Lenin pani kaiken likoon vallankumouksen puolesta

Lenin matkusti kuin ruttobakteeri

Venäjä oli hajoamisen partaalla. Kuukautta aiemmin niin sanottu helmikuun vallankumous (läntisen kalenterin mukaan maaliskuun) oli pakottanut keisari Nikolai II:n luo­pumaan kruunusta ja päättänyt Romanovien suvun 300-vuotisen valtakauden maassa.

Nyt maata johti periaatteessa väliaikainen hallitus, mutta se oli heikko. Lenin tiesi, että jos hän halusi ­toteuttaa punaisen vallankumouksen ­Venäjällä, sen hetki oli nyt: ”Nyt on pakko matkustaa. Vaikka se ­tapahtuukin läpi helvetin.”

Helvetillä Lenin tarkoitti Saksan keisarikuntaa. Saksa ja Itävalta-Unkari kävivät veristä maailmansotaa Britanniaa, Ranskaa ja Venäjää vastaan.

Saksalla oli ollut sotaonni myötä itärintamalla, mutta ­taistelut ranskalaisia ja brittejä vastaan länsirintamalla vaativat yhä enemmän ­resursseja.

Saksa toivoi, että antamalla Leninin matkustaa Saksan kautta Venäjälle tekemään vallankumousta se voisi välillisesti horjuttaa Venäjän vakautta, jolloin Venäjän olisi pakko vetäytyä sodasta ja Saksan tilanne helpottuisi.

Britannian silloinen varusteluministeri Winston Churchill totesi Saksan tempusta myöhemmin: ”He kohdistivat Venäjään mitä kammottavimman aseen. He lähettivät Leninin sinetöidyssä junavaunussa Sveitsistä Venäjälle kuin vaarallisen ruttobakteerin.”

Churchill ei aavistanut, että Saksan ­ulkoministeriö oli lisäksi rahoittanut ­venäläisiä vallankumouksellisia 26 miljoonalla markalla varmistaakseen heidän onnistumisensa.

Matkan alkutunteina tunnelma junassa oli korkealla. Venäläiset söivät ja lauloivat junan jyskyttäessä Etelä-Saksan halki. Ainoa, joka ei osallistunut ilonpitoon, oli Lenin.

Hän istui tyypilliseen tapaansa ­yksinään nenä kiinni paksussa kirjassa tutkimassa kommunistista teoriaa.

Leninin isoveli hirtettiin

Leninille inhimilliset tunteet olivat merkkejä heikkoudesta, eikä hänellä oikeastaan ollut lainkaan oikeita ystäviä. Hän oli aina viihtynyt omissa oloissaan.

Jo hänen vanha opettajansa Fjodor Kerenski oli huomannut asian: ”Vladimir Uljanov on poikkeuksellisen yksinäinen luonne. Hän on hankalasti ­lähestyttävä ja vetäytyy seurasta jopa tuttaviensa joukossa.”

Pikku Vladimir syntyi turvalliseen ympäristöön Simbirskin maalaiskaupungissa vuonna 1870. Hänellä oli neljä sisarta ja isoveli, ja hänen isänsä oli koulun johtaja. Kirjoista tuli pian syrjäänvetäytyvän pojan parhaita ystäviä.

Hänen ollessaan 11-­vuotias tapahtui jotain, joka vaikutti ratkaisevasti hänen myöhempään elämäänsä: Venäjän keisari Aleksanteri II murhattiin pommi-iskussa.

Tapahtuman myötä Vladimirin yliopistossa opiskeleva isoveli Aleksandr alkoi kyseenalaistaa Venäjän valtiota ja yliopiston autoritaarista johtoa.

Vuoden 1886 lopulla Aleksandr liittyi opiskelija­ryhmään, joka suunnitteli pommi-iskua ankaraa uutta keisaria, Aleksanteri III:a, vastaan.

Salainen poliisi ohrana ­sai kuitenkin vihiä asiasta, ja ryhmän pomminrakentaja Aleksandr hirtettiin 20. toukokuuta 1887. Isoveljen kuolema herätti Vladimirissa sammumattoman poltteen.

Hän uppoutui veljeltä jääneisiin kirjoihin ja tutustui vallankumoukselliseen kirjallisuuteen. 17-vuotiaana Lenin oli ateisti ja täynnä pyhää vihaa keisaria kohtaan.

Poikansa vaarallisista ajatuksista huolestunut äiti lähetti Vladimirin tilalleen Alakajevkaan, jossa tästä piti tulla maatyöläinen. Nuorukainen kuitenkin kieltäytyi maatöistä ja paneutui entistä tiiviimmin filosofi Karl Marxin teokseen Pääoma.

Suosikkilukemistoon kuului myös Sergei Netšajevin kirja ”Vallan­kumouksen katekismus”, jossa kuvailtiin kunnon kumouksellista: ”Hänellä ei ole omaa etua, ei omia asioita, ei tunteita, ei siteitä, ei omaisuutta, ei edes nimeä. Kaikki hänessä keskittyy yhteen asiaan, yhteen ainoaan ajatukseen, yhteen ainoaan intohimoon: vallankumoukseen.”

LUE MYÖS: Venäjän vallankumouksen eteneminen ja seuraukset

Vallankumous oli pakkomielle

Netšajevin sanat toteutuivat Leninissä, joka omistautui täysin vallankumoukselle myös junassa matkallaan Saksan halki kohti Venäjää keväällä 1917.

Muutamassa päivässä sosialistien ilonpito oli rauhoittunut. Vaikka marksismin mukaan kaikki ovat tasavertaisia, Leninillä ja hänen vaimollaan oli oma osasto.

Tilaa oli niukasti, samoin ruokaa, ja Lenin komenteli matkatovereitaan kuin kurittomia kakaroita. Hän paheksui tupakanpolttoa, joten se oli rajoitettu käymälöihin, ja kovaääninen keskustelu ja laulaminen oli kielletty.

Hän ei uhrannut ajatustakaan millekään muulle kuin vallankumoukselle.

Vaikka Leninillä oli vaatimattomat puhujanlahjat, hän onnistui naulitsemaan kuulijansa paikoilleen, kuten Venäjän vallankumousta paikan päälle todis­tamaan tullut yhdysval­talainen kommunisti ja toimittaja John Reed kertoi:

”Hän oli poikkeuksellinen kansanjohtaja. Hänessä oli puhdasta älyä, mutta hän oli väritön, huumorintajuton, ehdoton ja vailla mielen­kiintoisia ominaispiirteitä – mutta hän pystyi selittämään suuria ajatuksia kansanomaisin sanoin.”

Leninin kerrottiin myös saaneen kuivasta ja akateemisesta esiintymisestään huolimatta ihmiset ”ihastuksesta sekaisin”.

Epätoivoa ja iloa Sveitsissä

Lenin oli liittynyt Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen vuonna 1898, mutta hänet oli pian sen jälkeen vangittu ja lähetetty Siperiaan.

Sieltä hän oli paennut Saksaan ja edelleen Sveitsiin, jossa hän oli elänyt lähes yhtäjaksoisesti aina huhtikuuhun 1917 asti.

Sveitsissä Lenin oli kirjoittanut muun muassa pamfletin Mitä on tehtävä. Siinä hän esitteli ajatuksensa keskusjohtoisesta puolueesta, jonka kokopäivävallan­kumoukselliset toimisivat työväenluokan esitaistelijoina.

Niin puolue voisi viedä Venäjän kansaa kohti vallankumousta. Moiset ajatukset olivat herättäneet ­levottomuutta Leninin sosiaalidemokraattisissa tovereissa ja johtaneet siihen, että hänen kannattajakuntansa oli kutistunut sekalaiseksi joukoksi ihmisiä hajallaan ympäri Eurooppaa.

”Sitä on niin kirotun eristyksissä Venäjästä”, Lenin oli kirjoittanut masentuneena eräälle kannattajistaan. ”Kaiken yllä leijuu toimettomuuden hermostunut, hysteerinen, ruma ja piittaamaton ilmapiiri.”

Lenin oli jopa valitellut vaimolleen ­Nadeždalle, ettei vallankumous varmaankaan koittaisi heidän elinaikanaan: ”Minusta tuntuu, että olemme tulleet tänne levätäksemme haudoissamme!”

Lenin oli kuitenkin myös nauttinut olostaan Sveitsissä. Hänen äitinsä, joka sai eläkettä Venäjän valtiolta, oli lähettänyt hänelle rahaa, ja vaikka Lenin ja ­Nadežda olivat joutuneet asumaan Zürichissä ummehtuneessa asunnossa pihan perällä, heillä oli sentään ollut ruokaa pöydässä.

Lenin oli voinut kävellä päivittäin aamupalan jälkeen suoraan keskuskirjastoon ahmimaan kirjoja ja käydä lukutauoilla tuulettamassa ajatuk­siaan ­kävelyillä vuoristossa tai pulahtamalla ­järviin uimaan.

Toinen ilonlähde olivat tapaamiset ranskalais-venäläisen kommunistin Inessa Armandin kanssa. Tämän ja Lenin ­välille syntyikin pitkä suhde.

”Lenin rakasti Inessaa. Siinä ei ollut mitään moraalitonta, sillä Lenin kertoi Nadeždalle kaiken”, selitti parin yhteinen ystävä Angelica Balabanoff.

Leninin tie kulki Suomen kautta

Leniniä kuljettanut juna ei voinut ajaa Venäjälle suorinta tietä Puolan halki, sillä siellä käytiin yhä ensimmäisen maailmansodan taisteluita. Niinpä matka kulki pohjoisen kautta.

Matkattuaan kolme päivää Saksan halki remuavan seurueensa kanssa Lenin saattoi lopulta 12. huhtikuuta 1917 astua ahtaasta junanvaunusta Sassnitzin satamakaupungissa noustakseen Drottning Victoria -lautalle, jolla hän purjehti Trelleborgiin puolueettomaan Ruotsiin.

Päivää myöhemmin 32 venäläistä asteli Tukholmassa ruotsalaisen sosialistin Fredrik Strömin järjestämälle päivälli­selle.

Muun seurueen heittäytyessä noutopöydän kimppuun Ström ja Lenin vetäytyivät sivummalle käsittelemään ­Venäjän tilannetta.

”Keisarin armeijaa ei voi lyödä rukoilemalla korkeampia voimia. Siihen tarvitaan aseita”, Lenin julisti poliittiselle toverilleen.

Leninille aseellinen kapina ei suinkaan ollut epätoivoinen viimeinen vaihtoehto vaan ainoa mahdollinen tie. Hän kirjoitti myöhemmin: ”On tarpeen suhtautua jokaiseen ihmiseen ja vastustajaan vailla sentimentaalisuutta ja varmistaa, että lingossa on aina kivi valmiina.”

Tukholmassa Lenin sai ostettua uusia vaatteita ja muun muassa vaihdettua hyvin palvelleen knallinsa matalaan ­lippalakkiin. Sitten matka jatkui poh­joiseen Haaparantaan Pohjanmeren ­perukoille Ruotsin ja Suomen rajalle.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan lähes ainoa reitti Länsi-Euroopasta Venäjälle kulki Haaparannan kautta. Kaupunki kuhisi salaisia agentteja sekä kauan kaivattuja tavaroita sodan runtelemaan Venäjään toimittavia salakuljettajia.

Seurue sai kuitenkin ajaa kaikessa rauhassa reellä jäisen Tornionjoen yli Suomen puolelle Tornioon, jossa odotti uusi juna. Myöhään illalla 16. huhtikuuta 1917 Leninin juna saapui vihdoin Pietarin ­asemalle.

Sinne oli kerääntynyt satoja uteliaita näkemään edes vilaukselta väsyneen puolueenjohtajan ja kuuntelemaan hänen ensimmäistä puhettaan Venäjän kansalle.