Kaksi roomalaisarmeijaa valmistautui edessä olevaan suureen taisteluun lokakuussa vuonna 312. Armeijat olivat kumpikin omalla puolellaan Tiberjokea Mulviuksen sillan luona Rooman pohjoispuolella, ja molempien päällikkö vaati Rooman keisarin arvoa itselleen.
Toinen sotapäälliköistä, Maxentius, oli hallinnut Roomaa kovalla kädellä kuusi vuotta, ja 32-vuotias Konstantinus oli juuri ylittänyt Alpit 100 000 uskollisen sotilaan kanssa ottaakseen vallan.
Kapeaa siltaa oli helpompi puolustaa kuin sen yli oli hyökätä, joten Konstantinus päätti odottaa ja tarkkailla tilanteen kehittymistä.
Roomalaiset vainosivat ja kiduttivat kristittyjä 300 vuoden ajan.
Historioitsija Eusebios, joka oli Konstantinuksen henkilökohtainen ystävä, kertoi tämän saaneen ilmestyksen ennen taistelun alkua:
”Keskipäivän aikaan hän näki taivaalla loistavan ristin ja sanat: ’Tässä merkissä voitat’. Näky sai hänet suuren hämmästyksen valtaan, ja myös hänen armeijansa todisti tuota ihmettä.”
Ei tiedetä, näkikö Konstantinus todella taivaalla jotakin, mutta joka tapauksessa hän käski sotilaidensa maalata kilpiinsä merkin: suuren X:n, jonka läpi kulki kirjain P. Tämän niin sanotun khii rhoo -ristin kaksi kirjainta edustavat kreikan kielen Kristusta tarkoittavan sanan kahta ensimmäistä kirjainta.
Roomalaiset olivat teloittaneet Jeesukseen lähes kolmesataa vuotta aiemmin, ja nyt tuo galilealainen puusepän poika suojelisi heitä sodassa.
Kun Maxentiuksen hukkunut ruumis löydettiin muutamaa päivää myöhemmin, vastapuolen sotilaat leikkasivat hänen päänsä irti ja lähettivät sen kiertämään Rooman valtakuntaa.
Lopulta Maxentius ei enää malttanut odottaa vaan hyökkäsi sillan yli armeijoineen. Konstantinuksen joukot kävivät niin vimmaiseen vastahyökkäykseen, että vihollinen joutui puolustautumaan ja pakenemaan.
Kristillinen kirjailija Lactantius kuvaili taistelua:
”Silta hänen [Maxentius] takanaan oli hajonnut kappaleiksi. Kun sotilaat näkivät tämän, taistelu kiihtyi. Herran tahto tapahtui, ja Maxentiuksen joukot pakotettiin perääntymään. Hän pyrki kohti tuhottua siltaa, mutta paniikissa pakenevat sotilaat painoivat hänet Tiberiin.”
Kolme jumalaa taisteli Roomasta
Apis-kultti (Noin 3000 eaa. – 400 jaa.)
Apis-kultin kannattajat palvoivat härkähahmoa, jota pidettiin voiman ja rohkeuden symbolina. Härkä edusti Ptah-jumalaa, jota egyptiläiset pitivät maailman luojana. Apis-härän uskottiin syntyvän uudelleen joka 25. vuosi. Aina kun löydettiin sonnivasikka, jonka karvassa tietty kuvio, kiinnostus kulttia kohtaan levisi ja se sai uusia kannattajia.
Isis-kultti (Noin 2500 eaa. – 400 jaa.)
Äitijumalatar Isis oli yksi egyptiläisten tärkeimmistä jumalista. Hänen puolisonsa oli Niilin jumala Osiris, ja häntä palvottiin ihanteellisena vaimona ja äitinä. Hän oli myös kuoleman ja magian jumalatar. Isis tarjosi jokaiselle jotakin. Lisäksi hänellä oli vaikutusvaltaisia tukijoita, kuten keisarit Nero, Trajanus ja Hadrianus, jotka edistivät hänen suosiotaan.
Kristinusko (Noin 25 jaa. – nykypäivä)
Kristityt uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan poika ja ihmiskunnan pelastaja. Uskova voi saada ikuisen elämän seuraamalla Jeesuksen oppeja ja uskomalla Jumalaan. Kristinusko lupasi ikuisen elämän kaikille uskoville heidän
varallisuudestaan ja asemastaan riippumatta. Kristinusko poikkesi siis selvästi vanhojen uskontojen ”palvelus palveluksesta”-periaatteesta, jossa jumalille piti uhrata, jos heiltä halusi jotakin.
Kun Maxentiuksen hukkunut ruumis löydettiin muutamaa päivää myöhemmin, vastapuolen sotilaat leikkasivat hänen päänsä irti ja lähettivät sen kiertämään Rooman valtakuntaa. Viesti oli selvä: Roomassa oli vain yksi keisari, Konstantinus.
Kristittyjä oli lähes 300 vuotta vainottu Rooman valtakunnassa, joka oli varsinainen uskontojen sillisalaatti.
Kun Konstantinus turvasi kristittyjen jumalaan taistelussa vuonna 312, se tiesi uutta aikaa kristinuskolle.
Seuraavana vuonna kristinusko laillistettiin, ja vuoteen 350 mennessä useimmat roomalaiset olivat valinneet Jeesuksen ja hänen uskonsa.
Kristityt loistivat soihtuina pimeässä
Kristittyjen aika Roomassa ennen Konstantinuksen riemuvoittoa oli ollut lähes yksinomaan kärsimystä.
Noin vuonna 32 roomalaiset olivat lähes onnistuneet tukahduttamaan uuden uskonnon sen syntysijoille. Uuden testamentin Markuksen evankeliumin mukaan roomalainen prefekti Pontius Pilatus tuomitsi tuolloin juutalaisten johtajien painostuksesta Jeesuksen ristiinnaulittavaksi tukahduttaakseen uuden kultin, joka muun muassa asetti kyseenalaiseksi keisarin jumalallisen aseman.
Jeesuksen kaksitoista opetuslasta lähtivät kuitenkin levittämään kristillistä sanomaa, missä tehtävässä yksitoista heistä tapettiin.
Kristityt kokoontuivat pimeissä kellareissa ja salaisissa kotikirkoissa, ja heitä saapui myös Rooman kaupunkiin, missä he tekivät salaa lähetystyötä.
Vainosta huolimatta kristinusko alkoi pikku hiljaa juurtua Rooman valtakuntaan. Kristityt kokoontuivat pimeissä kellareissa ja salaisissa kotikirkoissa, ja heitä saapui myös Rooman kaupunkiin, missä he tekivät salaa lähetystyötä.
Kun Rooma paloi vuonna 64, keisari Nero tarvitsi syntipukin, jolla olisi vähän puolustajia, ja valitsi kristityt. Kristittyjä vangittiin ja kidutettiin, ennen kuin heidät tapettiin julmasti: jotkut syötettiin villeille koirille, jotkut puettiin eläinten nahkoihin ja poltettiin elävinä soihtuina Neron puutarhassa.
Jeesuksen opetuslapsien Pietarin ja Paavalin uskotaan kuolleen näissä vainoissa.
Konstantinus päätti hyödyntää kristinuskoa vainon sijaan.
Vuonna 111 Bithynian ja Pontuksen provinssin kuvernööri Plinius kirjoitti keisari Trajanukselle tiedustellakseen, miten hänen tulisi toimia kristittyjen kanssa, hän kun ei ollut koskaan aiemmin nostanut syytteitä kristittyjä vastaan näiden uskonnon vuoksi.
Trajanus vastasi, että syytetyt voisi päästää vapaaksi, jos he lupaisivat rukoilla roomalaisia jumalia – muussa tapauksessa heidät oli tuomittava kuolemaan.
Ajan mittaan kristittyjen asema hieman parani. Vuonna 173 ensimmäiset kristityt otettiin roomalaisiin legiooniin, ja 200-luvulla kirkko järjestäytyi hiippakunniksi.
Vuonna 300 Rooman valtakunnan väestöstä jo noin kymmenen prosenttia oli kristittyjä ja kirkosta oli tullut melko varakas raha- ja maalahjoitusten ansiosta.
5 000 uskovaa murhattiin
200-luvulla Rooman imperiumi alkoi horjua. Keisari Aleksanteri Severuksen murhaa vuonna 235 seurasi pitkä valtataistelujen kausi, jolloin Roomaa hallitsi 49 vuoden aikana peräti 26 keisaria.
Sekasorto päättyi, kun Diocletianus nousi valtaan vuonna 284. Pitääkseen laajan valtakuntansa paremmin halllinnassaan hän nimitti itselleen kolme kanssakeisaria, joista jokainen vastasi omasta osastaan valtakunnasta.
Diocletianus halusi myös vahvistaa keisarikulttia, ja kristityt muodostivat siinä ongelman, sillä he väittivät, että heidän Jumalansa oli keisarinkin yläpuolella.
Isänsä tapaan Konstantinus rukoili etenkin sodanjumala Marsia, mutta hän tiesi varmasti jotakin myös äitinsä uskonnosta.
Yksi historian suurimmista kristittyjen vainoista sai alkunsa keisarin palatsin palosta. Kristityt erotettiin armeijasta ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.
Kirkkoja poltettiin maan tasalle ja piispoja vangittiin. Keisarin sotilaat kiduttivat ja tappoivat yli 5 000 kristittyä. Diocletianuksen suunnitelma oli kuitenkin kehno: Roomassa oli jo kuusi miljoonaa kristittyä kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Moni suhtautui heihin suopeasti, sillä he muun muassa pitivät kouluja. Yksi neljästä keisarista, Constantius, oli Britanniassa ja hän päätti jättää noudattamatta Roomasta tullutta käskyä vainota kristittyjä.
Hänen vaimonsa Helena oli kristitty, ja heillä oli poika, Konstantinus.
Kun Constantius kuoli taistelussa vuonna 306, sotilaat julistivat 26-vuotiaan Konstantinuksen keisariksi, ja näin hän peri isältään vallan Britanniassa, Galliassa ja Espanjassa.
Isänsä tapaan Konstantinus rukoili etenkin sodanjumala Marsia, mutta hän tiesi varmasti jotakin myös äitinsä uskonnosta.
Kun Diocletianus luopui vallasta vuonna 305, levottomuudet alkoivat taas. Pian vallasta kilpaili kolme miestä: Konstantinus pohjoisissa provinsseissa, Maxentius Roomassa ja Licinius valtakunnan itäosassa.
Konstantinus päätti käydä Maxentiusta vastaan ja marssi sadantuhannen uskollisen sotilaan kanssa kohti Roomaa haastamaan tämän.
Tuolloin Konstantinus näki taivaalla ristin, minkä jälkeen hän valtasi Rooman.
Ilmestys ei saanut Konstantinusta heti kääntymään kristinuskoon. Monien historioitsijoiden mukaan hän ei ilmeisesti välttämättä edes tajunnut, että kyseessä oli yhden jumalan uskonto.
Seurakunnat viestivät salaisin symbolein
Vainojen vuoksi varhaiskristityt joutuivat toimimaan salassa, ja he tunnistivat toisensa ja kokoontumispaikat salaisten merkkien avulla.
Kristus-monogrammi
Merkki on yhdistelmä kreikan kirjaimista khii (X) ja rhoo (P), jotka ovat sanan Kristus kaksi ensimmäistä kirjainta. Keisari Konstantinuksen kerrotaan nähneen ristin ilmestyksessä, minkä jälkeen hän käski sotilaidensa maalata merkin kilpiinsä. Tämän jälkeen keisari joukkoineen voitti ratkaisevan Mulviuksen sillan taistelun vuonna 312. Merkistä tuli kristittyjen symboli.
Iktys
Kreikan kielen sanojen ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja” alkukirjaimet muodostavat sanan iktys eli ”kala”. Alkukristityt saattoivat tavatessaan muukalaisen piirtää maahan kaaren, ja toinen saattoi ilmaista olevansa myös kristitty piirtämällä samanlaisen kaaren niin, että muodostui kalan kuva. Symbolilla merkittiin myös kristittyjen salaisia kirkkoja.
Alfa ja oomega
”Minä olen A ja O, alku ja loppu, sanoo Herra Jumala”, lukee Uuden testamentin Johanneksen ilmestyksessä (1:8). A (alfa) ja O (oomega) ovat kreikan aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain, ja ne symboloivat kristityille Jumalan äärettömyyttä ja kaikkivoipuutta. Symboli oli tärkeä alkukristityille.
Konstantinus antoi uskonvapauden
Todennäköisesti Mulviuksen sillan tapahtumat olivat kuitenkin jättäneet Konstantinukseen jälkensä.
Hän tapasi vuonna 313 toisen Rooman vielä jäljellä olevista keisareista, Liciniuksen, ja seuraukset olivat kristinuskon kannalta historialliset. Keisarit julkaisivat virallisen ilmoituksen:
”Kun me, Konstantinus Augustus ja Licinius Augustus, tapasimme rauhan merkeissä Mediolanumissa [Milano], tulimme siihen tulokseen, että kunnioitus jumaluutta kohtaan ansaitsee erikoishuomiomme. Niin kristittyjen kuin kaikkien muidenkin tulee saada vapaasti harjoittaa valitsemaansa uskontoa.”
Julistus oli käänteentekevä Rooman kristityille. Elettyään yhteiskunnan syrjässä vuosisatoja he saattoivat nyt harjoittaa uskontoaan julkisesti.
Lisäksi Konstantinus määräsi, että Diocletianuksen ajan vainoissa kristityiltä takavarikoitu omaisuus tuli palauttaa.
Konstantinus ymmärsi myös, että hän voisi käyttää kristinuskon tiukkaa moraalikäsitystä vallan välineenä.
Konstantinuksen oma kääntyminen kristinuskoon oli pidempi prosessi. Apollo-jumalan kuva oli kolikoissa vielä vuoteen 320 asti, eikä Konstantinus ottanut kastetta.
Hän kuitenkin hyväksyi lakeja, joilla karsittiin roomalaisten barbaarisimpia perinteitä: esimerkiksi rangaistusvankien kasvoja ei enää polttomerkitty, eikä kristittyjen pappien tarvinnut enää uhrata roomalaisille jumalille.
Konstantinus myös ymmärsi pystyvänsä käyttämään kristinuskon tiukkoja moraalikäsityksiä vallan välineenä. Voitettuaan germaaniarmeijan Trierissä vuonna 313 hän teloitutti tuhansia ”barbaareja” kaupungin areenalla.
Aikalainen muisteli tapausta näin:
”Mikä voisi olla ihanampaa kuin tämä juhla, jossa hän antaa teloittaa vihollisia meidän kaikkien suureksi iloksi?”
Kristityt lisääntyivät nopeasti
Konstantinus jatkoi aktiivisesti kristittyjen tukemista. Hän lähetti suuria summia rahaa kirkoille eri puolille valtakuntaa ja leikkasi tukia vanhoille temppeleille.
”Kun olet vastaanottanut tämän summan, on rahat jaettava luettelemilleni henkilöille”, Konstantinus kirjoitti Karthagon piispalle. Historioitsijat uskovat hänen viitanneen pappeihin ja muihin kristittyihin johtajiin.
Konstantinus toivoi tekevänsä lahjoituksillaan kirkoista paikallisia vallan keskuksia, jotka houkuttelisivat valtakunnan parhaita miehiä ja auttaisivat hallitsemaan valtakuntaa. Kirkonmiesten ei kuitenkaan tarvinnut palvella keisaria:
”Katolisen kirkon papisto vapautettakoon virkavelvollisuudesta”, Konstantinus kirjoitti.
Lisäksi Rooman valtakunnassa vallitsevan perinteen mukaan yhteisön johto ja virkalaitos mukautuivat keisarin uskonnollisiin katsomuksiin. Kun aiempina vuosisatoina valtiolla oli ollut vain 300 virkamiestä, vuonna 319 heitä oli keisarin palkkalistoilla kaikkiaan 30 000.
Vaikka Konstantinus ei itse ollut kristitty, virkamiehet oppivat nopeasti, että he eivät pystyneet enää nousemaan valtiokoneiston hierarkiassa, jolleivät he kääntyneet kristityiksi.
Konstantinuksen toimien ansiosta kristittyjen määrä kasvoi nopeasti, mutta myös kristinuskon opit edistivät uskonnon leviämistä.
Roomalaiset olivat aina suosineet poikia tyttöjen kustannuksella, ja vanhat jumalat sallivat vastasyntyneiden tappamisen. Eräs roomalainen sotilas esimerkiksi kirjoitti kirjeessä raskaana olevalle vaimolleen:
”Jos se on poika, pidä se. Jos se on tyttö, heitä se pois.”
Kristityt sen sijaan pitivät kaikkia ihmisiä samanarvoisina, eikä heidän uskontonsa sallinut raskauden keskeytystä tai lapsenmurhia. He eivät hyväksyneet prostituutiota eivätkä orjien seksuaalista hyväksikäyttöä.
Tämän seurauksena kristityt naiset synnyttivät Roomassa paljon enemmän lapsia kuin muut naiset. Kristityt näyttivät kuin ihmeen kaupalla välttyvän myös sairauksilta. Kun kaksi tappavaa epidemiaa raivosi Rooman valtakunnassa 200-luvulla, kristityt katsoivat velvollisuudekseen hoitaa sairastuneita tartuntavaarasta huolimatta.
Seuraukset olivat odottamattomat, sillä hengissä selvinneille kristityille kehittyi vastustuskyky, joka suojasi heitä jatkossa tartunnalta.
Kaksi keisaria taisteli vallasta
Vuonna 317 Rooman kristillistyminen oli täydessä vauhdissa. Konstantinus ei tarvinnut pakkokeinoja päästäkseen tavoitteeseensa, vaan useimmat kääntyivät vapaaehtoisesti.
Oli kuitenkin vielä yksi alue, johon Konstantinuksella ei ollut otetta: valtakunnan itäosassa keisari Licinius oli alkanut tappaa kristittyjä siinä pelossa, että he auttaisivat Konstantinusta syöksemään hänet vallasta ja yhdistämään jakautuneen valtakunnan.
”Ensin Licinius ajoi kaikki kristityt palatsistaan. Sitten hän määräsi, että sotilailta riistettäisiin heidän sotilasarvonsa, jolleivät he uhraisi demoneille”, kirjoitti kreikkalainen historioitsija Eusebios.
Pieni kiusanteko ei kuitenkaan riittänyt Liciniukselle, vaan myöhemmin hän teloitutti useita korkea-arvoisia piispoja ja sulki kirkkoja.
Usein kastettiin satoja ihmisiä yhtä aikaa, mikä edesauttoi kristittyjen määrän nopeaa kasvua Roomassa.
Roomalaisia kastettiin joukoittain
Konstantinuksen voitettua legendaarisen taistelun vuonna 312 kristinusko levisi Roomassa kulovalkean tavoin ja ihmisiä kastettiin massatilaisuuksissa.
Rooman 30 000 virkamiestä mukautuivat uuteen aikaan ja ottivat kasteen. Muussa tapauksessa he olisivatkin saaneet heittää hyvästit urahaaveille.
Itäisen Välimeren rannikkokaupungeissa kristinuskolla oli jo pitkä historia, sillä Jeesuksen opetuslapset olivat tehneet niissä lähetystyötä ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien. Käännytettävänä oli kuitenkin vielä laajoja alueita.
Tarina Konstantinuksen ilmestyksestä ja suuresta voitosta oli toki kiirinyt jo pitkälle, joten lähetystyötä tekeviä munkkeja ja pappeja oli usein vastassa myötämielisiä ja uteliaita ihmisiä.
Kristinusko lupasi kaikille ikuisen elämän kuoleman jälkeen, ja se suhtautui laupiaasti sairaisiin ja köyhiin. Lähetystyö tuotti tulosta, ja miljoonat valitsivat kristinuskon.
Kääntyminen tapahtui usein suurin joukoin, kuten noin 440 jaa., kun pylvään päässä asuvan kristityn askeetti Simeonin luo saapui laumoittain pyhiinvaeltajia.
Teologi Theodoretos kuvaili tapahtumaa:
”Kymmenettuhannet jumalattoman pimeyden vankina olleet ismailiitit ovat saaneet valaistuksen nähdessään hänet pylvään päällä. Heitä saapui sankoin joukoin, 200–300 kerralla, ja he kielsivät valheen, jossa olivat eläneet, ja särkivät epäjumaliensa patsaat.”
Konstantinus puuttui asiaan vuonna 324. Hän lähti sotaretkelle Liciniusta vastaan, ja ratkaiseva taistelu käytiin Bosporinsalmen rannalla. Liciniuksen 175 000 sotilaan armeija hävisi, ja Eusebios kirjoitti, että Konstantinus, joka kantoi ”oikean uskon kilpeä”, voitti ”jumalanvihaajan”.
Voittonsa jälkeen Konstantinus saattoi julistautua koko Rooman valtakunnan keisariksi. Valtakunta oli jälleen yhdistynyt, ja oli aika yhdistää kristityt.
He olivat Jeesuksen kuolemasta lähtien kiistelleet Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välisestä suhteesta.
Areiolaisiksi kutsuttu ryhmä katsoi, että koska Jumala oli luonut Jeesuksen, hän oli tämän yläpuolella. Ortodoksikristityt puolestaan ajattelivat, että Jeesus oli osa Jumalaa ja molemmat olivat siis jumalallisia.
Konstantinus piti kiistaa ”triviaalina”, mutta se uhkasi jakaa hänen juuri yhdistämänsä valtakunnan.
Kirkolliskokous ratkoi kiistoja
Konstantinus kutsui kokoon kirkolliskokouksen eli niin sanotun konsiilin Turkin alueella sijainneeseen Nikeaan. Valtakunnan tehokkaan postilaitoksen ansiosta paikalle saatiin nopeasti kutsuttua sata piispaa eri puolilta valtakuntaa.
Kirkkohistorioitsija Sokrates Skholastikos kuvaili, miten keisari avasi kokouksen:
”Konstantinus saapui ja asettui heidän keskelleen, mutta hän ei suostunut istumaan ennen kuin piispat sallivat hänen kumartaa heille – niin suuri oli keisarin kunnioitus noita miehiä kohtaan.”
Konstantinus piti piispoille puheen, jossa hän pyysi vetoavasti heitä ratkaisemaan kiistansa tärkeimmistä teologisista kysymyksistä.
Ne, joita kansa kutsuu fryygialaisiksi: ”– – miten moninaiset ovat valheenne, ja miten vaarallista se myrkky, jota levitätte? Teidän ei tule kokoontua.” Keisari Konstantinus
Hengenmiehet neuvottelivat kaksi kuukautta, ja 25. heinäkuuta 325 keisari ilmoitti, että osapuolet olivat saaneet sovittua kaksikymmentä yhteistä kirkkolakia.
Ne käsittelivät eri asioita Jumalan ja Jeesuksen suhteesta pääsiäisen viettoon ja itsekastroimiskieltoon. Lait vahvistettiin seremoniassa, jossa juhlittiin keisarin 20:tä vuotta vallassa.
Eusebios kuvaili keisarin saapumista juhlaan:
”Hän oli kuin Jumalan pyhä lähettiläs, purppuraan pukeutuneena ja jalokivin ja kullalla koristautuneena. Siltä hän näytti ulkoisesti, ja sisäisesti hän oli hurskaimmista hurskain.”
Puheessaan Konstantinus paljasti tyytyväisyytensä lopputulokseen:
”Oli kerran suurin toiveeni, hyvät ystävät, nähdä teidät kaikki yhdessä. Nyt kun se on tapahtunut, en voi kuin kiittää Jumalaa, joka on teidät lepyttänyt.”
Keisari teki selväksi, että konsiili oli ollut hänen tärkein tavoitteensa hänen voitettuaan Liciniuksen:
”Riidat Jumalan kirkossa ovat pahempia ja vaarallisempia kuin sodat ja konfliktit.”
Pääkaupunki muutti itään
Konstantinus oli kahdessa vuodessa yhdistänyt valtakunnan ja kirkon, mutta oli edelleen kristittyjä, jotka eivät hyväksyneet uusia kirkkolakeja.
Keisari ei tuntenut armoa heitä kohtaan. Hän sätti vihaisessa julistuksessa harhaoppisina pitämänsä lahkot, kuten novatiolaiset, valentonilaiset ja ”ne, joita kansa kutsuu fryygialaisiksi”: ”– – miten moninaiset ovat valheenne, ja miten vaarallista se myrkky, jota levitätte? Teidän ei tule kokoontua.”
Konstantinus suunnitteli ottavansa kasteen ja ryhtyvänsä siten virallisesti kristityksi ennen kuolemaansa varmistaakseen saavansa syntinsä anteeksi.
Konstantinuksen uhkaukset eivät olleet tyhjiä, sillä hänen laupeutensa ei ulottunut toisin uskoviin. Seuraavina vuosina näitä pieniä kristittyjen lahkoja vainottiin, syrjittiin ja kohdeltiin kaltoin.
Samoihin aikoihin Konstantinus päätti myös muuttaa pois Roomasta. Kaupunki oli täynnä pakanallisia temppeleitä, ja keisari päätti siirtää pääkaupungin itään, vanhaan kreikkalaiseen Byzantionin siirtokuntaan Bosporinsalmen rannalla.
Konstantinus halusi rakentaa kaupungin kristinuskon ylistykseksi, mikä oli jälleen yksi osoitus siitä, että Rooman valtakunta oli astumassa uuteen aikakauteen.
Kaupunkiin nousi nopeaan tahtiin suuria kirkkoja palatseja, ja se ympäröitiin mahtavalla muurilla.
Jo vuonna 330 kaupunki vihittiin ja se sai nimen Uusi Rooma – tosin sitä alettiin pian kutsua Konstantinopoliksi.
Konstantinus vihki itse kaupungin vanhimman kirkon. Sitä ovat koetelleet tulipalo, maanjäristys ja sodat, mutta se on aina rakennettu uudelleen. Hagia Irenessä järjestetään nykyään konsertteja.
Uusi pääkaupunki sijaitsi entistä lähempänä kristinuskon kehtoa, Jerusalemia, jossa oli Venuksen temppeli Jeesuksen oletetulla hautapaikalla.
Konstantinuksen käskystä temppeli tuhottiin ja sen rauniot kuljetettiin kauas pois, sillä ne oli keisarin mukaan ”valeltu demonien verellä”.
Paikalle Konstantinus pystytti kirkon, niin sanotun hautakirkon, jota nykyään pidetään yhtenä kristinuskon pyhimmistä paikoista.
Kristinuskon sanoma vetosi moniin
Konstantinus oli kahdenkymmenen vuoden ajan avannut tietä kristinuskolle, ja miljoonat olivat kääntyneet uskoon, eivätkä vain siksi, että kristittynä olo toi monia etuja esimerkiksi sotilaille ja virkamiehille.
Monista kristinusko vain tuntui houkuttelevammalta kuin vanhat uskonnot.
Kristillinen oppi lähimmäisenrakkaudesta johti koulujen perustamiseen ja sairaiden auttamiseen, ja lupaus ikuisesta elämästä paratiisissa vetosi Rooman köyhiin ja orjiin, jotka joutuivat raatamaan koko lyhyen ja kurjan elämänsä.
Konstantinus suunnitteli ottavansa kasteen ja ryhtyvänsä siten virallisesti kristityksi ennen kuolemaansa varmistaakseen saavansa syntinsä anteeksi.
Kun hän sairastui vakavasti pääsiäisen jälkeen vuonna 337, hän lähti kiireesti etelään päästäkseen Jordanvirralle, jossa Jeesus oli kastettu. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sinne asti, kun hän tajusi, että hänen oli otettava kaste heti.
Eusebios kirjoitti keisarin viime hetkistä: ”Piispat suorittivat perinteen vaatimat pyhät seremoniat.”
Konstantinus kuoli ensimmäisenä kristittynä Rooman keisarina.
Hän ei kuitenkaan jättänyt jälkeensä harmonista valtakuntaa, jossa kaikki olivat yksimielisiä kristinuskon opinkappaleista.
Keisarin kolme poikaa tappoivat sukulaisiaan voidakseen jakaa Rooman keskenään, evätkä he hyväksyneet Nikean kirkolliskokouksen kahtakymmentä kirkkolakia, joten seuraavina vuosina kristityt kiistelivät edelleen keskenään.
Konstantinus kutsui vuonna 325 Nikeaan kirkolliskokouksen, jossa keskusteltiin kristinuskon opinkappaleista.
Muut uskonnot kiellettiin
Kun Konstantinuksen viimeinen poika kuoli vuonna 361, valtaan nousi Julianus Luopio. Hän sai lisänimensä siitä, että hän oli luopunut kristinuskosta entiseltä keisarilta salaa.
”Hän määräsi aukaisemaan temppelit, uhraamaan niiden alttareilla ja rukoilemaan vanhoja jumalia”, kirjoitti roomalainen historioitsija Marcellinus.
Äkillinen paluu vanhaan jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Julianus kuoli pian sotaretkellä persialaisia vastaan, ja kristinusko sai jatkaa kasvuaan kaikkialla valtakunnassa.
Vuonna 380 keisari Theodosius Suuri antoi kolmen kanssakeisarinsa kanssa lain, joka käytännössä kielsi muut uskonnot kuin kristinuskon Rooman valtakunnassa:
”Kutsuttakoon tätä lakia noudattavia katolisiksi kristityiksi. Kaikkia muita, joita pidämme heikkomielisinä hulluina, kutsuttakoon harhaoppisiksi.”
Asia oli sillä selvä: kaikkien Rooman valtakunnan asukkaiden tuli siitä lähtien olla kristittyjä.
Julianus Luopio haavoittui nuolesta sotaretkellä ja kuoli kolmen päivän päästä sisäiseen verenvuotoon.
Uusi keisari halusi palata vanhaan
Kun Konstantinus Suuri kuoli vuonna 337, hän jätti jälkeensä valtakunnan, jossa noin puolet väestöstä tunnusti kristinuskoa. Vain 25 vuotta myöhemmin toinen keisari yritti palauttaa vanhojen jumalien suosiota.
Keisari Julianuksella, joka sai lisä-nimen ”Luopio”, oli kristityt vanhemmat.
Varttuessaan Vähässä-Aasiassa hän tutustui historiallisiin kirjoituksiin vanhoista jumalista ja vakuuttui siitä, että ne olivat ”oikea tie”.
Julianus ei julistanut uskoaan, ennen kuin hän oli järjestänyt Konstantinuksen pojalle ja seuraajalle kristilliset hautajaiset vuonna 361 ja noussut itse keisariksi. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkkoja ja avata vanhoja temppeleitä.
Hanke loppui kuitenkin lyhyeen. Jo kaksi vuotta myöhemmin Julianus haavoittui kuolettavasti taistelussa, ja tarinan mukaan hänen viimeiset sanansa oli suunnattu Jeesukselle:
”Olet voittanut, galilealainen”.
Sanat osoittautuivat enteellisiksi: Julianus oli Rooman viimeinen pakanakeisari.