntivauhtia lentävää Stinger-ohjusta muutaman sekunnin väliajoin. Ohjukset osuivat kolmeen helikopteriin, jotka muuttuivat tulipalloiksi ja syöksyivät sitten liekehtien maahan. Pimeän laskeutuessa sissit katosivat jälleen vuorille laukaisuputket selässään.
Tapaus merkitsi lopun alkua Neuvostoliiton Afganistanin-sotaretkelle. Mi-24-lentäjien elämä oli muuttunut hengenvaaralliseksi, ja seuraavina kuukausina Neuvostoliitto menetti lukuisia 12 miljoonaa dollaria maksavia taisteluhelikoptereita.
Stinger-ohjukset olivat tehokkaita aseita eritoten Mi-24-helikoptereita vastaan. Ne lukittautuivat maaliinsa infrapuna- ja ultraviolettisensoreilla, joten niitä oli vaikea väistellä.
Gorbatšov halusi pois Afganistanista
Neuvostoliiton ollessa jumissa Afganistanissa maan johtajat olivat vaihtuneet tiheään, ja vuonna 1985 Mihail Gorbatšovista oli tullut kommunistisen puolueen pääsihteeri. Edistysmielinen johtaja ei ollut koskaan innostunut sodasta naapurimaassa, ja marraskuussa 1986 hän halusi siitä ulos.
”Aiommeko todella taistella ikuisesti ja todistaa siten kaikille, että joukkomme eivät pysty ratkaisemaan tilannetta? Tämä prosessi on päätettävä mahdollisimman nopeasti”, Gorbatšov totesi politbyroon kokouksessa.
Kremlin johtajat sopivat, että sotatoimet päätettäisiin kahden vuoden kuluessa. Seitsemän vuoden aikana kaikkiaan 620 000 neuvostosotilasta ja lähes 300 000 Afganistanin hallituksen sotilasta oli yrittänyt turhaan nujertaa mujahedinit. Sota ei ollut saanut kansan kannatusta, ja se maksoi Neuvostoliitolle valtavia summia, joita sillä ei ollut.
Gorbatšov päätti vetää puolet Afganistanissa olevista joukoista pois vuonna 1987, ja loput palaisivat Neuvostoliittoon keväällä 1988. Vetäytymisen ajan neuvostojoukot kävisivät ainoastaan puolustussotaa ja taistelu kapinallisjoukkoja vastaan jäisi puolestaan Afganistanin uuden johtajan Mohammad Najibullahin ja hänen armeijansa harteille.
Afganistanilaiset riemuitsivat, kun Neuvostoliitto aloitti vetäytymisen helmikuussa 1987. Kaikki neuvostojoukot olivat lähteneet maasta kahden vuoden päästä.
Viimeiset neuvostotankit ja kuorma-autot vyöryivät Afganistanin ja Neuvostoliiton rajalla olevien terässiltojen yli helmikuussa 1989. Kotiin lähtevien joukossa oli panssaroitu miehistönkuljetusvaunu, ja afgaanipoika juoksi sen luo.
”Hei, komentaja! Painu fucking Moskovaan”, hän huusi leveästi hymyillen.
”Jollei muuta niin olemme ainakin opettaneet heidät kiroilemaan”, neuvostoliittolainen neuvonantaja totesi.
JÄLKIKIRJOITUS:
Afganistanin miehitys kävi Neuvostoliitolle kalliiksi. Maahan sijoitetusta 620 000 sotilaasta 35 000 haavoittui ja 450 000 sairastui. Virallisesti sotilaita kuoli noin 14 500, mutta monet Afganistanissa taistelleista arvelevat luvun olevan lähemmäs 75 000. Lisäksi menetettiin ainakin 118 suihkuhävittäjää, 147 tankkia ja yli 14 000 muuta sotilasajoneuvoa.
Suurvalta koki myös henkisen kolauksen, kun se ei pystynyt nujertamaan 20 000–85 000 mujahedinista koostuvaa vihollista. Berliinin muurin murtuminen vain 11 kuukautta myöhemmin oli osaltaan seurausta tästä heikkoudesta. Eniten sodasta kärsivät kuitenkin siviilit. 1,5 miljoonaa afganistanilaista kuoli ja viisi miljoonaa pakeni miehitysaikana.
Kaksi burkaan pukeunutta naista kävelee paikalla, jossa Bamiyanin kaksi suurta buddhapatsasta olivat. Taleban räjäytti lähes 1 500 vuotta vanhat patsaat vuonna 2001.
Ääriryhmä voitti sisällissodan
Verenvuodatus Afganistanissa ei loppunut Neuvostoliiton vetäytymiseen. Sen jälkeen eri afgaaniryhmien välinen sisällissota leimahti jälleen liekkiin ja johti Talebanin valtaannousuun.
Vaikka Afganistanin kommunistinen johtaja Mohammad Najibullah takertui valtaan vuoteen 1992 asti, maa ajautui sisällissotaan vakaan hallinnon puuttuessa.
”Olemme sissisodankäynnin asiantuntijoita, emme virkamiehiä'”, julisti karismaattinen kapinajohtaja Ahmad Shah Massoud, joka tiesi Afganistanin luisuvan kaaokseen neuvostojoukkojen lähdettyä.
Maassa oli lukuisia kapinaryhmiä aina maltillisista muslimeista tiukan radikaaleihin islamistisiin ryhmiin. Afganistan oli vuosia ollut jakautunut alueisiin, joita kunkin sotaherrat yrittivät puolustaa ja laajentaa omilla sotavoimillaan.
Alun perin ääriuskonnollisista yliopisto-opiskelijoista muodostunut Taleban-liike kasvoi sisällissodan aikana. Toisin kuin monet maaseudun sotaherroista harvat liikkeen jäsenistä olivat olleet menestyksekkäitä sissisotureita neuvostomiehityksen aikana, mutta toisaalta heillä ei ollut paikallisia sidoksia vaan he pyrkivät koko Afganistanin hallintaan. He saivatkin siksi paljon tukijoita, ja vuonna 1996 he nousivat valtaan Kabulissa. Taleban perusti ankaran islamilaisen naisia alistavan hallinnon, joka noudattaa keskiaikaisia rangaistuskäytäntöjä.