Lenin ei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen, mutta tunnelma Pietarin rautatieasemalla antoi hänelle uutta voimaa. Hän aloitti ensimmäisen Venäjän kansalle suunnatun palopuheensa:
”Kansa kaipaa rauhaa! Kansa haluaa leipää ja maata! Hallitus tarjoaa teille vain sotaa ja nälkää, ja suurmaanomistajat omistavat yhä kaiken maan! Toverit, taistelkaamme sosialistisen vallankumouksen puolesta!”
Väkijoukko puhkesi hurraahuutoihin, ja Lenin vakuuttui Venäjän olevan kypsä bolševikkien vallankumoukselle.
Tunnelma oli kireä, Lenin raivosi ja uhkasi ammuttaa kaikki paikallaolijat. Lenin vallankumouksen iltana 7. marraskuuta
Hän oli varma, että lupaus rauhasta Saksan kanssa toisi hänen bolševikkipuolueelleen niin vahvan kansan tuen, että vallankaappaus voisi vihdoinkin onnistua.
Seuraavana päivänä Lenin tapasi puoluetovereitaan. Tapaaminen oli lannistava, sillä bolševikkitoverit tyrmäsivät hänen ehdotuksena tylysti.
Heidän mielestään vaatimus ehdottomasta rauhasta Saksan kanssa olisi valtiopetos ja sosialistinen vallankumous juuri nyt olisi sulaa hulluutta.
”Olet ollut niin pitkään poissa, ettet enää tunne Venäjän todellisuutta”, yksi kokouksen osanottajista sivalsi. Puolueen sanomalehti Pravda (Totuus) kirjoitti, että ”toveri Leninin ylimalkainen suunnitelma oli mahdoton hyväksyä”. Yksi lehden päätoimittajista oli Josif Stalin.
Venäjän poliittinen vasemmisto oli sirpaloitunut lukuisiin ryhmittymiin, ja myös Leninin oma puolue oli jakaantunut. Hän jäi lähes yksin vaatimuksineen rauhasta.
Vain Saksan tiedustelupalvelu, joka oli tukenut bolševikkeja miljoonilla Saksan markoilla, oli tyytyväinen. ”Leninin matka Venäjälle on suuri menestys. Kaikki sujuu aivan kuten toivoimmekin”, Saksan agentit raportoivat Berliiniin.
Tulevina kuukausina Lenin kirjoitti useita ideologisia artikkeleita ja puhui itsensä käheäksi joukkokokouksissa taivutellakseen kansaa vallankumouksen taakse – turhaan.
VIDEO – Katso väritettyjä otoksia Leninistä:
Venäjä iski Saksaa vastaan voimalla
29. kesäkuuta
Siitä lähtien, kun keisari Nikolai II oli luopunut kruunusta maaliskuussa 1917, Venäjää oli hallinnut väliaikainen hallitus. Sen tehtävänä oli laatia Venäjälle uusi perustuslaki, mutta työ oli keskeytynyt.
Väliaikaisen hallituksen puolustusministerinä toimi 36-vuotias lakimies Aleksandr Kerenski. Hän ihaili Ranskan keisari Napoleonia, ja tämän innoittamana hän oli laatinut suurhyökkäyksen, jonka piti kääntää sota Venäjän eduksi.
Sadattuhannet venäläissotilaat olivat valmiina hyökkäämään saksalaisia vastaan Lvivin lähistöllä Ukrainassa.
Hyökkäyksen tärkein tavoite oli sotilaallinen, mutta lähes yhtä tärkeää oli se, että se antaisi venäläissotilaille tekemistä. Kerenski pelkäsi joutilaisuuden johtavan kapina-ajatuksiin.
2. heinäkuuta
Kerenskin suurhyökkäys alkoi kaksi päivää kestäneellä rajulla tykistökeskityksellä, ja aluksi se tuottikin tulosta.
Pietarissa sanomalehdet raportoivat Venäjän joukkojen etenevän vauhdilla, mutta todellisuudessa rintamalla vallitsi kaaos.
Osa sotilaista joutui taistelemaan ilman aseita tai saappaita, osa taas livahti kesken kaiken ryöstelemään, raiskaamaan ja ryyppäämään.
Muutaman päivän kuluttua saksalaiset lähtivät vastahyökkäykseen ja venäläisten eteneminen pysähtyi.
Joka päivä tuhansia venäläissotilaita karkasi rintamalta, eivätkä täydennysjoukot päässeet mukaan taisteluun, sillä reservin sotilaat kaappasivat heitä kuljettavat junat ja pakottivat ne palaamaan takaisin.
Lisäksi sotilaat kääntyivät upseereitaan vastaan ja alkoivat ampua heitä. Pietarissa Lenin oli uupunut yritettyään turhaan vakuuttaa puoluetoverinsa rauhan välttämättömyydestä.
Hän hyppäsi junaan ja matkusti Suomeen lomailemaan ja rentoutumaan uimalla ja tekemällä pitkiä kävelyretkiä.
16. heinäkuuta
Kerenskin epäonnistunut offensiivi oli vaatinut noin 200 000 venäläissotilaan hengen, ja saksalaiset olivat edenneet 240 kilometriä pitemmälle Venäjälle.
Kun tieto hyökkäyksen epäonnistumisesta levisi, Pietarissa puhkesi väkivaltaisia mellakoita ja muun muassa Suomenlahden rannalla sijaitsevan Kronstadtin laivastotukikohdan matruusit marssivat pääkaupunkiin osoittamaan mieltään.
Raivoava väkijoukko oli valmis vallankaappaukseen, mutta siltä puuttui vahva johtaja.

Pietarissa syntyi sekasorto, kun keisari käski joukkojensa lopettaa mielenosoitukset väkivalloin.
Keisari joutui luopumaan vallasta
Lenin palasi maanpaosta muuttuneelle Venäjälle. Keisari oli syösty vallasta maaliskuussa 1917, ja maata hallitsi heikko väliaikaishallitus.
Ensimmäinen maailmansota oli Venäjälle vaikea. Se ei pärjännyt sotilaallisessa voimassa Saksalle ja Itävallalle, ja sen miestappiot olivat valtavat.
Vuonna 1915 keisari Nikolai II yritti kääntää Venäjän sotaonnen nimittämällä itsensä armeijan ylipäälliköksi, mutta siitä ei ollut apua.
Keisarin ollessa rintamalla maata hallitsi hänen puolisonsa keisarinna Aleksandra, joka kuunteli kaikessa mystikkopappi Rasputinia ja nimitti ministereiksi korruptoituneita ja epäpäteviä henkilöitä. Nälkä ja kaaos levisivät, työläiset lakkoilivat ja mielenosoittajat vaativat rauhaa ja leipää.
Maaliskuussa 1917 (juliaanisen kalenterin mukaan helmikuussa) Pietarin alueen sotilaskomentaja määräsi sotilaansa lopettamaan kolme päivä kestäneet levottomuudet, mutta nämä työnsivät aseidensa piippuun neilikoita eivätkä totelleet käskyjä.
Keisarin joukot lopettivat levottomuudet väkivalloin, ja noin 60 ihmistä sai surmansa. Nikolai II hajotti parlamentin eli duuman, joka vastasi syrjäyttämällä hänet vallasta ja asettamalla väliaikaisen hallituksen.
- maaliskuuta 1917 keisari luopui virallisesti kruunusta, ja Romanovien 300-vuotinen valtakausi päättyi.
Niin sanotun helmikuun vallankumouksen seurauksena Venäjällä oli nyt kaksi valtatekijää: väliaikaishallitus sekä työläisten ja sotilaiden perustamat neuvostot.
Lentävän lauseen mukaan hallituksella oli valtuutus mutta ei valtaa ja neuvostoilla valtaa mutta ei valtuutusta.
Aika ei ollut kypsä bolševikeille
Lenin tajusi Pietarin olevan vallankumouksen partaalla – mutta väärän vallankumouksen.
17. heinäkuuta
Lenin keskeytti lomansa ja kiiruhti Suomesta takaisin Pietariin. Hän oli raivoissaan eikä suostunut edes tervehtimään osaa bolševikkitovereistaan.
Puolueen päämajan edustalla velloi tuhansia ihmisiä valmiina nousemaan barrikadeille, eikä Leninin olisi tarvinnut kuin antaa heille lähtökäsky. Hän päätti kuitenkin noudattaa omaa suunnitelmaansa ja odottaa.
”Olemme aina korostaneet, että vallankumous pitää toteuttaa rauhanomaisesti”, Lenin rauhoitteli väkijoukkoa. Hänen sanansa saivat kuulijat hämmennyksiin.
Lenin oli puhunut vallankumouksen puolesta jo kuukausia, ja nyt kun aika oli kypsä, hän ei halunnutkaan sitä!
Pettynyt väkijoukko alkoi hajaantua, mutta vain harva tajusi, miksi Lenin ei ollut päästänyt kansaa valloilleen: hän halusi vallankumouksen alkavan bolševikkien aloitteesta, sillä muuten he eivät ehkä onnistuisi pääsemään valtaan.
Bolševikkien kannatus oli pohjalukemissa, ja väliaikainen hallitus alkoi vainota vallankumouksellisia. Lenin joutui pakenemaan takaisin Suomeen.
Eräs sanomalehti kirjoitti, että Lenin oli todellisuudessa keisari Vilhelmin palkkalistoilla oleva Saksan agentti, jonka tehtävä oli kylvää levottomuuksia Venäjälle.
Todisteita lehdellä ei ollut – niitä löytyi arkistoista vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991.
21. heinäkuuta
Kerenskin suurhyökkäyksen epäonnistuminen ei vaikuttanut hänen poliittiseen uraansa. Hänet nimitettiin maltillisten sosialistien tuella pääministeriksi, ja hän sai nukkua yönsä tsaarin vuoteessa Talvipalatsissa.
Pietarin keskustassa ylä- ja keskiluokka kävi entiseen tapaan ostoksilla, teatterissa ja ravintoloissa, mutta vain vähän matkan päässä kaupungin laidoilla työläiset elivät nälkärajalla. He kokivat, että heidän osansa oli vain toimia tykinruokana loputtomalta vaikuttavassa sodassa.
Muutosta oli kuitenkin ilmassa, arveli yhdysvaltalainen lehtimies John Reed, joka oli saapunut Venäjälle seuraamaan tapahtumien kulkua helmikuun vallankumouksen jälkeen. Hän tajusi, että köyhän kansan mitta oli täyttymässä.
Ravintoloihin oli ilmestynyt kylttejä, joissa ilmoitettiin, ettei niiden henkilökunta enää ottanut vastaan nöyryyttäväksi kokemaansa juomarahaa.
Palvelustytötkin olivat alkaneet kapinoida. He kieltäytyivät kuluttamasta kenkiään ruokakauppojen jonoissa, kun uusi kenkäpari maksoi 100 ruplaa ja piian kuukausipalkka oli vain 35 ruplaa.
LUE MYÖS: Venäjän vallankumouksen eteneminen ja seuraukset
Kumouksen päähenkilöitä
9. elokuuta
Pääministeri Kerenski pelkäsi menettävänsä vallan kenraali Lavr Korniloville, jonka hän epäili suunnittelevan sotilasvallankaappausta.
Kerenski oli väärässä, sillä todellisuudessa Kornilov halusi vain suojella väliaikaishallitusta vasemmiston kapinalta.
Totuus hukkui kuitenkin yleiseen riitelyyn ja epäluuloon, ja Kornilov erotettiin ja muut ministerit erosivat virastaan. Kerenskistä tuli Venäjän yksinvaltias.
10. syyskuuta
Sosialistien keskuudessa ”vastavallankumouksellinen” oli haukkumanimistä pahin. Helmikuun vallankumouksessa kansa oli pakottanut keisarin luopumaan vallasta, ja vallankumouksen vastustajiksi epäiltyjä pidettiin yhteiskunnan pohjasakkana.
Vastavallankumoukselliseksi syytetty Kornilov ei piitannut solvauksista vaan lähetti joukkonsa Pietariin suistamaan Kerenskin vallasta.
Kansa riemuitsi saadessaan vahvan johtajan, ja kuin osoituksena toivon viriämisestä osakekurssit alkoivat nousta.
Kornilov koki kuitenkin yllätyksen, kun kaikki sosialistit asettuivat Kerenskin taakse pelastaakseen helmikuun vallankumouksen.
Rautatietyöläiset pysäyttivät Kornilovin joukkoja kuljettavat junat, ja bolševikkiagitaattorit ryhtyivät käännyttämään sotilaita sosialistien puolelle.
Helmikuun vallankumouksen ”pelastaminen” toi bolševikeille kansan vankan tuen, ja valtataistelun hävinnyt oikeisto menetti kaiken uskottavuutensa. Lenin pysyi yhä Suomessa ja suunnitteli vallankumoustaan.
Lenin palasi Pietariin
Sota oli näännyttänyt Venäjän, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen, että maa tarvitsi rauhaa. Lenin palasi vaivihkaa Venäjälle puhumaan rauhan puolesta.
8. lokakuuta
Kerenski perusti uuden hallituksen. Maltilliset sosialistit saivat aiempaa enemmän ministerinsalkkuja, mutta hallituksen sisäinen yhteistyö ontui.
Sekä sosialistit että oikeisto olivat menettäneet kansan kunnioituksen, ja bolševikkien suosio oli kasvanut. Lenin tajusi Venäjän olevan kypsä.
23. lokakuuta
Lenin oli palannut Pietariin ja livahti vaivihkaa puolueen keskuskomitean kokoukseen. Poliisi etsi häntä yhä, ja hän oli hankkinut harmaan peruukin voidakseen kulkea kadulla kenenkään tunnistamatta.
Lenin vaati keskuskomiteaa aloittamaan vallankumouksen välittömästi. Keskuskomitean maltilliset jäsenet halusivat neuvotella muiden osapuolten kanssa, ja väittely jatkui tuntikausia.
Lopulta Lenin keskeytti kiistelyn. Hän oli kirjoittanut päätöksensä paperille ja nyt hän näytti sen muille: ”Aseellinen kapina on väistämätön, ja aika on kypsä.”
30. lokakuuta
Hallitus kokoontui Talvipalatsissa. Sisäministeri tiesi bolševikkien valmistelevan kapinaa, jonka piti alkaa 5. marraskuuta. Ministerit tiesivät myös, että hallitus oli liian heikko estämään bolševikkeja.
Niinpä he päättivät odottaa kapinan alkamista ja tukahduttaa sen, kunhan kapinalliset olisivat paljastaneet vaatimuksensa. Näin he uskoivat voittavansa taas kansan tuen.
5. marraskuuta
Sotaministeri ilmoitti, ettei Venäjän armeija ollut enää taistelukykyinen, ja ehdotti rauhanneuvotteluja Saksan kanssa. Siten hallitus voisi viedä pohjan pois bolševikkien tärkeimmältä poliittiselta lupaukselta.
Kerenski torjui ehdotuksen ja ilmoitti Venäjän jatkavan sotaa. Hän luotti siihen, että sotilaat ehtisivät tarvittaessa muutamassa tunnissa rintamalta hallituksen tueksi.
Kaiken varalta hän myös kutsui kokoon kaikki Pietarissa olevat hallitukselle uskolliset joukot: upseerikokelaat, haavoittuneista sotilaista kootun rykmentin sekä kahdensadan naisen vahvuisen naispataljoonan.
Venäjän väliaikaista hallitusta ja haurasta demokratiaa suojeli vain 3 000 sotilasta.




10 000 miestä valtasi koko Venäjän
Pietari oli Venäjän poliittinen ja taloudellinen keskus. Niinpä bolševikkien tarvitsi vallata vain muutama keskeinen solmukohta voidakseen hallita koko maata.
1. Postitalo
2. Kansallispankki
3. Pravdan toimitus
4. Panssarilaiva Aurora
5. Pietari-Paavalin linnoitus, kaupungin suurin kasarmi
6. Suomen asema
Bolševikit johtivat kumousta tyttökoulusta
Smolnan instituutti oli säätyläistytöille tarkoitettu yksityiskoulu. Vallankumouksen aikana palatsimainen rakennus toimi bolševikkien päämajana.
Talvipalatsi oli vallan symboli
Tsaari luopui loisteliaasta Talvipalatsista maaliskuussa 1917, mutta sitä pidettiin yhä vallan keskuksena ja väliaikaishallitus kokoontui siellä.
Valhe pelasti vallankumouksen
Lenin julisti voittoa vaikka bolševikeilla ei ollut kansan tukea eikä Talvipalatsia vallassaan.
7. marraskuuta
Lenin oli piileskellyt Pietarissa kolme viikkoa, sillä bolševikit eivät uskaltaneet ottaa sitä riskiä, että heidän johtajansa pidätettäisiin ennen kapinaa.
Lenin ei kuitenkaan malttanut enää odottaa. Hän pani peruukin päähänsä ja sitoi huivin leukansa alle aivan kuin olisi potenut hammassärkyä.
Sitten hän poistui piilopaikastaan suomalaisen henkivartijansa Eino Rahjan kanssa. Miehet hyppäsivät raitiovaunuun ja ajoivat sillä Suomen asemalle. Seuraavaksi heidän oli ylitettävä hallituksen sotilaiden vartioima silta.
Leninin ja Rahjan onneksi sillalla oli juuri käynnissä vahdinvaihto, ja he pääsivät joen yli kenenkään estelemättä. Nyt heillä oli edessään enää parin kilometrin matka Smolnan instituutille.
Pietari oli pimeänä, sillä katuvalot oli sammutettu Saksan zeppeliinien ilmahyökkäysvaaran vuoksi ja kaupungin voimalaitokset potivat hiilipulaa.
Smolna oli rakennettu säätyläistyttöjen yksityiskouluksi, mutta nyt sen käytävillä kaikui saappaiden kopina ja ilmassa leijui sikarien ja hien katku. Rakennuksen ulkopuolella roihusi nuotioita.
Smolnan ovella nuori vartija ei halunnut päästää Leniniä sisään, koska tämän henkilöpaperit olivat vanhentuneet. ”Aiotko todella estää sisäänpääsyn Pietarin neuvoston jäseneltä?” Rahja kysyi uhkaavaan sävyyn.
Rahjan ja Leninin taakse oli kerääntynyt jono kärsimättömiä bolševikkeja, jotka myös halusivat päästä sisälle. He häiritsivät vartijaa sen verran, että Lenin onnistui livahtamaan sisään tämän ohitse.
Lenin oli Smolnassa ensimmäistä kertaa ja joutui kiertelemään koulun käytävillä tovin, ennen kuin hän lopulta löysi huoneen numero 10, jossa sotilaallinen vallankumousneuvosto kokoontui.
”Onko mitään uutta?” Lenin kysyi yllättyneiltä puoluetovereiltaan. Vielä hetkeä aikaisemmin neuvoston jäsenet olivat olleet epävarmoja ja neuvottomia, mutta nyt Smolnan käytäviltä alkoi kuulua huutoja: ”Vallankumous, nyt!”
Lenin meni huoneeseen numero 36, jossa puoluejohto pohti tulevan bolševikkihallituksen kokoonpanoa. Monista puolueen johtomiehistä ”ministeri” kuulosti aivan liian porvarilliselta.
”Entä ’kansankomissaari’?” Trotski ehdotti.
”’Kansankomissaari’ kuulostaa hyvältä” Lenin kommentoi. ”Entä millä nimellä kutsumme hallitusta?”
”Miten olisi ’kansankomissaarien neuvosto’?”
”Suurenmoista, se kuulostaa vallankumoukselliselta”, Lenin totesi. Hän esitti myös, että tulevan kansankomissaarien neuvoston johtoon valittaisiin Lev Trotski ja hän itse jatkaisi puolueen johtajana.
”Sinähän tiedät, ettei juutalainen voi toimia Venäjän valtiojohtajana”, vastasi Trotski, joka oli syntyjään Ukrainan juutalainen ja jonka oikea sukunimi oli Bronstein.
”Lisäksi olisit aina kanssani eri mieltä. Sinun on oltava johtaja!” Trotski jatkoi, ja Lenin valittiin yksimielisesti.
Yön aikana bolševikit saivat Nevan sillat hallintaansa. Trotski arvioi, että bolševikeilla oli Pietarin kaduilla jopa 30 000 kannattajaa, mutta todellinen luku oli lähempänä kymmentätuhatta.
Bolševikit rakensivat katujen risteyksiin barrikadeja ja valtasivat rautatieasemia, sähkölaitoksia ja puhelin- ja lennätinkeskuksia.

Aseistautuneet bolševikit partioivat kaduilla mutta eivät juuri joutuneet taistelemaan.
Kello 3.30
Panssarilaiva Auroran matruusit olivat syrjäyttäneet kapteeninsa ja halusivat ohjata aluksen kaupungin keskustaan Talvipalatsin luo.
Kapteeni tiesi, etteivät matruusit osanneet ohjata laivaa, ja niinpä hän tarjoutui itse viemään Auroran laituriin Talvipalatsin luo.
Kello 6
Neljäkymmentä matruusia onnistui valtaamaan Venäjän kansallispankin kohtamaatta vastarintaa. Kerenskin hallitus oli saarrettu Talvipalatsiin, eikä sillä ollut puhelin- tai sähkeyhteyttä ulkomaailmaan.
Kerenski oli kyllästynyt odottamaan hallitukselle uskollisten joukkojen tuloa ja päätti lähteä etsimään hallitusta kannattavia sotilaita.
Talvipalatsin sisäpihalla oli 30 autoa, mutta yksikään niistä ei toiminut, eikä vuokra-autoja ollut saatavilla.
Kello 10
Lenin arveli, että bolševikit olisivat vallanneet Talvipalatsin aamiaiseen mennessä. Niinpä hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti julistuksen, jossa hän ilmoitti vallanvaihdosta kansalle.
”Venäjän kansalaiset! Väliaikainen hallitus on kaatunut ja valtiovalta on siirtynyt Pietarin työläis- ja sotilasneuvoston käsiin”, Lenin kirjoitti.
Kello 11
Kerenski onnistui lainaamaan Yhdysvaltojen suurlähettiläältä Renault-merkkisen henkilöauton luvattuaan palauttaa sen ensi tilassa.
Sotaministeriöstä löytyi lisäksi avomallinen urheiluauto, ja kun Kerenski vielä onnistui hankkimaan läheisestä sairaalasta polttoainetta, hänen pieni autosaattueensa pääsi lopultakin matkaan.
Pääministeri itse istui avoautossa, ja hänen määränpäänsä oli armeijan päämaja Pihkovassa 280 kilometrin päässä Pietarista etelään. Muu hallitus jäi odottamaan Talvipalatsiin.
Tunnelma sen kokouksessa oli jännittynyt, mutta ministerit eivät vielä olleet valmiita antautumaan.
Kello 12
Yleisvenäläisen neuvostokongressin kokouksen oli määrä alkaa Smolnan instituutin juhlasalissa, ja paikalle oli saapunut 670 työläis- ja sotilasneuvostojen edustajaa eri puolilta Venäjää.
He eivät tienneet, että bolševikit olivat aloittaneet vallankumouksen. Lenin aikoi marssia puhujapönttöön ja ilmoittaa edustajille hallituksen kaatumisesta, sillä hän uskoi sen taivuttavan edustajat bolševikkien puolelle.
Kokouksen alku kuitenkin viivästyi, ja Lenin asteli kärsimättömänä edestakaisin käskyjä huudellen.
Lopullinen voitto lykkääntyi lykkääntymistään, ja Leninin oli ilmoitettava, että hän puhuisi kongressille vasta kello 15 iltapäivällä.
Se antaisi bolševikeille kolme tuntia lisäaikaa. Lenin tiesi bolševikkien vallankaappauksen olevan uhattuna.
Hän oli aloittanut kumouksen kongressin hallituksen nimissä, vaikka bolševikeilla oli kongressissa vain 300 edustajaa ja kongressiedustajien enemmistö edusti maltillisempia sosialistiryhmittymiä.

Nikolai II, hänen vaimonsa, neljä tytärtään ja kruununprinssi Aleksei.
Keisari joutui kotiarestiin
Venäjän uusi väliaikaishallitus määräsi keisari Nikolai II:n perheineen kotiarestiin heti helmikuun vallankumouksen jälkeen. Aluksi tsaariperhe palvelijoineen vietiin heidän kesäpaikkaansa Pietarin eteläpuolella sijaitsevaan Tsarskoje Seloon.
Keisari vaikutti arestin aikana rentoutuneelta, aivan kuin hänen harteiltaan olisi pudonnut raskas taakka. Hän oli yhteydessä serkkuunsa Britannian kuninkaaseen Yrjö V:een ja pyysi perheelleen turvapaikkaa tämän luota.
Yrjö tarjoutui ottamaan serkkunsa ilomielin vastaan, mutta pyörsi pian päätöksensä, koska pelkäsi tsaarin läsnäolon lietsovan brittejäkin kapinaan.
Bolševikkien valtaannousun jälkeen keisariperhe siirrettiin Jekaterinburgiin paljon kurjempiin oloihin.
Kello 15, Talvipalatsi
John Reed yritti päästä Talvipalatsiin tapaamaan väliaikaisen hallituksen edustajia. Hän näytti passiaan vartijalle ja ilmoitti olevansa virallisella asialla.
Se riitti. Vartija avasi oven, ja Reed ja hänen vaimonsa Louise astuivat sisään. Livreepukuinen palvelija otti vastaan heidän päällystakkinsa.
”Käytävän päässä oli suuri, loisteliaasti koristeltu huone, jossa oli kullattuja stukkoja ja valtavia kristallikruunuja. Parkettilattialla seinien vierillä oli sotilaiden likaisia patjoja ja huopia. Kaikkialla oli roskia – tupakantumppeja, leivänpalasia, vaatteita ja tyhjiä kalliita viinipulloja ranskalaisine etiketteineen”, Reed kirjoitti myöhemmin.
Illemmalla Reed illasti läheisessä ravintolassa. Kesken aterian tarjoilija pyysi hänen seuruettaan siirtymään toiseen pöytään pois ikkunan luota ammuskeluvaaran vuoksi.
Kello 15, Smolna
Lenin ei voinut pitää kongressiedustajia odottamassa enää pitempään. Niinpä hän päätti valehdella. Bolševikit eivät vielä olleet vallanneet Talvipalatsia, kun Lenin jo julisti heidän voittaneen:
”Tavoitteet, joiden puolesta olemme taistelleet – demokraattinen rauha, maanomistusoikeuden kumoaminen, teollisen tuotannon siirtäminen työläisten hallintaan sekä neuvostojen valtaan perustuva hallintojärjestelmä – on nyt saavutettu. Eläköön sotilaiden, työläisten ja maatyöläisten vallankumous!”
Kun Lenin palasi työhuoneeseensa, hän määräsi vihaisena Pietari-Paavalin linnoituksen tykit tulittamaan Talvipalatsia. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Tykkejä ei ollut huollettu kuukausiin, eivätkä sotilaat osanneet korjata niitä. Ammuksiakaan ei ollut, eivätkä sotilaat voineet nostaa punaista lyhtyä lippusalkoon kapinan merkiksi, sillä he eivät löytäneet sellaista.
Smolnan instituutissa Lenin raivosi ja uhkasi ammuttaa kaikki paikallaolijat.
Kello 18.15
Upseerikokelaita ja sotilaita poistui jatkuvana virtana Talvipalatsista. Väliaikaisen hallituksen turvaksi jäi vain 300 uskollista sotilasta.
Kello 18.30
Ministerit olivat illallisella, kun heille toimitettiin bolševikkien uhkavaatimus: ”Sotilaallinen vallankumouskomitea vaatii väliaikaista hallitusta ja sen joukkoja antautumaan. Teillä on 20 minuuttia aikaa, sen jälkeen avaamme tulen.”
Ministerit kiiruhtivat takaisin palatsin länsisiivessä sijaitsevaan malakiittisaliin, joka oli saanut nimensä sitä koristavista vihreistä malakiittipylväistä.
Sali oli ollut tsaarittaren olohuone, mutta nyt se toimi hallituksen kokoushuoneena. Salin ikkunoista oli suora näkymä Nevan yli Pietari-Paavalin linnoitukseen sekä joelle ankkuroituun Auroraan, jonka tykkien piiput osoittivat suoraan kohti Talvipalatsia.
”Mitä tapahtuu, jos Aurora alkaa tulittaa palatsia?” yksi ministereistä kyseli hermostuneena.
”Palatsi tuhoutuu täysin”, eräs amiraali vastasi.
Valtaus alkoi ruutipamahduksella
Venäläiset eivät luottaneet Leniniin kaappauksen jälkeen vaan uskoivat tämän pian taas pakenevan.
Kello 19
John Reed oli hankkinut liput balettiesitykseen Mariinski-teatteriin, mutta Pietarin kaduilla tapahtuva näytelmä kiinnosti häntä enemmän.
Kävelykatu Nevski Prospekt oli täynnä iltakävelyllä olevia porvareita, jotka puivat nyrkkiään punakaartilaisia kuljettaville kuorma-autoille.
Kello 21.40
Panssarilaiva Aurora ampui yhden ainoan laukauksen ja senkin pelkällä ruutipanoksella. Talvipalatsissa ministerit heittäytyivät lattialle suojaan ja naispataljoonan sotilaat alkoivat kirkua peloissaan.
20 minuuttia myöhemmin Pietari-Paavalin linnoituksen tykitkin alkoivat tulittaa. Suurin osa niiden ampumista 36 kranaatista suhahti Talvipalatsin ohi, mutta yksi osui palatsin julkisivuun malakiittisalin yläpuolelle.
Samaan aikaan pieni joukko punakaartilaisia tunkeutui Talvipalatsiin ja alkoi käydä läpi sen 1 500 huonetta.
Myöhemmin neuvostopropaganda esitti Talvipalatsin valtauksen verisenä rynnäkkönä, mutta todellisuudessa bolševikit eivät kohdanneet palatsissa juuri lainkaan vastarintaa.
Kahteen mennessä yöllä bolševikit olivat pidättäneet kaikki paikalla olleet ministerit.

Panssarilaiva Aurora on yhä Pietarissa ja toimii nykyään museona.
Kello 2
Yleisvenäläisen neuvostokongressin kokous jatkui yhä Smolnassa, ja maltilliset sosialistit sanoutuivat irti bolševikkien vallankaappauksesta.
Kaappaus oli uhattuna, mutta sitten bolševikkien vastustajat päättivät poistua kokouksesta, jolloin se ei enää olisi päätösvaltainen.
Bolševikit siitä viis veisasivat, ja Trotski solvasi lähtijöitä puhujapöntöstä: ”Painukaa sinne minne kuuluttekin – historian roskatunkiolle!”
Talvipalatsi oli vallattu, ja ryöstely oli alkanut. Suosituinta saalista oli tsaarin viinikellarin sisältö. Palatsia vartioimaan määrätyt punakaartilaiset olivat pian ympäripäissään.
Sotilaat kumosivat kurkkuunsa litroittain Katariina Suuren aikaista arvokasta viiniä, eikä vartiopäällikön auttanut muu kuin käskeä pumpata kellari täyteen vettä. Palomiehetkin viittasivat käskyille kintaalla ja alkoivat ryypätä.
VIDEO – Katso neuvostoliittolaisen propagandafilmin kuvaus Talvipalatsin valtauksesta:
8. marraskuuta
Seuraavana päivänä Pietarin sanomalehdet kirjoittivat öisestä vallankaappauksesta yksimieliseen sävyyn: niiden mukaan bolševikit eivät mitenkään kykenisi pysymään vallassa.
Useimmat venäläiset uskoivat, että vallankaappaus jäisi vain lyhyeksi luvuksi Venäjän historiassa ja että bolševikit joutuisivat pian väistymään seuraavan idealistisen joukon tieltä.
Vallankumouksellisetkin epäröivät, ja moni heistä piti mukanaan pakattua laukkua päästäkseen nopeasti pakenemaan.
Lenin kuitenkin ymmärsi, että taistelu Venäjästä oli vasta alkanut, ja vaati sensuurin käyttöönottoa: ”Porvarillinen lehdistö on yhtä vaarallinen ase kuin pommit ja meitä kohti suunnatut tykitkin”, hän totesi enteellisesti.
Kommunismin tiennäyttäjät
Kommunistit kaikkialla maailmassa ihailivat kolmea miestä, jotka loivat perustan kommunismille ja Neuvostoliitolle. Marx ja Engels loivat teoriapohjan, ja Lenin toteutti heidän ajatuksiaan käytännössä.

FILOSOFI: Karl Marx
Saksalainen filosofi Karl Marx (1818–1883) uskoi, että kehitystä ajoi eteenpäin yhteiskuntaluokkien välinen taistelu.
Tuotantovälineet omisti hallitseva luokka, jolle työläisten oli myytävä työmpanostaan. Tämä konflikti johtaa Marxin mukaan lopulta siihen, että työläiset kaappaavat vallan ja luovat luokattoman kommunistisen yhteiskunnan.

APURI: Friedrich Engels
Tehtailijan poika Friedrich Engels (1820–1995) järkyttyi käydessään Britannian työläisslummeissa.
Hän tutustui Marxiin ja tuki tätä taloudellisesti, ja miehet kirjoittivat yhdessä muun muassa Kommunistisen manifestin. Marxin kuoleman jälkeen Engels julkaisi tämän aiemmin julkaisemattomia kirjoituksia.

VALTIOJOHTAJA: Vladimir Lenin
Lenin eli Vladimir Iljitš Uljanov (1870–1924) luki nuorena Marxin teoksia ja vakuuttui niiden aatemaailmasta yhtä seikkaa lukuun ottamatta: Marxin mukaan työläisten vallankumous onnistuisi vain teollisuusyhteiskunnassa.
Venäjä oli maatalousvaltio, mutta Lenin uskoi, että vallankumouksen eliitti eli työläisten esijoukot pystyisivät toteuttamaan vallankumouksen myös siellä.