Poliisi koputti varhain sunnuntaiaamuna 15. elokuuta 1971 Korpin perheen oveen Palo Alton kaupungissa Etelä-Kaliforniassa.
Konstaapeli raahasi liikoja selittelemättä talon pojan, 22-vuotiaan yliopisto-opiskelija Douglas Korpin, kadulle ja sitten poliisiautolle.
Konstaapeli määräsi Korpin seisomaan kädet ja jalat levällään autoa vasten samalla, kun hän laittoi opiskelijalle käsiraudat.
Konstaapeli johdatti käsiraudoissa olevan Korpin tottuneesti auton takapenkille. Sitten hän käänsi virta-avainta ja käynnisti sireenin.
Naapurit katselivat järkyttyneinä, kun auto lähti liikkeelle lähimmän poliisiaseman suuntaan.
Douglas Korpi oli yhtä järkyttynyt kuin naapuritkin. Hän oli hiljattain ilmoittautunut kokeeseen, jossa tutkittiin vankien ja vanginvartijoiden käyttäytymistä amerikkalaisissa vankiloissa. Korpi oli yllättynyt tuolloin siitä, että kokeesta oli tullut yhtä todellista elämää kuin hänen juuri kokemansa pidätys.
Pidätys ei ollut läheskään ainoa asia, joka järkytti Douglas Korpia.
Stanfordin vankilakoe, jossa hän oli ollut mukana, tulisi jäämään historiaan yhtenä kaikkien aikojen epämiellyttävimmistä ja kauhistuttavimmista psykologisista kokeista.
Koe ei tuonut mukanaan ain nöyryytystä, rangaistuksia ja epäinhimillistävmistä vaan myös kauhistuttavan oivalluksen siitä, että kuka tahansa ihminen voisi väärissä olosuhteissa muuttua sadistiseksi hirviöksi.
Philip Zimbardo julkaisi paikallisessa The Stanford Daily -lehdessä ilmoituksen, jossa hän etsi vapaaehtoisia.
Koekaniinit ansaitsivat 15 dollaria päivässä
Professori Philip Zimbardon psykologian tutkimukseen haki kesällä 1971 yhteensä 75 ihmistä. Palkaksi luvattiin 15 dollaria päivässä.
Kaikkiaan 75 ehdokasta pyrki mukaan, kun psykologian professori Philip Zimbardo etsi kesällä 1971 osallistujia vankien käyttäytymistä käsittelevään kokeelliseen tutkimukseensa.
Koehenkilöille asetetut vaatimukset olivat yksinkertaiset. Hakijoiden oli oltava miehiä, yliopisto-opiskelijoita ja halukkaita työskentelemään kaksi viikkoa 15 dollarin eli nykyrahassa noin 105 euron päiväpalkalla.
Persoonallisuushäiriöisten tai taipumuksiltaan väkivaltaisten hakijoiden karsimikseksi tehtiin persoonallisuustestit ja perusteelliset haastattelut. Vain 24 miestä läpäisi molemmat testit ja sai osallistua kokeeseen.
Vankilakoe oli ihanteellinen kesätyö
Kokeen osallistujat, kuten Douglas Korpi, olivat tavallisia nuoria, jotka oli pestattu läheisen Stanfordin yliopiston psykologian professorin Philip Zimbardon ilmoituksen perusteella.
Ilmoituksessa Zimbardo etsi miespuolisia opiskelijoita "psykologiseen tutkimukseen elämästä vankilassa".
Tutkimuksen rahoitti Yhdysvaltain laivastoministeriö, ja sen tarkoituksena oli kartoittaa sotilasvankien ja heidän vartijoidensa välille mahdollisesti syntyviä konflikteja.
Kokeilun oli määrä kestää kaksi viikkoa elokuun puolivälistä alkaen. Opiskelijoille se oli tervetullut tilaisuus ansaita lisärahaa ennen kesälomien päättymistä ja opetuksen jatkumista.
"Joko sinne tai pitseriaan", osallistujiin kuulunut Dave Eshelman sanoi myöhemmin haastattelussa.
Eshelman tajusi pian, että koe, johon hän oli ilmoittautunut, ei ollut aivan sama asia kuin pitsojen tarjoilu. Hän oli yksi tusinasta osallistujasta, jotka valittiin esittämään vartijoita. Elokuun 14. päivänä pidetyssä ensimmäisessä tapaamisessa hänelle annettiin khakinpunainen univormu, peiliaurinkolasit, pilli ja puinen pamppu.
Vartijoille opetettiin myös sääntöjä, jotka määrittelivät heidän toimintaansa vankien kanssa.
He saivat esimerkiksi puhutella vankeja vain numerolla eivätkä nimellä. Heidän oli oltava ”tiukkoja", mutta he eivät missään tapauksessa saaneet pahoinpidellä vankeja fyysisesti, Zimbardo korosti ennen vartijoiden kotiin lähettämistä.
Kokeen teettäjä pelkäsi tylsistymistä
Koe tehtiin Stanfordin psykologian laitoksella. Siellä Zimbardo oli muuttanut kellarikerroksen klaustrofobiseksi osastojen ja koppien labyrintiksi, jossa oli väliseiniä ja puuovia.
Jokaiselle "vangille" annettiin erityinen puku – puolipitkä haalari, jossa oli selkeä vangin numero ja sukka. Sukkaa piti pitää päässä kuin lippalakkia, jotta näyttäisi siltä kuin vangit olisivat ajaneet päänsä kaljuoksi. Sitten heidät vietiin selleihinsä.
Sillä välin Zimbardo kytki päälle videokamerat, jotka kattoivat koko alueen. Hän oli alusta asti pelännyt, että osallistujat eivät pystyisi käsittelemään tilannetta.
"Entä jos he vain istuvat ja soittavat kitaraa kaksi viikkoa?" hän oli huomauttanut huolestuneena parille kollegalle juuri ennen kokeen alkua.
Zimbardon tummien hiusten ja ruskean ihon vuoksi hänen oletettiin usein kuuluvan epäsuosittuihin kansanryhmiin. Esimerkiksi kuusivuotiaana häntä hakattiin ja kutsuttiin "likaiseksi juutalaiseksi".
Professori varttui rotuvihan ja väkivallan keskellä
**Philip Zimbardon kiinnostus ihmisen kykyyn olla paha ei ollut vain akateemista. Lapsena hän altistui itse ulkomaailman ennakkoluuloille.
New Yorkin Brooklynin köyhällä asuinalueella 1930-luvulla varttunut Philip Zimbardo koki vainon omissa luissaan.
Myöhempi psykologian professori syntyi Sisiliasta kotoisin olevien italialaisten siirtolaisten perheeseen, joka joutui maailmansotien välisenä aikana säännöllisesti rasismin ja vihan kohteeksi.
Köyhtynyt perhe oli pitkään riippuvainen sosiaalihuollosta, ja heidän alhainen sosiaalinen asemansa lietsoi syrjintää ja useita väkivaltaisuuksia.
Vainoaminen kuitenkin innoitti Zimbardoa ryhtymään tutkijan uralle, jotta hän voisi oppia lisää inhimillisestä pahuudesta ja siitä, miksi siihen kykenevät jopa muuten kunnialliset ihmiset.
”Henkilökohtaiset kokemukset tekivät minusta uteliaan, ja halusin selvittää, miten asenteet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja miten ihmisillä voi olla niin voimakkaita tunteita jotain sellaista kohtaan, josta he eivät tiedä mitään", hän sanoi myöhemmin.
Huoli oli tarpeeton. Viha kyti, vaikka vangit sietivät vartijoiden alentavaa kohtelua vielä ensimmäisenä päivänä.
Viha purkautui yöllä kello 2.30, kun vartijat herättivät vangit ja pakottivat heidät sanomaan vankinumeronsa.
Vankiryhmä poisti raivoissaan haalareihinsa ommellut numerot ja linnoittautui selleihinsä asettamalla patjat oven eteen.
Vartijat päättivät ottaa kovat keinot käyttöön, kun vangit kieltäytyivät aamulla edelleen tulemasta ulos. Silloin kaikki alkoi lähteä käsistä.
Vartijat onnistuivat työntämään sellien ovia hieman auki, ja raosta he ruiskuttivat vankeja palosammuttimien vaahdolla.
Kylmä vaahto kasteli vangit, ja vartijat käskivät vihaisin huudoin ryhmää tekemään punnerruksia ja haarahyppyjä, kunnes vangit olivat rättiväsyneitä.
Zimbardo seurasi kameroiden välityksellä vartijoiden turvautumista koviin otteisiin.
Kokeen neljäntenä päivänä toinen vanki romahti ja kieltäytyi syömästä. Hän vain istui sellissään kyyristyneenä ja itki.
Siinä vaiheessa Douglas Korpi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut tavallista työtä ja mahdollisuutta opiskella seuraavan lukukauden opetussuunnitelmaa työn ohella.
Nyt hän tunsi jääneensä loukkuun painajaismaisiin tapahtumiin. Hän alkoi yhtäkkiä huutaa eräässä vankilan taimmaista selleistä.
Purkaus oli niin raju, että Zimbardo päätti lähettää Korpin kotiin – mutta vasta sen jälkeen, kun vartijat olivat käyneet hänen kanssaan läpi perinpohjaisen vapauttamismenettelyn, jotta kenelläkään ei jäisi epäselvyyttä siitä, kuka määräsi.
Korpin purkaus ei lieventänyt vartijoiden käytöstä. He päinvastoin kiristivät otettaan entisestään.
Kolmantena päivänä he kielsivät vankeja käyttämästä vessoja. Sen sijaan he veivät selleihin ämpäreitä – ilman mahdollisuutta tyhjentää tai puhdistaa alkeellisia käymälöitä.
Halventaakseen vankien ihmisarvoa entisestään vartijat määräsivät heidät seisomaan pareittain lähekkäin ja vihjailemaan seksuaalisesti toisilleen.
Vangit, jotka vielä uskalsivat puhua, lukittiin vankilan eristysselliin – pieneen siivouskomeroon käytävän päässä.
Vartijat tekivät pimeässä komerossa oleskelusta entistäkin sietämättömämpää hakkaamalla vuorotellen ovea nyrkillä kaikin voimin.
Roolileikit muuttivat persoonallisuutta
Standordin kokeen neljäntenä päivänä toinen vanki murtui ja kieltäytyi syömästä. Hän vain istui sellissään kyyristyneenä ja itki.
Zimbardo vapautti vangin, koska pelkäsi tämän tekevän itsemurhan.
Julma kohtelu ei kuitenkaan vaikuttanut vain vankeihin.
Zimbardon avustaja Craig Haney huomasi reagoivansa pian eri tavalla, kun hän ja vartijat vetivät paperipusseja vankien päähän. Se oli varotoimenpide, jonka tarkoituksena oli estää vankeja tunnistamasta ympäristöään.
”Se oli ensimmäistä kertaa nähtynä järkyttävää. Mutta seuraavana päivänä vedimme pussit heidän päihinsä ajattelematta sitä erikseen", Haney sanoi myöhemmin haastattelussa.
Vangit pakotettiin muun muassa riisuutumaan alasti, ja heitä kasteltiin jääkylmällä vedellä.
Myös Zimbardo muuttui. Koetta tarkasti seuratakseen hän oli ottanut itselleen vankilanjohtajan roolin. Vaikutus oli odottamaton.
"Minusta tuli Stanfordin vankilan johtaja. En ollut enää tutkija. Seisoin jopa eri tavalla. Kävelin vankilan läpi kädet selän takana, kuten kenraalit tekevät tarkastellessaan joukkojaan. En ollut koskaan aikaisemmin elämässäni tehnyt niin", professori sanoi.
Kokemukset jättivät syvän jäljen
Zimbardo tajusi vasta viidentenä päivänä, miten pitkälle hän ja Stanfordin koe olivat edenneet, kun hänen 25-vuotias tyttöystävänsä, psykologian opiskelija Christina Maslach, tuli vierailulle.
”Tuo mitä teette noille pojille on aivan kamalaa", nainen huudahti sen jälkeen, kun Zimbardo oli ylpeänä näyttänyt hänelle vankeja, joita johdatettiin ympäri rakennusta paperipussit päässään.
Huomautus oli Zimbardolle kuin nyrkinisku kasvoihin. Hän lähetti osallistujat kotiin seuraavana päivänä.
Valta muokkaa aivoja
Stanford, natsi-Saksan keskitysleirit tai Abu Ghraibin vankila Irakissa: Kun ihmiset saavat yhtäkkiä valtaa muihin, se näkyy aivoissa. Tutkimukset ovat paljastaneet, että hermoratojen heikentyminen kytkee empatian pois käytöstä, ja aivot pystyvät vääristelemään pahoja tekoja niin, että ne näyttäisivät hyviltä teoilta.
Kohteliaat ihmiset ovat alttiita
Kokeet ovat osoittaneet, että mitä auktoriteettiuskoisempi olet, sitä todennäköisemmin tottelet omantuntosi vastaisia käskyjä. Psykologit haastattelivat keskitysleirien vanginvartijoita ja Kreikan sotilasjuntan (1967–74) kiduttajia. Johtopäätös oli, että aivan tavalliset kansalaiset voivat muuttua hetkessä teloittajiksi, koska he eivät osaa sanoa ei.
Aivot muuttavat näkökulmaa
Puolustaessaan tekojaan kiduttajat vaihtavat tiedostamattaan näkökulmaa. Tämä on osoitettu psykologisissa tutkimuksissa,
joita amerikkalainen psykologi Stanley Milgram teki jo ennen Stanfordin koetta. Professori Zimbardo päätyi samaan johtopäätökseen:
"Vartijoiden käsitykset muuttuvat niin, että vangeista tulee pahoja, ja heidän tappamisensa tai satuttamisensa muuttuu ikään kuin tilanteen auttamiseksi", hän selitti.
Valta tyrehdyttää empatian
Tutkimukset viittaavat siihen, että valta voi itse asiassa muuttaa aivoja. Magneettikuvaukset osoittivat Toronton yliopiston tutkimuksessa, että empatiaa säätelevien aivojen osien väliset hermoradat heikkenevät, kun ihmiselle annetaan valtaa. Tämän vuoksi esimerkiksi Abu Ghraibin vankilan amerikkalaiset vartijat Irakissa saattoivat helposti sivuuttaa vankien tunteet samalla, kun he uhkasivat vankeja koirilla ja nöyryyttivät heitä seksuaalisesti.
Lyhyt vankilakoe ei kuitenkaan ollut ollut turha. Tulokset saivat yhdysvaltalaiset vankilat ottamaan käyttöön uusia menettelytapoja vankien suojelemiseksi.
Osallistujat eivät koskaan unohtaneet koetta. Useat ovat sanoneet, että kokemus vaikuttaa heidän elämäänsä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Douglas Korpille koe oli ratkaiseva uravalinnan kannalta. Hänet palkattiin psykologiksi San Franciscon piirikunnan vankilaan, ja myöhemmin hän työskenteli oikeuspsykologina.
Joidenkin osallistujien on ollut vaikea hyväksyä Stanfordin vankilakokeilun tärkeintä ja epämiellyttävintä opetusta – sitä, että rauhallisimmastakin ihmisestä voi tulla sadistinen hirviö.
Esimerkiksi opiskelija Dave Eshelman valitsi vankilakokeen pitseriassa työskenkelyn sijaan, ja hänestä tuli yksi Stanfordin pelätyimmistä vartijoista.
Eshelman meni naimisiin, sai kolme lasta ja työskenteli rahoitusalalla, mutta aina silloin tällöin hän joutuu kohtaamaan sen ihmisen, joka hän kerran oli ollut hetken verran.
”Kokeesta kuulleet ihmiset sanovat joskus minut tavattuaan: 'Voi luoja, tuo tyyppi on psykopaatti'".