Lenin ajoi vallankumousta yksin

Hän oli varma, että lupaus rauhasta Saksan kanssa toisi hänen bolševikkipuolueelleen niin vahvan kansan tuen, että vallankaap­paus voisi vihdoinkin onnistua.

Seuraavana päivänä Lenin tapasi puoluetovereitaan. ­Tapaaminen oli lannistava, sillä bolševikkitoverit tyrmäsivät hänen ehdotuksena tylysti.

Heidän mielestään vaatimus ­ehdottomasta rauhasta Saksan kanssa olisi valtio­petos ja ­sosia­listinen vallankumous juuri nyt olisi sulaa hulluutta.

”Olet ollut niin pitkään poissa, ettet enää tunne Venäjän todellisuutta”, yksi kokouksen osanottajista sivalsi. Puolueen sanomalehti Pravda (Totuus) kirjoitti, että ­”toveri Leninin ylimalkainen suunnitelma oli mahdoton ­hyväksyä”. Yksi lehden päätoimittajista oli Josif Stalin.

Venäjän poliittinen vasemmisto oli sirpaloitunut lukuisiin ryhmittymiin, ja myös Leninin oma puolue oli jakaantunut. Hän jäi lähes yksin vaatimuksineen rauhasta.

Vain Saksan tiedustelupalvelu, joka oli tukenut bolševikkeja miljoonilla Saksan markoilla, oli tyytyväinen. ”Leninin matka Venäjälle on suuri menestys. Kaikki sujuu aivan kuten toivoimmekin”, Saksan agentit raportoivat Berliiniin.

Tulevina kuukausina Lenin kirjoitti useita ideologisia ­artikkeleita ja puhui itsensä käheäksi joukkokokouksissa taivutellakseen kansaa vallankumouksen taakse – turhaan.

VIDEO – Katso väritettyjä otoksia Leninistä:

Venäjä iski Saksaa vastaan voimalla

29. kesäkuuta

Siitä lähtien, kun keisari Nikolai II oli luopunut kruunusta maaliskuussa 1917, Venäjää oli hallinnut väliaikainen hallitus. Sen tehtävänä oli laatia Venäjälle uusi ­perustuslaki, mutta työ oli keskeytynyt.

Väliaikaisen hallituksen puolustusministerinä toimi 36-vuotias lakimies Aleksandr Kerenski. Hän ihaili Ranskan keisari Napoleonia, ja tämän innoittamana hän oli laatinut suurhyökkäyksen, jonka piti kääntää sota Venäjän eduksi.

Sadattuhannet venäläissotilaat olivat valmiina hyökkäämään saksalaisia vastaan Lvivin lähistöllä Ukrainassa.

Hyökkäyksen tärkein ­tavoite oli sotilaallinen, mutta lähes yhtä tärkeää oli se, että se antaisi venäläissotilaille tekemistä. ­Kerenski pelkäsi joutilaisuuden johtavan kapina-ajatuksiin.

2. heinäkuuta

Kerenskin suurhyökkäys alkoi kaksi päivää kestäneellä rajulla tykistökeskityksellä, ja aluksi se tuottikin tulosta.

Pietarissa sanomalehdet raportoivat ­Venäjän joukkojen etenevän vauhdilla, mutta todellisuudessa rintamalla vallitsi kaaos.

Osa sotilaista joutui taistelemaan ilman aseita tai saappaita, osa taas ­livahti kesken kaiken ryöstelemään, raiskaamaan ja ryyppäämään.

Muutaman päivän kuluttua saksalaiset lähtivät vasta­hyökkäykseen ja venäläisten eteneminen pysähtyi.

Joka päivä tuhansia venäläissotilaita karkasi rintamalta, eivätkä täydennysjoukot päässeet mukaan taisteluun, sillä reservin ­sotilaat kaappasivat heitä kuljettavat junat ja pakottivat ne palaamaan takaisin.

Lisäksi sotilaat kääntyivät upseereitaan vastaan ja alkoivat ampua heitä. Pietarissa Lenin oli uupunut yritettyään turhaan vakuuttaa puoluetoverinsa rauhan välttämättömyydestä.

Hän hyppäsi junaan ja matkusti Suomeen lomailemaan ja rentoutumaan ­uimalla ja ­tekemällä pitkiä kävelyretkiä.

16. heinäkuuta

Kerenskin epäonnistunut offensiivi oli vaatinut noin 200  000 venäläissotilaan hengen, ja saksalaiset olivat edenneet 240 kilometriä pitemmälle Venäjälle.

Kun tieto hyökkäyksen epäonnistumisesta levisi, Pietarissa puhkesi väkivaltaisia mellakoita ja muun muassa Suomenlahden ­rannalla sijaitsevan Kronstadtin laivasto­tukikohdan matruusit marssivat pääkaupunkiin osoittamaan mieltään.

Raivoava väkijoukko oli valmis vallankaappaukseen, mutta siltä puuttui vahva johtaja.

Aika ei ollut kypsä bolševikeille

Lenin tajusi Pietarin olevan vallankumouksen ­partaalla – mutta väärän vallankumouksen.

17. heinäkuuta

Lenin keskeytti lomansa ja kiiruhti Suomesta takaisin Pietariin. Hän oli raivoissaan eikä suostunut edes tervehtimään osaa bolševikkitovereistaan.

Puolueen päämajan edustalla velloi tuhansia ihmisiä valmiina nousemaan barrikadeille, eikä Leninin olisi tarvinnut kuin antaa heille lähtökäsky. Hän päätti kuitenkin noudattaa omaa suunnitelmaansa ja odottaa.

”Olemme aina korostaneet, että vallankumous pitää ­toteuttaa rauhanomaisesti”, Lenin rauhoitteli väkijoukkoa. Hänen sanansa saivat kuulijat hämmennyksiin.

Lenin oli puhunut vallankumouksen puolesta jo kuukausia, ja nyt kun aika oli kypsä, hän ei halunnutkaan sitä!

Pettynyt väkijoukko alkoi hajaantua, mutta vain harva ­tajusi, miksi Lenin ei ollut päästänyt kansaa valloilleen: hän halusi vallankumouksen alkavan bolševikkien aloitteesta, sillä muuten he eivät ehkä onnistuisi pääsemään valtaan.

Bolševikkien kannatus oli pohjalukemissa, ja ­väliaikainen hallitus alkoi vainota vallankumouksellisia. Lenin joutui ­pakenemaan takaisin Suomeen.

Eräs sanomalehti kirjoitti, että Lenin oli todellisuudessa keisari Vilhelmin palkkalistoilla oleva Saksan agentti, jonka tehtävä oli kylvää levottomuuksia Venäjälle.

Todisteita lehdellä ei ollut – niitä löytyi arkistoista vasta Neuvostoliiton ­hajottua vuonna 1991.

21. heinäkuuta

Kerenskin suurhyökkäyksen epäonnistuminen ei vaikuttanut hänen poliittiseen uraansa. Hänet ­nimitettiin maltillisten sosialistien tuella pääministeriksi, ja hän sai nukkua yönsä tsaarin vuoteessa Talvipalatsissa.

Pietarin keskustassa ylä- ja keskiluokka kävi entiseen ­tapaan ostoksilla, teatterissa ja ravintoloissa, mutta vain vähän matkan päässä kaupungin laidoilla työläiset elivät nälkärajalla. He kokivat, että heidän osansa oli vain toimia ­tykinruokana loputtomalta vaikuttavassa sodassa.

Muutosta oli kuitenkin ilmassa, arveli yhdysvaltalainen lehtimies John Reed, joka oli saapunut Venäjälle seuraamaan tapahtumien kulkua helmikuun vallankumouksen jälkeen. Hän ­tajusi, että köyhän kansan mitta oli täyttymässä.

Ravintoloihin oli ilmestynyt kylttejä, joissa ilmoitettiin, ettei niiden henkilökunta enää ottanut vastaan nöyryyttäväksi ­kokemaansa juomarahaa.

Palvelustytötkin olivat alkaneet kapinoida. He kieltäytyivät kuluttamasta kenkiään ruokakauppojen jonoissa, kun uusi kenkäpari maksoi 100 ruplaa ja piian kuukausipalkka oli vain 35 ruplaa.

LUE MYÖS: Venäjän vallankumouksen eteneminen ja seuraukset

9. elokuuta

Pääministeri Kerenski pelkäsi menettävänsä vallan kenraali Lavr Korni­loville, jonka hän epäili suunnittelevan sotilas­vallankaappausta.

Kerenski oli väärässä, sillä todellisuudessa Kornilov halusi vain suojella väliaikaishallitusta vasemmiston ­kapinalta.

Totuus hukkui kuitenkin yleiseen riitelyyn ja epäluuloon, ja Kornilov erotettiin ja muut ministerit erosivat virastaan. ­Kerenskistä tuli Venäjän yksinvaltias.

10. syyskuuta

Sosialistien keskuudessa ”vastavallan­kumouksellinen” oli haukkumanimistä pahin. Helmikuun vallankumouksessa kansa oli pakottanut keisarin luopumaan vallasta, ja vallankumouksen vastustajiksi epäiltyjä ­pidettiin ­yhteiskunnan pohjasakkana.

Vastavallankumoukselliseksi syytetty Kornilov ei piitannut solvauksista vaan ­lähetti joukkonsa Pietariin suistamaan Kerenskin vallasta.

Kansa riemuitsi ­saadessaan vahvan johtajan, ja kuin osoituksena toivon viriämisestä osakekurssit alkoivat nousta.

Kornilov koki kuitenkin yllätyksen, kun kaikki sosia­listit asettuivat Kerenskin taakse ­pelas­taakseen helmikuun vallan­kumouksen.

Rauta­tietyöläiset pysäyttivät Kornilovin joukkoja kuljettavat junat, ja bolševikkiagitaattorit ryhtyivät käännyt­tämään sotilaita sosialistien puolelle.

Helmikuun vallankumouksen ­”pelastaminen” toi bolševikeille kansan vankan tuen, ja valtatais­telun hävinnyt oikeisto menetti kaiken uskottavuutensa. Lenin pysyi yhä Suomessa ja suunnitteli vallankumoustaan.

Lenin palasi Pietariin

Sota oli näännyttänyt Venäjän, mutta kukaan ei uskal­tanut sanoa ääneen, että maa tarvitsi rauhaa. Lenin ­palasi vaivihkaa Venäjälle puhumaan rauhan puolesta.

8. lokakuuta

Kerenski perusti uuden hallituksen. Maltilliset sosialistit saivat aiempaa enemmän ­ministerinsalkkuja, mutta hallituksen sisäinen yhteistyö ontui.

Sekä sosialistit että oikeisto olivat menettäneet kansan kunnioituksen, ja bolševikkien suosio oli kasvanut. Lenin tajusi Venäjän olevan kypsä.

23. lokakuuta

Lenin oli palannut Pietariin ja livahti vaivihkaa puolueen keskuskomitean kokoukseen. Poliisi etsi häntä yhä, ja hän oli hankkinut harmaan peruukin voidakseen kulkea kadulla kenenkään tunnistamatta.

Lenin vaati keskuskomiteaa aloittamaan vallankumouksen välittömästi. Keskuskomitean maltilliset jäsenet halusivat neuvotella muiden osapuolten kanssa, ja väittely jatkui tuntikausia.

Lopulta Lenin keskeytti kiistelyn. Hän oli kirjoittanut päätöksensä paperille ja nyt hän näytti sen muille: ”Aseellinen kapina on väistämätön, ja aika on kypsä.”

30. lokakuuta

Hallitus kokoontui Talvipalatsissa. Sisäministeri tiesi bolševikkien valmistelevan kapinaa, jonka piti alkaa 5. marraskuuta. Ministerit tiesivät myös, että hallitus oli liian heikko estämään bolševikkeja.

Niinpä he päättivät odottaa kapinan alkamista ja tukahduttaa sen, kunhan kapinalliset olisivat paljastaneet vaatimuksensa. Näin he ­uskoivat voittavansa taas kansan tuen.

5. marraskuuta

Sotaministeri ilmoitti, ettei Venäjän armeija ollut enää taistelukykyinen, ja ehdotti rauhanneuvotteluja Saksan kanssa. Siten hallitus voisi viedä pohjan pois bolševikkien tärkeimmältä poliittiselta lupaukselta.

Kerenski torjui ehdotuksen ja ilmoitti Venäjän jatkavan sotaa. Hän luotti siihen, että sotilaat ehtisivät tarvittaessa muutamassa tunnissa rintamalta hallituksen tueksi.

Kaiken varalta hän myös kutsui kokoon kaikki Pietarissa olevat hallitukselle ­uskolliset joukot: upseerikokelaat, haavoittuneista sotilaista kootun rykmentin sekä kahdensadan naisen vahvuisen nais­pataljoonan.

Venäjän väliaikaista hallitusta ja haurasta ­demokratiaa suojeli vain 3  000 sotilasta.

Valhe pelasti vallankumouksen

Lenin julisti voittoa vaikka bolševikeilla ei ollut ­kansan tukea eikä Talvipalatsia vallassaan.

7. marraskuuta

Lenin oli piileskellyt Pietarissa kolme viikkoa, sillä bolševikit eivät uskaltaneet ottaa sitä riskiä, että heidän johtajansa pidätettäisiin ennen kapinaa.

Lenin ei kuitenkaan malttanut enää odottaa. Hän pani peruukin päähänsä ja sitoi huivin leukansa alle aivan kuin olisi potenut hammassärkyä.

Sitten hän poistui piilopaikastaan suomalaisen henkivartijansa Eino Rahjan kanssa. ­Miehet hyppäsivät raitiovaunuun ja ajoivat sillä Suomen asemalle. Seuraavaksi heidän oli ylitettävä hallituksen sotilaiden vartioima silta.

Leninin ja Rahjan onneksi sillalla oli juuri käynnissä vahdinvaihto, ja he pääsivät joen yli kenenkään estelemättä. Nyt heillä oli edessään enää parin kilometrin matka Smolnan instituutille.

Pietari oli pimeänä, sillä katuvalot oli sammutettu Saksan zeppeliinien ilmahyökkäysvaaran vuoksi ja kaupungin voimalaitokset potivat hiilipulaa.

Smolna oli rakennettu säätyläistyttöjen yksityis­kouluksi, mutta nyt sen käytävillä kaikui saappaiden kopina ja ilmassa leijui sikarien ja hien katku. ­Rakennuksen ulkopuolella roihusi nuotioita.

Smolnan ovella nuori vartija ei halunnut päästää Leniniä sisään, koska tämän henkilöpaperit olivat vanhentuneet. ”Aiotko todella estää sisäänpääsyn Pietarin neuvoston ­jäseneltä?” Rahja kysyi uhkaavaan sävyyn.

Rahjan ja Leninin taakse oli kerääntynyt jono kärsimättömiä bolševikkeja, jotka myös halusivat päästä sisälle. He häiritsivät vartijaa sen verran, että Lenin onnistui livahtamaan sisään tämän ohitse.

Lenin oli Smolnassa ensimmäistä kertaa ja joutui kiertelemään koulun käytävillä tovin, ennen kuin hän lopulta löysi huoneen numero 10, jossa ­sotilaallinen vallankumousneuvosto kokoontui.

”Onko mitään uutta?” Lenin kysyi yllättyneiltä puolue­tovereiltaan. Vielä hetkeä aikaisemmin neuvoston jäsenet olivat ­olleet epävarmoja ja neuvottomia, mutta nyt Smolnan käytäviltä alkoi kuulua huutoja: ”Vallankumous, nyt!”

Lenin meni huoneeseen numero 36, jossa puoluejohto pohti tulevan bolševikkihallituksen kokoonpanoa. Monista puolueen johtomiehistä ”ministeri” kuulosti aivan liian porvarilliselta.

”Entä ’kansankomissaari’?” Trotski ehdotti.

”’Kansankomissaari’ kuulostaa hyvältä” Lenin kommentoi. ”Entä millä ­nimellä kutsumme hallitusta?”

”Miten olisi ’kansankomissaarien neuvosto’?”

”Suurenmoista, se kuulostaa vallankumoukselliselta”, Lenin totesi. ­Hän esitti myös, että ­tulevan kansankomissaarien neuvoston johtoon valittaisiin Lev Trotski ja hän itse jatkaisi puo­lueen ­johtajana.

”Sinähän tiedät, ettei juutalainen voi toimia Venäjän valtiojohtajana”, vastasi Trotski, joka oli syntyjään Ukrainan juutalainen ja jonka oikea ­sukunimi oli Bronstein.

”Lisäksi olisit aina kanssani eri mieltä. Sinun on ­oltava johtaja!” Trotski jatkoi, ja Lenin valittiin yksimielisesti.

Yön aikana bolševikit saivat Nevan sillat hallintaansa. Trotski arvioi, että bolševikeilla oli Pietarin kaduilla jopa 30  000 kannattajaa, mutta todellinen luku oli lähempänä kymmentätuhatta.

Bolševikit rakensivat katujen ris­teyksiin barrikadeja ja valtasivat rautatieasemia, sähkölaitoksia ja ­puhelin- ja lennätinkeskuksia.

Kello 3.30

Panssarilaiva Auroran matruusit olivat syrjäyttäneet kapteeninsa ja halusivat ohjata aluksen kaupungin keskustaan Talvipalatsin luo.

Kapteeni tiesi, etteivät matruusit osanneet ohjata laivaa, ja niinpä hän tarjoutui itse viemään Auroran laituriin Talvipalatsin luo.

Kello 6

Neljäkymmentä matruusia ­onnistui valtaamaan ­Venäjän kansallispankin kohtamaatta vastarintaa. Kerenskin hallitus oli saarrettu Talvipalatsiin, eikä sillä ollut puhelin- tai sähke­yhteyttä ulkomaailmaan.

Kerenski oli kyllästynyt odottamaan hallitukselle uskollisten joukkojen tuloa ja päätti lähteä etsimään hallitusta kannattavia ­sotilaita.

Talvipalatsin sisäpihalla oli 30 autoa, mutta ­yksikään niistä ei toiminut, eikä vuokra-autoja ollut saatavilla.

Kello 10

Lenin arveli, että bolševikit olisivat vallanneet Talvipalatsin aamiaiseen mennessä. Niinpä hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti julistuksen, jossa hän ilmoitti vallanvaihdosta kansalle.

”Venäjän kansalaiset! Väliaikainen hallitus on kaatunut ja valtiovalta on siirtynyt Pietarin työläis- ja sotilasneuvoston käsiin”, Lenin kirjoitti.

Kello 11

Kerenski onnistui lainaamaan Yhdysvaltojen suurlähettiläältä Renault-merkkisen henkilöauton luvattuaan ­palauttaa sen ensi tilassa.

Sotaministeriöstä löytyi ­lisäksi avomallinen urheiluauto, ja kun Kerenski vielä ­onnistui hankkimaan läheisestä sairaalasta polttoainetta, hänen pieni autosaattueensa pääsi lopultakin matkaan.

Pääministeri itse istui avoautossa, ja hänen määränpäänsä oli armeijan päämaja Pihkovassa 280 ­kilometrin päässä Pietarista etelään. Muu hallitus jäi odottamaan Talvipalatsiin.

Tunnelma sen kokouksessa oli jännittynyt, mutta ­ministerit eivät vielä olleet valmiita antautumaan.

Kello 12

Yleisvenäläisen neuvostokongressin kokouksen oli määrä alkaa Smolnan instituutin juhlasalissa, ja paikalle oli saapunut 670 työläis- ja sotilasneuvostojen edustajaa eri puolilta ­Venäjää.

He eivät tienneet, että bolševikit olivat aloittaneet vallankumouksen. Lenin aikoi marssia puhuja­pönttöön ja ­ilmoittaa edustajille hallituksen kaatumisesta, sillä hän uskoi sen taivuttavan edustajat bolševikkien puolelle.

Kokouksen alku kuitenkin viivästyi, ja Lenin asteli kärsimättömänä edestakaisin käskyjä huudellen.

Lopullinen voitto lykkääntyi lykkääntymistään, ja Leninin oli ilmoitettava, että hän puhuisi kongressille vasta kello 15 iltapäivällä.

Se antaisi bolševikeille kolme tuntia lisäaikaa. Lenin tiesi bolševikkien vallankaappauksen olevan uhattuna.

Hän oli aloittanut kumouksen kongressin hallituksen nimissä, vaikka bolševikeilla oli kongressissa vain 300 edustajaa ja kongressiedustajien enemmistö edusti maltillisempia sosialistiryhmittymiä.

Kello 15, Talvipalatsi

John Reed yritti päästä Talvipalatsiin tapaamaan väliaikaisen hallituksen edustajia. Hän näytti passiaan vartijalle ja ilmoitti olevansa virallisella asialla.

Se riitti. Vartija avasi oven, ja Reed ja hänen vaimonsa Louise astuivat sisään. Livreepukuinen palvelija otti vastaan heidän päällys­takkinsa.

”Käytävän päässä oli suuri, loisteliaasti koristeltu huone, jossa oli kullattuja stukkoja ja valtavia kristallikruunuja. Parkettilattialla seinien vierillä oli sotilaiden likaisia patjoja ja huopia. Kaikkialla oli roskia – tupakantumppeja, leivänpalasia, vaatteita ja tyhjiä kalliita viinipulloja ranskalaisine etiketteineen”, Reed kirjoitti myöhemmin.

Illemmalla Reed illasti läheisessä ravintolassa. Kesken aterian tarjoilija pyysi hänen seuruettaan siirtymään toiseen pöytään pois ikkunan luota ammuskeluvaaran vuoksi.

Kello 15, Smolna

Lenin ei voinut pitää kongressi­edustajia odottamassa enää ­pitempään. Niinpä hän päätti ­valehdella. Bolševikit eivät vielä ­olleet vallanneet Talvipalatsia, kun Lenin jo julisti heidän voittaneen:

”Tavoitteet, joiden puolesta olemme taistelleet – demokraattinen rauha, maanomistusoikeuden kumoaminen, teollisen tuotannon siirtäminen työläisten hallintaan sekä neuvostojen valtaan perustuva hallinto­järjestelmä – on nyt saavutettu. Eläköön ­sotilaiden, työläisten ja maatyöläisten vallankumous!”

Kun Lenin palasi työhuoneeseensa, hän määräsi vihaisena Pietari-­Paavalin linnoituksen tykit ­tulitta­maan Talvi­palatsia. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Tykkejä ei ollut huollettu kuukausiin, eivätkä sotilaat osanneet korjata niitä. Ammuksiakaan ei ollut, eivätkä ­sotilaat voineet nostaa punaista lyhtyä lippusalkoon kapinan merkiksi, sillä he eivät löytäneet sellaista.

Smolnan instituutissa Lenin raivosi ja uhkasi ammuttaa kaikki paikallaolijat.

Kello 18.15

Upseerikokelaita ja sotilaita poistui jatkuvana virtana Talvipalatsista. Väliaikaisen hallituksen turvaksi jäi vain 300 ­uskollista sotilasta.

Kello 18.30

Ministerit olivat illallisella, kun heille toimitettiin bolševikkien uhkavaatimus: ”Sotilaallinen vallankumouskomitea vaatii väliaikaista hallitusta ja sen joukkoja antautumaan. Teillä on 20 minuuttia aikaa, sen jälkeen avaamme tulen.”

Ministerit kiiruhtivat takaisin palatsin länsisiivessä sijaitsevaan malakiittisaliin, joka oli saanut nimensä sitä koristavista vihreistä malakiittipylväistä.

Sali oli ollut tsaarittaren olohuone, mutta nyt se toimi hallituksen kokoushuoneena. Salin ikkunoista oli suora näkymä Nevan yli Pietari-­Paavalin linnoitukseen sekä joelle ankkuroitu­un Auroraan, jonka tykkien piiput osoittivat suoraan kohti Talvipalatsia.

”Mitä tapahtuu, jos Aurora alkaa tulittaa palatsia?” yksi ministereistä kyseli hermos­tuneena.

”Palatsi tuhoutuu täysin”, eräs amiraali vastasi.

Valtaus alkoi ruutipamahduksella

Venäläiset eivät luottaneet Leniniin kaappauksen jälkeen vaan uskoivat tämän pian taas pakenevan.

Kello 19

John Reed oli hankkinut liput balettiesitykseen Mariinski-teatteriin, mutta Pietarin kaduilla tapahtuva näytelmä kiinnosti häntä enemmän.

Kävelykatu ­Nevski Prospekt oli täynnä iltakävelyllä olevia porvareita, jotka puivat nyrkkiään punakaartilaisia kuljettaville kuorma-autoille.

Kello 21.40

Panssarilaiva Aurora ampui yhden ­ainoan laukauksen ja senkin pelkällä ruutipanoksella. Talvi­palatsissa ministerit heittäytyivät lattialle suojaan ja naispataljoonan sotilaat alkoivat kirkua peloissaan.

20 minuuttia myöhemmin Pietari-­Paavalin linnoituksen tykitkin alkoivat tulittaa. Suurin osa niiden ampumista 36 kranaatista suhahti Talvipalatsin ohi, mutta yksi osui palatsin julkisivuun malakiitti­salin yläpuolelle.

Samaan aikaan pieni joukko punakaartilaisia tunkeutui Talvipalatsiin ja alkoi käydä läpi sen 1  500 huonetta.

Myöhemmin neuvostopropaganda esitti Talvipalatsin valtauksen verisenä rynnäkkönä, mutta todellisuudessa bolševikit eivät kohdanneet palatsissa juuri lainkaan vastarintaa.

Kahteen mennessä yöllä bolševikit olivat pidättäneet kaikki paikalla olleet ministerit.

Kello 2

Yleisvenäläisen neuvostokongressin kokous jatkui yhä Smolnassa, ja maltilliset sosialistit sanou­tuivat irti bolševikkien vallankaappauksesta.

Kaappaus oli uhattuna, mutta sitten bolševikkien vastustajat päättivät poistua ­kokouksesta, jolloin se ei enää olisi päätösvaltainen.

Bolševikit siitä viis veisasivat, ja Trotski solvasi lähtijöitä puhujapöntöstä: ”Painukaa sinne minne kuuluttekin – historian roskatunkiolle!”

Talvipalatsi oli vallattu, ja ryöstely oli alkanut. Suosituinta saalista oli tsaarin viinikellarin sisältö. Palatsia vartioimaan määrätyt punakaartilaiset olivat pian ympäripäissään.

Sotilaat kumosivat kurkkuunsa litroittain Katariina Suuren aikaista arvokasta viiniä, eikä vartiopäällikön auttanut muu kuin käskeä pumpata kellari täyteen vettä. Palomiehetkin viittasivat käskyille kintaalla ja alkoivat ryypätä.

VIDEO – Katso neuvostoliittolaisen propagandafilmin kuvaus Talvipalatsin valtauksesta:

8. marraskuuta

Seuraavana päivänä Pietarin ­sanomalehdet kirjoittivat öisestä vallankaappauksesta yksimieliseen sävyyn: niiden mukaan bolševikit eivät ­mitenkään kykenisi pysymään vallassa.

Useimmat venäläiset uskoivat, että vallankaappaus jäisi vain lyhyeksi ­luvuksi ­Venäjän historiassa ja että bolševikit joutuisivat pian väistymään seuraavan idealistisen joukon tieltä.

Vallan­kumouksellisetkin epäröivät, ja moni heistä piti mukanaan pakattua laukkua päästäkseen nopeasti pakenemaan.

Lenin kuitenkin ymmärsi, että taistelu Venäjästä oli vasta alkanut, ja vaati sensuurin käyttöönottoa: ”Porvarillinen lehdistö on yhtä vaarallinen ase kuin pommit ja meitä kohti suunnatut tykitkin”, hän totesi enteellisesti.