Iivana Julman kuolemanpartiot

Neljä miestä seisoi liikkumattomana aamun kalpeassa valossa kartanon pihalla kuulostellen lähestyvien laukkaavien hevosten kavioiden kumua. Sitten yksi miehistä ryntäsi päärakennukseen varoittaakseen tilan isäntää, joka oli vielä sikeässä unessa.

Mustaviittaiset hahmot ilmestyivät sumusta mustilla ratsuilla. Pihalla seisovat miehet tekivät ristinmerkin, ja yksi heistä putosi polvilleen, kun tsaarin kuolemanpartio karautti pihaan.

Synkät korpinmustat hahmot olivat opritšnikkeja, tsaari Iivana IV:n henkilökohtaisen kaartin jäseniä. Kun opritšnikit ilmestyivät ruhtinaan tiluksille, parhaassa tapauksessa maanomistaja sai pitää henkensä ja joutui karkotetuksi. Toinen mahdollisuus oli, että kaarti oli saanut herraltaan käskyn sekä takavarikoida maat että surmata ruhtinaan.

Tsaari oli vuonna 1565 julistanut valtakuntansa vauraimmat alueet erityisalueekseen, opritšninaksi. Muinaisvenäjän sana opritš tarkoittaa erityistä ja erillistä, ja ilmaisua käytettiin myös lesken maaomaisuudesta.

Iivana hallitsi erillisaluettaan itsevaltaisesti ja ryhtyi opritšnikkikaartinsa avulla takavarikoimaan pettureina ja valtansa tavoittelijoina pitämiensä ruhtinaiden, pajareiden, maita.

Iivana Julma tuli hulluksi surusta

livana IV oli vuonna 1547 kruunattu Venäjän tsaariksi, ja hän oli pannut pajarit vannomaan uskollisuutta ja alamaisuutta tsaarille. Uskollisuudenvalasta huolimatta Iivana ei kuitenkaan saanut tukea ylimystöltä, kun Venäjää vuonna 1560 koetteli kuivuus ja nälänhätä, mongolit ahdistelivat valtakunnan eteläisiä osia ja lännessä Ruotsi, Puola-Liettua ja saksalaiset hansakauppiaat estivät kauppamerenkulun Itämerellä.

Valtakunnan asioista ahdistuneen Iivanan mieli järkkyi lopullisesti, kun hänen palavasti rakastamansa vaimo Anastasia Romanovna kuoli pitkällisen ja selittämättömän sairauden murtamana.

Rauhallisella Anastasialla oli ollut tyynnyttävä vaikutus tsaariin, ja hänen kuolemansa sai Iivanan mielipuolisen murheen ja katkeran vihan valtaan. Silminnäkijöiden kertoman mukaan hän hakkasi päätään lattiaan ja rikkoi valtaistuinsalin huonekaluja.

Iivana uskoi pajareiden myrkyttäneen tsaarittaren, kuulusteli useita ruhtinaita ja yritti saada heidät tunnustamaan tsaarittaren murhan. Lopulta hän antoi teloittaa epäillyt.

Tsaari vaipui yhä syvempään epätoivoon ja muuttui entistä epäluuloisemmaksi, kun hänen luottomiehensä, ruhtinas Andrei Kurbski liittoutui Puola-Liettuan kuninkaan Augustin kanssa ja johti vuonna 1564 Puola-Liettuan armeijan tuhoisaa hyökkäystä Venäjälle.

Viimeistään Kurbskin petollisuus vakuutti Iivanan ylimystön petturuudesta. Katkera Iivana lähti talvella 1564 Moskovasta ja siirtyi vähän yli sadan kilometrin päähän Aleksandrovskin vapaakaupunkiin. Hän ilmoitti luopuvansa vallasta, koska aatelisto ja papisto olivat pettäneet hänen.

Ruhtinaista ei ollut pitämään järjestystä Moskovassa ilman Iivanaa, joten he lähettivät delegaation anelemaan tsaaria palaamaan takaisin Moskovaan ja ottamaan ohjat taas käsiinsä.

Iivana suostui palaamaan sillä ehdolla, että saisi täydellisen itsevaltiuden, johon kuului oikeus teloittaa petturit ja takavarikoida heidän omaisuutensa ilman pajarien neuvoston tai kirkon hyväksyntää.

Kun ehtoihin suostuttiin, tsaari jakoi vuonna 1565 valtakunnan kahtia omaan erityisalueeseensa, jossa pajarien valta oli olematonta, ja muuhun valtakuntaan, jota hän hallitsi yhdessä pajarien neuvoston kanssa.

Iivana Julma aloitti karmean kostonsa

Moskovaan palannut Iivana oli muuttunut mies. Hän oli raastanut suuria hiustukkoja päästään, hänen pitkä korpinmusta partansa oli muuttunut harmaaksi ja hänen silmissään oli sumea, lasittunut katse.

Tsaarin järjen sumenemisesta huolestuneet aateliset ja kirkonmiehet saivat pian vahvistusta aavistuksilleen.

Iivana perusti oman yksityisvaltionsa vartijoiksi tuhannen miehen erikoisjoukon – pelätyt opritšnikit, jotka kyselemättä toteuttivat tsaarin määräyksiä. Iivanan erityisalueeseen kuuluivat aluksi Tverin ja Novgorodin kaupungit ympäristöineen, mutta pian Iivana alkoi laajentaa omaa aluettaan kattamaan kaikki valtakunnan vauraimmat seudut Vienanmerelle saakka.

Tsaarin verikoirat kostivat

Iivana Julman opritšnikkien univormu tunnistettiin kaikkialla valtakunnassa. Heillä oli mustat paidat, leveä musta nahkavyö sekä musta viitta, ja he ratsastivat mustilla hevosilla. Heidän tunnuksenaan oli koiranpää ja luuta. Koiranpää symboloi erikoisjoukkojen tehtävää tsaarin etujen valvojina, luuta kertoi heidän tehtävästään pitää valtakunta puhtaana pettureista.

Enimmillään kuudentuhannen miehen vahvuinen opritšnikkikaarti oli järjestäytynyt poliisityyppiseksi organisaatioksi eri johto- ja miehistötasoineen. Opritšnikit valittiin mieluiten armeijasta ja alimmista kansankerroksista – opritšnikiksi ei päässyt komealla sukutaululla tai suurella omaisuudella.

Tsaari luotti opritšnikkikaartiinsa, koska sen jäsenet olivat hänelle kiitollisuudenvelassa asemastaan ja joutuivat lisäksi vannomaan uskollisuudenvalan. Iivana antoi kaartilleen oikeuden verottaa hallitsemiaan alueita, käytäntö näivetti aluetta, koska se merkitsi lähinnä pajareiden omaisuuden ryöväämistä. Jos joku ei luopunut suosiolla omaisuudestaan, hänet ruoskittiin henkihieveriin.

Sadoilta aatelisilta vietiin omaisuus ja heidät karkotettiin opritšninasta. Toiset ottivat nöyrästi vastaan kohtalonsa, mutta toiset vastustelivat ja menettivät omaisuutensa lisäksi myös päänsä.

Iivana ei epäröinyt usuttaa verikoiriaan juonittelusta epäilemänsä aatelisen tai kokonaisen seudun kimppuun. Syvästi uskonnollisena hän kuitenkin tarjosi kaikille uhreilleen tilaisuuden tunnustaa syntinsä ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Vaikka tunnustusten saaminen myös viattomilta saattoi ottaa lujille, koiranpään ja luudan veljeskunta sai syyttömienkin kielenkannat laulamaan.

Iivana Julma perusti eräänlaisen sääntökunnan

Tsaarin erityisalueen pääpaikka oli Aleksandrovskin vapaakaupungissa Moskovan koillispuolella. Iivana asettui Aleksandrovskin kremliin, linnoitukseen, jota ympäröivät vankat muurit ja vallihauta, useita vartiopaikkoja ja kaksi vartiotornia.

Muurien sisällä oli terem – oma rakennus naisille – kaartilaisten parakit, vankityrmiä ja kidutuskammioita sekä kirkko, jonka jokaiseen kiveen oli kiinnitetty risti. Jokaisen oli esitettävä portilla kulkuasiakirja sekä sisään tullessaan että ulos mennessään.

Iivana ja kolmesataa valikoitua opritšnikkia elivät muurien suojissa kuin oudossa luostarissa. Eräs italialainen kauppias kuvasi Iivanan omintakeista elämäntapaa näin: ”Tsaari kulki salin poikki arvokkaasti jäljessään neljä huppupäistä lakeijaa, joilla oli hopeinen kirves olalla.”

Kauppias kuvaili myös, kuinka kaikki osallistuivat aamurukoukseen, joka alkoi neljältä aamulla ja jatkui auringonnousuun saakka. Jumalanpalveluksessa Iivana lauloi, rukoili tai luki pyhiä kirjoituksia niin hurmioituneena, että hänen otsastaan alkoi vuotaa verta, kun hän heittäytyi maahan liturgiastaavaikuttuneena.

Aamujumalanpalveluksen päätyttyä Iivana keskusteli neuvonantajiensa kanssa ja antoi hurmion vallassa päivän verisimmät käskyt.

Seuraava messu pidettiin kahdeksannella tunnilla ja kymmeneltä nautittiin päivän ensimmäinen ateria. Aterialla Iivana luki ääneen Raamattua tai muuta kohottavaa kirjallisuutta ja söi itse vasta veljeskuntansa jälkeen. Aterian tähteet jaettiin hyväntekeväisyytenä köyhille.

Iltapäivän Iivana käytti valtiollisiin asioihin, ellei hän sitten mennyt vankityrmään valvomaan kidutusta. ”Hän ei ollut milloinkaan muulloin yhtä hyväntuulinen. Hänen päälleen välillä roiskuva verikään ei haitannut häntä. Päinvastoin, se sai hänet huudahtelemaan hoyda, hoyda – kuin mongolit hevosta kannustaessaan”, kirjoitti italialainen kauppias.

Iivana Julma pakotti kirkon vaikenemaan

Iivanan sekoitus yltiöpäistä hartautta ja veristä julmuutta sai yllättävää kyllä osakseen kritiikkiä ortodoksikirkolta, joka oli siihen asti ollut hänen luotettava tukijansa. Siunaamalla Iivanan tämän kruunajaisissa ”Jumalan kädeksi maan päällä” kirkko oli saanut itselleenkin lisää valtaa ja lujittanut asemaansa.

Kirkon ja valtion liitosta tuli vuosisatainen, mutta hetken se oli hiuskarvan varassa. Moskovan metropoliitta Filip oli vahva persoona, joka piti Iivanan tapaa harjoittaa uskontoa omalaatuisena. ”Yhdelläkään kristityllä tsaarilla ei ole oikeutta kohdella ihmisiä kuin eläimiä”, hän rohkeni ojentaa itseään tsaaria.

Iivana raivostui, syytti kirkkoa petturuudesta ja taikuuden harjoittamisesta ja vaati, että metropoliitta olisi poltettava roviolla. Rauhoituttuaan hän päätti panna opritšnikkien johtohahmoihin kuuluvan Aleksei Basmanovin asialle.

Basmanov tunkeutui muutaman miehen kanssa kirkkoon Filipin ollessa pitämässä jumalanpalvelusta, riisti tältä papinkaavun, veti hänen päälleen repaleisen säkin, heitti hänet hevosrekeen ja kyyditsi luostarin tyrmään, josta hänet vietiin kahleissa Tveriin Otrotšin Uspenskin luostariin, missä opritšnikki Maljuta Skuratov teloitti hänet kuristamalla vuoden päästä. Kirkko ei sittemmin yrittänyt kritisoida Iivanaa.

Iivana Julmasta tuli vainoharhainen

Huhut Iivanan hirmuhallinnosta kiirivät pian Eurooppaan. Iivanan opritšnikkien väitettiin jopa syövän lapsia. Varsinkin Euroopan vanhoissa aatelissuvuissa kauhisteltiin ylimystön kohtelua Venäjällä.

Englannin hallitsijan kuningatar Elisabet I:n lähettiläs Anthony Jenkinson kävi Moskovassa vuonna 1566 ja kirjoitti vierailustaan kuningattarelle: ”Tämä Muskovian [eurooppalaisten nimitys Venäjälle] keisari on hyökännyt ankarasti valtakuntansa aatelisia vastaan, tapattanut, ruoskittanut ja karkottanut heitä.”

Iivana piti kauppaa Euroopan kanssa erityisen tärkeänä. Hän oli solminut Englannin kanssa tuottoisan sopimuksen turkiskaupasta ja yritti hieman kaunistella asioita, etteivät kauppasuhteet kärsisi.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan Jenkinsonin raportista. Kuningatar asetti Siperian laadukkaat turkikset etusijalle ja tunsi tiettyä sympatiaa Iivanaa kohtaan, koska aatelisto osasi olla hankalaa hänenkin valtakunnassaan.

Myös tsaarin vahva uskonnollisuus teki vaikutuksen neitsytkuningattareen, joka esiintyi mielellään Jumalan morsiamena. Kauppasuhteiden lisäksi Elisabet ja Iivana tekivät sopimuksen, jonka mukaan he tarjoaisivat toinen toiselleen turvapaikan, jos maa alkaisi polttaa jalkojen alla.

Turkiskauppa oli turvattu, mutta ylimystön karkotuksista aiheutui ongelmia, koska armeijan, lain ja järjestyksen ylläpitäminen jäi opritšnikkien kontolle. Näillä ei ollut sen paremmin kokemusta kuin kiinnostusta valtakunnan asioiden hoitamiseen, koska useimmilla oli kiire kahmia rikkauksia itselleen.

Rikollisuus ja sekasorto levisivät, ja talous oli retuperällä. Vuonna 1566 ruhtinaat pyysivät Iivanaa lakkauttamaan opritšninan. Vastineeksi he lupasivat tukea häntä Liivinmaan sodassa, jota Iivana kävi Puola-Liettuaa vastaan nykyisten Latvian ja Viron alueella. Iivana kieltäytyi.

Uudet vastoinkäymiset ruokkivat tsaarin epäluuloja: ensin opritšnikiksi naamioitunut petturi päästi 800 liettualaista sotilasta Izborskin linnoitukseen, sitten Iivanan toinen vaimo Maria myrkytettiin. Lisäksi hän sai vihiä pajarien salaliitosta, jonka tavoitteena oli Novgorodin antautuminen Puola-Liettualle.

Iivana Julma kosti kaikille julmasti

Vuonna 1570 Iivana lähetti kaikki opritšnikkinsa Novgorodiin ryöstämään, tuhoamaan ja tappamaan kaikki, jotka tekivät pienintäkään vastarintaa – noin kolmetuhatta kaupungin asukasta menetti henkensä. Seuraavaksi Iivana suuntasi miehineen pohjoiseen kohti Pihkovaa. Kun Iivana saapui joukkoineen kaupunkiin ja ratsasti kaupungin halki, sen asukkaat vastaanottivat hänet tarjoten alamaisuuden ja kuuliaisuuden osoituksena leipää ja suolaa ja kumartaen polvillaan.

Hämmentynyt Iivana osallistui jumalanpalvelukseen Pyhän kolminaisuuden katedraalissa. Siellä hän rukoili pitkään Pihkovan Vsevolodin, kaupungin suojeluspyhimyksen haudalla, jonka yläpuolella oli miekka ja siinä teksti ”En luovuta kunniaani kenellekään”. Iivana katseli tekstiä pitkään ja tulkitsi sanojen vahvistavan hänen kostonsa oikeutuksen. Niinpä hän antoi teloittaa 40 kaupungin johtohenkilöä ja kirkonmiehiä.

Tsaarin luottamus opritšnikkeihinsa alkoi heiketä kaartin sisäisten valtataisteluiden ja häntä vastaan suunnattujen juonittelujen vuoksi. Iivana päätti antaa opritšnikeille vielä tilaisuuden osoittaa olevansa hänen suosionsa arvioisia.

Krimin tataarit hyökkäsivät Tšingis-kaanista polveutuvan johtajansa Devlet Girayn johdolla Iivanan puhdistusten heikentämää ja toisella rintamalla Baltiassa taistelevaa Moskovaa vastaan. Iivana antoi komennon Mihail Vorotynskille, ainoalle kyvykkäälle sotilasjohtajalleen, jota hän ei ollut teloittanut. Tämä alkoi rakentaa puolustusta, mutta työt olivat pahasti kesken, kun Girayn noin 40 000 miehen armeija iski.

Iivana Julma pakeni

Vorotynski onnistui haalimaan kokoon noin 50 000 miehen joukon Moskovan puolustukseen, myös Iivana lähti noin 1 500 streltsin eli ampujan kanssa Moskovaan. Iivana pyörsi miehineen toiseen suuntaan, kun sai kuulla tataariarmeijan olevan vain 30 kilometrin päässä hänen erityisalueensa pääpaikasta Aleksandrovskin vapaakaupungista. Hän kääntyi kohti Vologdaa, josta hän suunnitteli purjehtivansa tarvittaessa Vienanmeren kautta Englantiin turvaan.

Tsaarin pako lannisti armeijan taistelutahdon, ja tataarit saivat 24. toukokuuta 1571 ylittää Moskovajoen ja polttaa Moskovan ja opritsnikkien parakit kenenkään estämättä.

Rauhan ehtona Iivana joutui luovuttamaan Krimin tataareille Astrahanin alueen. Hän oli syvästi pettynyt opritšnikkeihinsa, joista ei ollut puolustamaan Moskovaa.

Vuonna 1572 hän sulautti opritšninan takaisin muuhun valtioon, lakkautti opritšnikkikaartinsa ja antoi määräyksen, että opritšninaa ei saa koskaan mainita tai joutuu vyötäröä myöten alastomaksi riisuttuna torille ruoskittavaksi. Tsaarin palvelukseen jääneitä harvoja opritšnikkeja tuli siitä lähtien kutsua hoviväeksi.