Saksalaiset ristiritarit pakenivat jäälle
Venäläiset olivat jo kristittyjä, mutta katolisten ristiritareiden mielestä he olivat ortodokseina harhaoppisia. Ratkaiseva taistelu ortodoksien ja ritareiden välillä käytiin Peipsijärven jäällä.
Ristiritarit hävisivät Peipsijärven jäällä 1242 käydyn taistelun.
Ristiritarit etenivät hitaasti. Kevät ei ollut vielä saapunut Peipsijärven seudulle, ja kohmeista marskimaata peitti epätasainen ja rosoinen jää.
Raskaat varusteet, rengaspaidat ja kypärät painoivat ritareita. Joukkoja johtava piispa Herman von Buxhövden miehineen oli kuitenkin varma siitä, että ponnistelu oli vaivan arvoista.
Voitto – sekä heidän omansa että kristinuskon – oli vain muutaman tunnin päässä.
Heidän edessään Peipsijärven toisella puolella odotti Aleksanteri Nevski, Vladimirin suuriruhtinas ja katolisen kirkon merkittävin vihollinen idässä.
Katolisten ja ortodoksien joukot kohtasivat toisensa Peipsijärven jäällä.
Peipsijärvi on yli 3 000 neliökilometrin laajuinen järvi nykyisen Venäjän ja Viron rajalla. Taistelu, joka sen jäällä käytiin 5. huhtikuuta 1242, oli historiallinen käännekohta.
Katoliset soturit Saksasta, Tanskasta ja Ruotsista olivat riehuneet Baltiassa ja Länsi-Venäjällä yli kaksi vuotta ryöstelemässä, raiskaamassa ja tuhoamassa alistaakseen ortodoksiset alueet katolisen kirkon valtaan.
Aleksanteri taas piti hallussaan Novgorodia ja Venäjän keskiosia. Hänet oli pakko kukistaa niiden saamiseksi katolisille.
Ensin Saksalaisen ritarikunnan veljet toimivat lääkäreinä, sittemmin heistä kehittyi huippusotilaita.
Kirkko halusi juuria pakanuuden
Katolinen kirkko janosi voittoa, koska taistelu pakanuutta vastaan ei ollut edennyt sen toivomalla tavalla.
Vuonna 1089 oltiin tehty paavi Urbanus II:n aloitteesta ensimmäinen lukuisista Lähi-itään suuntautuneista ristiretkistä, joiden tavoitteena oli vallata Pyhä maa muslimeilta.
Kristittyjen valta alueella jäi lyhytaikaiseksi, ja 200 vuotta myöhemmin harva enää uskoi katolisen kirkon saavan aluetta itselleen.
Kristityssä Euroopassa tilanne ei ollut paljon parempi. Suurin osa pohjoismaista oli ainakin nimellisesti käännytetty kristinuskoon noin vuoteen 1000 mennessä, mutta Baltiassa luonnonuskonto rehotti avoimesti.
Kirkosta oli käsittämätöntä, että alueen asukkaat olivat yhä tietämättömiä kristittyjen Jumalasta.
”He palvovat käärmeitä ja lintuja ja uhraavat niille eläviä ihmisiä, joita he ostavat kauppiailta”, tilannetta kuvaili saksalainen pappi ja historioitsija Adam Bremeniläinen (1040–1081).
Asialle oli tehtävä jotain. Vuonna 1193 paavi Celestinus III käynnistikin ristiretken itään. Ensisijainen tavoite oli tukea Liivinmaan eli nykyisen Etelä-Viron ja Latvian aluetta, jonne saksalaiset lähetyssaarnaajat olivat jo perustaneet kirkon. Ristiretki laajeni kuitenkin pian koskemaan koko Itämeren itäosaa.
Joukkojen johtoon katolinen kirkko oli valinnut Saksalaisen ritarikunnan ja Kalpaveljiksi kutsutun ritarikunnan.
Ensimmäinen oli saanut alkunsa Lähi-idän ristiretkien aikana ja toinen oli muodostettu erityisesti Baltian käännytystä varten.
Molempiin ritarikuntiin kuului munkkiveljien lisäksi soturiveljiä, jotka muodostivat ristiretken ydinjoukot.
Saksalaisista ritareista merkittävin oli Herman von Buxhövden, joka oli peräisin vaikutusvaltaisesta pohjoissaksalaisesta suvusta.
Kun ritarit vuonna 1224 valtasivat Tarton, von Buxhövdenistä tehtiin heti sen piispa. Vuotta myöhemmin hän sai ruhtinaan arvonimen.
Vuonna 1230 saksalaiset perustivat Liivinmaalle oman valtion, jonka hallinnossa von Buxhövden myös vaikutti.
Katoliset odottivat sopivaa aikaa
Saksalainen valtio oli vain yksi useista erillisalueista, kaupungeista ja maaomaisuuksista, joita ristiritarit hallitsivat Baltiassa. Tanskalaiset pitivät hallussaan suurta osaa Tallinnasta.
Von Buxhövden ja muut ristiritarit eivät kuitenkaan jääneet lepäämään laakereillaan. Kauempana idässä Venäjällä oli vielä paljon sieluja, jotka odottivat pelastamista.
Venäläiset olivat kyllä kristittyjä, mutta he eivät tunnustaneet uskoa katolisen kirkon hyväksymällä tavalla. Kristillinen kirkko oli hajonnut vuonna 1054 sisäisiin ristiriitoihin.
Sen itäistä osaa hallitsi Konstantinopolin patriarkka, kun Roomassa istuvalle paaville oli jäänyt ”vain” Länsi-Eurooppa.
Ristiritarit olivat aiemmin tehneet tuloksettomia sotaretkiä venäläisten alueille. Baltian menestyksen jälkeen katolinen kirkko päätti vuonna 1240, että oli tullut aika pakottaa venäläiset takaisin paavinkirkkoon.
Ajankohta vaikutti otolliselta katolisen kirkon laajenemiselle. Venäjällä oli tuolloin useita erillisiä ruhtinaskuntia, jotka olivat sekasortoisessa tilassa.
Kolme vuotta aiemmin alueelle olivat hyökänneet Kaukoidässä vaikuttaneet sotaisat mongolit. He pääsivät etenemään Novgorodiin, alueen tärkeimpään kauppakaupunkiin asti.
Vain odottamaton suojasää, joka muutti tiet liejuksi, esti vihollista valloittamasta ja ryöstämästä kaupunkia. Novgorodin tuolloinen ruhtinas Aleksanteri Nevski sai tällöin hetken armonaikaa.
Hän joutui kuitenkin pian tunnustamaan, että mongolit olivat venäläisille ylivoimainen vihollinen. Vastarinnan jatkamisen sijaan ruhtinas solmikin heidän kanssaan liittolaissopimuksen.
Sopimuksen mukaan Aleksanteri sai jäädä Novgorodin hallitsijaksi, mutta hänen oli maksettava mongoleille veroja.
Hänen asemansa oli kuitenkin hyvin haavoittuvainen, mitä ristiritarit päättivät käyttää hyväkseen.
Sotaretki alkoi
Olosuhteet tuntuivat suosivan ristiritareita, kun he talvella 1240–41 lähtivät matkaan kohti Novgorodia.
Matkan aikana he valloittivat useita kaupunkeja ja aloittivat jopa kivilinnan rakentamisen tehdäkseen selväksi, että he olivat tulleet jäädäkseen.
Kaikki vastarinta murskattiin armotta. Saksalainen ritarikunta rankaisi ankarasti esimerkiksi Pihkovan kaupungin asukkaita, jotka yrittivät pysäyttää ristiretkeläisten etenemisen.
”Saksalaiset hakkasivat venäläisiin isoja haavoja, ja nämä kärsivät suunnattomasti. Heistä 800 tapettiin taistelukentälle. Kun loput pakenivat, saksalaiset ajoivat heitä säälimättömästi takaa lähes koko matkan Venäjälle”, verilöylyä kuvataan keskiaikaisessa Liivinmaan riimikronikassa.
Ristiritarit saavuttivat Pihkovassa ylivoimaisen voiton, ja he suuntasivat itsevarmoina idemmäs.
Hyvää lupasi myös tieto siitä, että Novgorodin asukkaat olivat hermostuneet jäädessään mongoleiden ja ristiritareiden väliin ja ajaneet Aleksanterin kaupungista.
Novgorod oli siis ilman hallitsijaa. Yksi ritarien johtajista, Saarenmaan piispa Heinrich I, matkusti jopa Roomaan pyytämään paavilta, että hänestä tehtäisiin pian vallattavien venäläisten alueiden piispa.
Rohkaistuneena paavi lähetti myös Lundin arkkipiispalle ja muille Ruotsin piispoille käskyn tukea ristiretkeä kaikin tavoin, ”vyöttää miekan kupeelleen ja pukea ylleen Herran panssarin”.
Aleksanteria aneltiin palaamaan
Ristiritareiden määrätietoinen eteneminen alkoi pelottaa Novgorodin asukkaita, ja keväällä 1241 he päättivät kutsua Aleksanterin takaisin.
Asianmukaisen hartaiden pyyntöjen jälkeen tämä suostui palaamaan puolustamaan kaupunkia. Ensin hän toki hirtätti miehet, jotka olivat aiemmin vastustaneet häntä. Sen jälkeen hän kokosi joukkonsa ja lähti ristiretkeläisiä vastaan.
Ristiritarit, jotka eivät olleet osanneet odottaa merkittävää vastarintaa, yllättyivät Aleksanterin taistelutaidoista ja iskukyvystä.
Kaupunki kaupungilta venäläiset valtasivat menetettyjä alueitaan takaisin. Aleksanteri heitti ristiritarit tyrmään ja teloitutti heidän kanssaan yhteistyötä tehneet venäläiset.
Kaakkois-Virossa sijaitseva Moosten kaupunki oli tiukasti Saksalaisen ritarikunnan hallussa. Aleksanterin joukkojen saapuessa ryhmä väijyksissä olleita ritareita tappoi yhden Aleksanterin tärkeimmistä sotapäälliköistä ja torjui hyökkäyksen.
Aleksanteri oli hankalassa tilanteessa. Hän oli antanut ristiretkeläisille opetuksen ja horjuttanut heidän asemaansa pahan kerran.
Hän ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut lyömään ritareita, ja Moosten taistelu osoitti, että nämä olivat yhä hyvin iskukykyisiä.
Aleksanterilla ei kuitenkaan ollut varaa menettää liikaa miehiä uudessa hyökkäyksessä. Hän päättikin kerätä joukkonsa ja palata Novgorodiin turvaan.
Suunnitelmaa ei ollut aivan helppo toteuttaa. Voitosta rohkaistuneet ritarit seurasivat venäläisiä halki jäisen maaston, ja Peipsijärven luona ritarit saivat heidät kiinni.
Aleksanteri oli saanut kuulla tiedustelijoiltaan, että ristiritarit olivat aivan hänen joukkojensa kintereillä.
Hän päätti kohdata ritarit itselleen sopivassa paikassa ja asettui joukkoineen järven itärannalle. 5. huhtikuuta 1242 he olivat valmiita.
Noin 6 000 miestä käsittävät venäläisjoukot olivat varmasti von Buxhövdenistä pelottava näky.
Hänellä itsellään oli käytettävissään alle 4 000 miestä, mutta koska joukossa oli kokeneita saksalaisia ritareita ja tanskalaisten hallitsemilta alueilta kerättyjä virolaisjoukkoja, osapuolet olivat liki tasaväkisiä.
Mongolisoturit auttoivat venäläisiä taistelussa katolisia vastaan.
Ristiritarit joutuivat pakenemaan
Auringon noustessa piispa antoi miehilleen käskyn lähteä liikkeelle. Ritareilla oli vaikeuksia alusta alkaen.
Liukkaalla ja epätasaisella alustalla eteneminen oli hidasta, ja venäläisten jousiampujien nuolia satoi tauotta heidän niskaansa.
Kun ritarit vihdoin saavuttivat venäläisten rintaman, kaikki meni heidän kannaltaan pieleen. Ritarien hämmästykseksi rintamasta erkani hevosia, jotka laukkasivat täyttä vauhtia heitä kohti.
Niiden selässä istui jousiampujia, jotka lähettivät heitä kohti nuoliryöpyn. Historioitsijoiden mukaan ratsastajat olivat todennäköisesti mongoleja.
”Pian Saksalaisen ritarikunnan lippu kaatui jousiampujien keskelle ja kuului, miten miekat halkaisivat kypäriä”, taistelua kuvataan Liivinmaan riimikronikassa.
Sen mukaan ilmassa kaikuivat ”murtuvien peitsien paukahdukset ja toisiinsa iskeytyvien miekkojen kalahdukset niin, että jäätyneen järven pinta vavahteli, eikä jäätä erottanut hurmeen alta”.
Tanskalaisten virolaisjoukot pakenivat paikalta kauhuissaan. Ilman heitä ristiritareilla ei ollut mitään mahdollisuuksia puolustautua, joten he lähtivät pakoon jään poikki.
”Vihollisen joukot kääntyivät ja pakenivat. Aleksanterin joukot seurasivat heitä ja löivät heidät. He eivät voineet paeta minnekään”, kertoo 1200-luvulla kirjoitettu Novgorodin kronikka.
Kronikan mukaan Aleksanterin joukot seurasivat ristiritareita ”seitsemän virstaa” – noin 7,5 kilometriä. Sen jälkeen Aleksanteri lähti takaisin Novgorodiin, jonne hän saapui riemusaatossa esitellen hevosiinsa sidottuja vankeja.
”Aleksanterin nimestä tuli kuuluisa kaikissa maissa – – jopa Roomassa asti”, kertoo Novgorodin kronikka. Katolinen kirkko oli saanut Aleksanterilta tuntuvan opetuksen.
Ristiritarit ja venäläiset solmivat rauhansopimuksen, ja katolinen kirkko joutui jatkamaan käännytystyötä rauhanomaisin keinoin.