Taistelussa temppeliritari sai vetäytyä vain, jos taistelukentällä vastustajan ylivoima oli vähintään kolme yhtä vastaan.

Temppeliritarit: Hurskaat ja vaaralliset miekkamiehet

Vuonna 1119 yhdeksän ritaria perusti järjestön, jonka tehtävänä oli suojella pyhiinvaeltajia matkalla Pyhään kaupunkiin. Temppeliritarien asetaito ja hurskaus miellyttivät sekä kuninkaita että kirkkoa, ja heidän maineensa kasvoi huimaa vauhtia.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Temppeliritarit: tästä kaikki alkoi

Temppeliritarit-nimellä tunnetun ritarikunnan historia alkoi, kun Jerusalemissa kaksi ranskalaista ritaria, Hugues de Payns ja Geoffrey de Saint-Omer, päättivät tehdä jotain väkivallalle ja ryöstöille, jotka piinasivat kristittyjä pyhiinvaeltajia matkalla Pyhään kaupunkiin. 

Vuonna 1119 kaupunki oli kristittyjen käsissä, ja monet ritarit ja ristiretkeläiset olivat palanneet kotiin Eurooppaan.

Jerusalemiin oli jäänyt vain noin 300 kristittyä ritaria ja 2 000 jalkaväkisotilasta, mikä riitti järjestyksen ylläpitoon kaupungin kaduilla, mutta ei partiointiin teillä muurien ulkopuolella. 

Alueen värikäs menneisyys ja nuoren ristiretkivaltion vähäinen sotilasvoima tekivät Jerusalemin ympäristöstä maantierosvojen, palkkamurhaajien ja rikollisjoukkojen onnenmaan.

Niin ristiretki- kuin muslimiarmeijoistakin liittyi sopeutumattomia paikallisiin rosvojoukkoihin, jotka elivät ryöstäen maahan virtaavia kristittyjä pyhiinvaeltajia. 

Nämä olivat miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia taskut täynnä rahaa ja pää täynnä haaveita. Pyhiinvaeltajat olivat helppoja uhreja rikollisille.

Hugues ja Geoffrey puhuivat seitsemän muuta ritaria mukaansa partioimaan ratsain Jerusalemin ja satamakaupunki Jaffan välistä tietä, jota useimmat pyhiinvaeltajat kulkivat. 

Useita samankaltaisia yhteenliittymiä oli jo Euroopassa, jossa oli yhtä turvattomia teitä kuin Lähi-idässä. Huguesin ja Geoffreyn ryhmä erosi muista ritarikunnista keskeisesti, koska sen jäsenet eivät olleet vain ritareita vaan myös munkkeja.

Kuningas ihastui temppeliritareihin

Ritarikunnan jäsenkokelaan piti luvata elävänsä kuin munkki ”köyhyydessä, hyveellisesti ja kuuliaisesti” eli hyvin erilaisissa oloissa kuin useimmat ritarit Pyhällä maalla, jossa ritarisääty oli kuulu kevytmielisestä elämästä tappeluineen, huorineen ja ryyppäämisineen.

Kun Jerusalemin kuningas Baudouin II, ensimmäisen kuninkaan, Baudouin I:n serkku, kuuli hurskaista ritareista ensimmäisen kerran, hän innostui suuresti. 

Tarinan mukaan kuningas oli sopinut Huguesin ja Geoffreyn kanssa tapaamisen joulupäiväksi 1119, jotta nämä voisivat vannoa ritarimunkin pyhän valan. 

Varmaa joka tapauksessa on, että Baudouin antoi ritarikunnalle täyden tukensa ja luovutti heille osan Temppelivuorella sijainneesta al-Aqsan moskeijasta, joka oli yksi sekä juutalaisten että islamilaisten pyhistä paikoista.

Ristiretkeläiset eivät tunnustaneet Jerusalemin merkitystä muslimeille ja kutsuivat moskeijaa Kuningas Salomonin temppeliksi, vaikka rakennus oli muslimipyhäkön tyylinen eikä liittynyt mitenkään juutalaiseen kuninkaaseen. 

Hugues ja Geoffrey nimesivät ritarikuntansa ”Kuningas Salomonin temppelin” mukaan Kristuksen ja Salomonin temppelin köyhiksi ritareiksi, joka arkipuheessa lyheni Temppeliritareiksi.

Moskeija sisustettiin huoneiksi ritareille ja toimistoiksi ritarikunnan talous- ja henkilöstöhallintoa varten. Kellarista tehtiin talli ritarikunnan hevosille. Ritarit hevosten selässä vyörymässä alas Temppelivuorelta ja kaupungin kapeita katuja pitkin oli monien vuosien ajan tuttu näky kristityssä Jerusalemissa.

Temppeliritarit perustivat matkatoimiston

Toimeliaat ritarit laajensivat nopeasti partiointipalveluksiaan toiminnaksi, jota nykyään voisi kutsua matkatoimistoksi.

He hyödynsivät Pyhän maan tuntemustaan ja järjestivät pyhiinvaeltajille laivaliput merimatkalle, majoituksen Jerusalemissa ja opastuksen kaupungin pyhille paikoille.

Temppeliritarit toteuttivat myös pankkipalvelun. Pyhiinvaeltajat saivat tallettaa arvotavaransa temppeliritarien haltuun lähellä lähtöpaikkaa ja nostaa sitten rahaa matkan varrella kulkiessaan temppeliritarien muiden sivukonttoreiden ohitse. Huhut ritarien pätevyydestä levisivät nopeasti ja houkuttelivat paljon uusia kokelaita.

Kun ritarikunnan perustaja Hugues de Payns vuonna 1125 purjehti Eurooppaan, hän kykeni ottamaan pienen joukon mukaansa vaarantamatta turvallisuutta kotona Pyhässä maassa. Huguesin Euroopan-matkan oli maksanut ja järjestänyt kuningas Baudouin.

Yksi Huguesin tehtävistä oli hoitaa kuninkaan diplomaattisia asioita. Lisäksi hänen oli määrä hankkia temppeliritareille kirkon virallinen hyväksyntä.

Temppeliritareita ihailtiin kaikkialla

Kaksi vuotta Hugues kiersi Englantia ja Ranskaa saaden myrskyisän vastaanoton niin aatelisilta kuin kirkoltakin.

Uutinen hurskaista ritareista, jotka puolustivat kristinuskon pyhimpiä paikkoja, herätti suurta innostusta, ja kreivit ja paronit olivat valmiita lahjoittamaan ritarikunnalle rahaa ja maata. Hugues jopa kutsuttiin kuninkaallisiin häihin Lontooseen.

Kirkon osalta apotti Bernhard Clairvauxlainen otti Huguesin siipiensä suojaan. Bernhard oli kirkon suuri ajattelija, ja hän johti sisterssiläistä sääntökuntaa, jonka hän oli kehittänyt yhdeksi maailman mahtavimmista munkkikunnista.

Toimelias kirkkoisä vei vuonna 1128 temppeliherrain asian konsiiliin, korkea-arvoisten kirkonmiesten kokoukseen Ranskan Troyesiin.

Bernhard laati ratkaisevat perustelut ritarien Jumalan nimissä käyttämälle väkivallalle ja piti huolen siitä, että Hugues sai itse esittää ritarien asian piispoille ja kirkonmiehille.

Ritarikunta sai heti katolisen kirkon hyväksynnän, ja kokouksen jälkeen Bernhard henkilökohtaisesti kirjoitti muistiin Temppeliherrain ritarikunnan tärkeimmät säännöt.

Temppeliherrain ritarikunnan tärkeimmät säännöt

Huguesilla oli kaikki syy olla tyytyväinen, kun hän nosti purjeet palatakseen Pyhään maahan. Temppeliritarit oli hyväksytty korkeimmalla taholla, heille virtasi lahjoja rahan ja omaisuuden muodossa, ja Pyhässä maassa pankkitoiminta keräsi voittoja.

Ritariksi pyrkiviä miehiä saapui suurina laumoina sekä ristiretkivaltioista että Euroopasta. Ritarikunta sai valita tai hylätä kokelaita mielensä mukaan.

Temppeliritarien vaatimukset olivat alusta alkaen korkeita. Vain miehet, joiden isä ja isoisä olivat olleet ritareita, saivat pukeutua tavoiteltuun punaisella ristillä koristeltuun valkoiseen paitaan ja kutsua itseään temppeliritareiksi.

Alempiarvoiset kokelaat saivat tyytyä vähäisempään asemaan esimerkiksi eräänlaisena ritarien aseenkantajana, mutta myös heille vaatimukset olivat kovia. Aukkoja sukutaulussa ei suvaittu, eivätkä avioliiton ulkopuolella syntyneet päässeet temppeliritareiksi.

Tiukan seulan läpäisseitä odotti köyhyyden ja kovan työn täyttämä arki. Päivä alkoi aamukuudelta, kun kaikki kutsuttiin aamumessuun. Sitten seurasi muutama tunti töitä valjaita, aseita ja muita sotavarusteita huoltaen ja korjaten, kunnes yhdeksältä oli rukoushetki.

Puoliltapäivin tarjoiltiin päivän ensimmäinen ateria. Iltapäivällä ritarit kokoontuivat taas rukoukseen kolmelta ja kuudelta, minkä jälkeen he saivat illallista. Niukalla ruokalistalla oli lihaa vain kolmesti viikossa, ja kaksi ritaria jakoi yhden lautasen.

Puhuminen ruokapöydässä oli ankarasti kielletty, ja ruokailun aikana yksi ritarikunnan papeista luki kaikille ääneen Raamattua. Pimeän tullen ritarit kokoontuivat jälleen.

He saivat hieman juotavaa, minkä jälkeen he eivät saaneet enää puhua keskenään. ”Suuri hiljaisuus” kesti aamumessuun asti toisin kuin ritarien uni.

Heidän piti keskellä yötä nousta rukoilemaan ääneti ja sitten käydä tarkistamassa hevosensa. Kun ritari oli varmistanut, että kaikki oli kunnossa, hän sai vetäytyä vuoteeseen ja nukkua aamuun asti. Uni on tuskin kuitenkaan ollut sikeää.

Ritarien vuoteessa oli kova patja ja tyyny sekä yksinkertainen villapeitto. Ritari nukkui kaikki vaatteet päällä ja saappaat jalassa.

Temppeliritarit elivät selibaatissa

Ritarien tiukkaan aikataulutettu arki oli lisäksi täynnä muita käyttäytymissääntöjä. Muutoinkin kuin suuren hiljaisuuden aikana tuli puhua mahdollisimman vähän. ”Liika puhe on syntiä”, säännöt julistivat, ja ”tarpeeton puhe ja turmeltunut naurunremakka” olivat ankarasti kiellettyjä.

Vaikka ritarikunta keräsi valtavia summia, yksittäinen ritari ei saanut omistaa muuta kuin aseensa ja vaatteensa. Edes kirjeitä perheeltä ei saanut itselleen, vaan joku johtajista luki ne ääneen.

Kaikki turhamaisuuteen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvä oli julistettu pannaan. Hevosia ja valjaita ei saanut koristella edes pienillä hopea- ja kultamerkeillä, jotka olivat suosittuja ristiretkeläisten keskuudessa.

Temppeliritarilla ei saanut olla vapaa-ajanharrastuksia eikä hän saanut esimerkiksi metsästää haukoilla, mikä muilla ritareilla oli suurta muotia kristityissä ristiretkivaltioissa. Myös kaikki yhteydet naisiin kiellettiin.

Temppeliritari ei saanut suudella edes äitiään tai sisartaan. Pelkkä naisen koskettaminen, kuka tahansa tämä olikin, saattoi ”herättää vaarallisia intohimoja”.

Yöllä ritarien mennessä levolle heidän tuli jättää valo palamaan, ”jotta varjoviholliset eivät johdattaisi heitä turmioon”, kuten säännöissä oli muotoiltu.

Jos ritari oli sukupuolisuhteessa naisen kanssa, häntä odotti ritarikunnan ankarin rangaistus. Häneltä otettiin pois univormu ja häntä raahattiin kahleissa pelotukseksi ja varoitukseksi, ennen kuin hänet heitettiin loppuiäkseen ulos ritarikunnasta.

Temppeliritarit olivat koskemattomia

Yksittäisten ritarien ollessa tiukassa lieassa ritarikunta kasvoi tasaista tahtia. Maaomistusten ja pankkitoiminnan tuomilla tuloilla temppeliritarit rakensivat lukuisia linnoituksia reunustamaan ristiretkivaltioita.

Ritarikunnasta kehittyi eräänlainen apujoukko, jota voitiin käyttää kristittyjen omistusten puolustamiseen Pyhässä maassa ja sen ympärillä, kun tarve vaati.

Taisteluissa ritarikunta odotti aina, että ritarit taistelivat viimeiseen mieheen. He eivät saaneet hetkeksikään perääntyä, eivät edes järjestelemään joukkoja uudelleen. Ehdottomasti ainoa kelvollinen syy vetäytyä taistelusta oli, jos vihollisen ylivoima oli vähintään kolme yhtä vastaan.

Varsinaisen sotapalveluksen lisäksi ritareita käytettiin neuvonantajina. Vietettyään monia vuosia Lähi-idässä heillä oli erityisen hyvät tiedot islamista ja muslimien tavoista. Jotkut heistä puhuivat jopa arabiaa, ja heillä oli muslimiystäviä.

Varsinkin Jerusalemin kuningaskunnalle temppeliritarien tiedoista oli etua, kun haettiin sopua naapuruston muslimivaltioiden kanssa tai haluttiin voittaa ne taistelussa.

Pyhään maahan juuri saapuneet piispat, kuninkaat, kreivit ja tavalliset pyhiinvaeltajat hakeutuivat myös Temppelivuorelle kuulemaan ritarikunnan suurmestarin arvioita alueen viimeisimmistä vaiheista.

Temppeliritarien panos kristityn maailman hyväksi palkittiin avokätisesti. Vuonna 1139 paavi Innocentius II julkaisi bullan, virallisen ja sinetöidyn kirjeen, jonka mukaan Temppeliritarikunta oli käytännössä kaiken vallan ulottumattomissa.

Ritarit olivat vastuussa vain paaville eikä mikään maallinen mahti voinut nostaa oikeudessa syytteitä sitä vastaan.

Kaikki, mihin temppeliritarit koskivat, näytti muuttuvan kullaksi. Jopa tappiot, joita kristityt ristiretkivaltiot alkoivat kohdata, olivat ensin eduksi temppeliritareille.

Uusi uhka innosti Euroopan kuninkaita järjestämään lisää ristiretkiä, ja soturien ja pyhiinvaeltajien vyöry kartutti temppeliritarien kassaa, koska heillä oli pankkikonttori jo useissa Euroopan suurkaupungeissa, kuten Lontoossa ja Pariisissa.

Ritari saattoi tallettaa konttoriin omaisuutensa ristiretkelle lähtiessään ja sai mukaansa lapun, johon oli merkitty koko omaisuuden arvo. Lappua vastaan hän sai matkalla rahaa temppeliritareilta.

Saladin löi temppeliritarit

Vasta kesällä 1187 temppeliritareille alkoi ilmaantua ongelmia, kun arabien sotapäällikkö Saladin ja hänen 25 000 miehen armeijansa lähtivät voitokkaalle sotaretkelle Lähi-idän kristittyjen alueiden halki.

Kun Saladin piiritti Tiberiaksen linnakkeen Genesaretinjärven rannalla, ritarien suurmestari Gérard de Ridefort vaati, että hyökkäys piti aloittaa heti – ei ollut aikaa kerätä ruokaa ja juomaa. Hän myös torjui ehdotukset hyökkäyksestä yöllä.

Kuumana heinäkuun päivänä ritarit olivat hyökätessään jo valmiiksi tuupertumaisillaan janosta pitkän marssin jälkeen. Tappio oli murskaava. Saladin katkaisi kaulan jokaiselta temppeliritarilta, jonka sai käsiinsä. Sitten hän valtasi Jerusalemin ja solmi hauraan rauhan eurooppalaisten kanssa.

Joitakin vuosikymmeniä ritarit pystyivät vielä saattamaan pyhiinvaeltajia Pyhään kaupunkiin, mutta 1200-luvun puolivälissä alamäki alkoi toden teolla. Pohjoisesta virtasi turkkilaisia ja mongoleja ja etelästä mamelukkeja.

Vuonna 1244 turkkilaiset ryöstivät Jerusalemin. Akkosta tuli ritareiden uusi keskus, mutta seuraavina vuosina ristiretkeläisten linnoitukset kaatuivat toinen toisensa jälkeen – ja vuonna 1291 tuli lopulta myös Akkon vuoro.

Temppeliritarit kiinnostivat Ranskan kuningasta

Ritarit veivät arvoesineensä Kyprokselle ja yrittivät taivutella paavia ja Euroopan kuninkaita jälleen ristiretkelle, mutta vallanpitäjiä ei enää innostanut uusi kallis seikkailu Pyhään maahan.

Ritarien varallisuus kuitenkin kiinnosti Ranskan mahtavaa ja häikäilemätöntä kuningasta Filip IV:tä. Hän oli vuonna 1306 häätänyt kaikki juutalaiset maastaan sillä verukkeella, että he ”häpäisivät kristityt tavat ja käytöksen”, ja takavarikoinut kaiken, mitä juutalaiset omistivat.

Vuotta myöhemmin vuorossa olivat temppeliritarit ja heidän omaisuutensa. Operaatio alkoi perjantaina 13. lokakuuta 1307. Kaikkialla Ranskassa pidätettiin, piestiin ja kidutettiin temppeliritareita järjettömien syytösten perusteella.

Kansan keskuudessa temppeliritarien suunnaton valta ja rikkaus olivat kuuluisia, ja heitä ympäröi salamyhkäisyys, jota Filip hyödynsi levittäen huhuja muun muassa heidän kerettiläisyydestään.

Pian Pariisin ja muiden suurkaupunkien kaduilla kuhistiin, että ritarit eivät olleet niin hurskaita kuin esittivät, että he virtsasivat ja sylkivät päin ristiä ja salaisissa rituaaleissaan kielsivät Jumalan olemassaolon.

Kokoukset pidettiin yöllä tai pimeässä, jotta kukaan ei nähnyt, mitä he todellisuudessa palvoivat. Heidän jumalansa ei ollut Herra Jumala vaan olento nimeltään Baphomet.

Kukaan ei tiennyt, kuka tai mikä Baphomet oikeastaan oli, mutta ehdotuksiin kuuluivat hirtetty kissa ja Johannes Kastajan muumioitu pää. Samalla kiersi huhuja temppeliritarien läheisistä suhteista muslimeihin, minkä takia heitä syytettiin tappioista muslimiarmeijaa vastaan Pyhällä maalla.

Paavi hajotti temppeliherrain ritarikunnan

Kuningas Filipin julmassa kidutuksessa temppeliritarit tunnustivat yksi kerrallaan. Paavi Klemens V oli muodollisesti ainoa, joka sai puuttua ritarien toimintaan, mutta hän vastusti Filipin toimia.

Myöskään muiden maiden hallitsijat eivät suostuneet vainoamaan ritareita. Klemens kuitenkin oli Filipille velkaa asemansa kirkon päämiehenä, joten vuonna 1312 paavi taipui ja julisti ritarikunnan puretuksi.

Lopullinen isku tuli 4. heinäkuuta 1314, kun Jacques de Molay poltettiin roviolla. Liekkien ympäröidessä suurmestarin hän huusi vihoissaan, että kuningas Filip ja paavi Klemens kohtaisivat hänet vuoden sisällä Jumalan valtaistuimen edessä, missä he kaikki saisivat tuomionsa.

Miehet olivat parhaassa iässään mutta kuolivat vuoden kuluessa, kuten Molay oli ennustanut. Merkilliset kuolemat ruokkivat myyttiä temppeliritarien salaisuuksista. Taru vain kasvoi Euroopan kansanperinteessä.

Ehkä sinua kiinnostaa...