Kolmikymmenvuotinen sota: Pyhä sota raivosi Euroopassa

Raivostunut protestanttien joukko tunkeutui 23. toukokuuta 1618 kuninkaanlinnaan Hradcanyn kukkulalla Prahassa.

He ryntäsivät läpi ylenpalttisesti koristeltujen salien huoneeseen, jossa oli kaksi korkea-arvoista katolista virkamiestä.

Väkijoukko kävi miesten kimppuun ja heitti heidät ulos ikkunasta, josta oli kahdenkymmenen metrin pudotus linnan kuivaan vallihautaan.

Onnekseen uhrit putosivat ikkunan alla olevaan tunkioon ja selvisivät tapahtumasta parilla mustelmalla ja arvovaltansa kolauksella.

Tapahtumalla oli kuitenkin vakavampiakin seurauksia: katolisten ja protestanttien välienselvittely Prahassa oli kipinä, joka sytytti tuleen koko Euroopan.

Siitä alkoi 30 vuotta kestänyt sota, jota historioitsijat ovat usein kutsuneet 1900-luvun veristen maailmansotien kenraaliharjoitukseksi.

Prahan tapahtumien taustalla oli protestanttien viha ja pettymys siihen, että Böömin kuningas ja Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisariksi nimitetty Ferdinand oli alkanut talloa protestanttien yhdeksän vuotta aiemmin saamia oikeuksia.

Vuonna 1609 keisarillinen kirje oli taannut täyden uskonnonvapauden, mutta nyt kiivaaksi katoliseksi tiedetty Ferdinand yritti muun muassa syrjäyttää protestantit virkaelimistä ja juurruttaa pakolla katolisuuden joihinkin böömiläisiin kaupunkeihin.

Protestantit tiesivät, että uskonpuhdistus oli edelleen hauraalla pohjalla, ja he katsoivat kauhulla, miten Ferdinand yritti kääntää kehitystä taaksepäin.

Niinpä Böömin protestantit ryhtyivät vastaiskuun, valtasivat kuninkaanlinnan ja nimittivät Pfalzin vaaliruhtinaan, protestanttisen Fredrikin Böömin kuninkaaksi.

Kapina levisi myös naapurialueille, ja böömiläiset kokosivat armeijan ja lähtivät marssimaan kohti Wieniä syöstäkseen keisarin valtaistuimelta.

Heti Prahan ulkopuolella protestanttikapinalliset saivat vastaansa mahtavan Katolisen liigan armeijan.

Saksalaisruhtinaiden kokoaman liigan johdossa oli espanjalaissyntyinen kreivi Johann Tilly, jonka into puolustaa katolisuutta ja menestys taisteluissa olivat tuoneet hänelle lisänimen ”haarniskaan pukeutunut munkki”.

Tillyn ja Katolisen liigan pyrkimykset eivät olleet ainoastaan uskonnollisia, vaan taustalla oli myös poliittisia vaikuttimia.

Kun Eurooppa jakaantui protestanttisiin ja katolisiin, monet suuret valtiomahdit hyödynsivät tilannetta irtautuakseen poliittisesti paavin vallasta.

Yksi näistä oli katolinen Espanja, joka oli 1500-luvulla vaurastunut ja kasvanut suurvallaksi Uudesta maailmasta tuomansa kullan ansiosta.

Espanjan huippuhetki oli, kun sen hallitsija Kaarle I nimitettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi ja siten lähes koko Euroopan valtiaaksi.

Kaarle luopui vallasta vuonna 1556 ja jakoi valtakuntansa Espanjaan ja ja Ferdinand I:n hallitsemaan Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.

Samalla hän varmisti noiden kahden valtakunnan välisen liittolaisuuden.

Protestanttinen kuningas Prahassa ja kapinallisten marssi kohti Wieniä olivat selvä uhka Espanjalle, ja espanjalaiset päättivät panna kovan kovaa vastaan säilyttääkseen suurvalta-asemansa.

Prahasta lähteneillä böömiläisillä kapinajoukoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia Tillyn koulutettuja sotilaita vastaan. Muutaman tunnin taistelujen jälkeen 4 000 protestanttia makasi hengettömänä taistelukentällä, ja katoliset olivat menettäneet vain 700 miestä.

Paniikki levisi Prahan kaduilla, kun eloonjääneet hoippuivat kaupunkiin ja kertoivat protestanttien tappiosta.

Fredrik pakeni hoveineen, ja katoliset marssivat kaupunkiin.

Kapinallisten maat takavarikoitiin; historioitsijoiden arvion mukaan 60 prosenttia böömiläisten maista vaihtoi tuolloin omistajaa. Lisäksi 300 000 protestanttia pakeni kodeistaan verilöylyn pelossa.

Samoihin aikoihin, kun Böömissä kapinoitiin, Espanjan ja Alankomaiden välinen 12 vuotta kestänyt aselepo raukesi.

Katolisten voitto Prahassa pönkitti Espanjan voimantuntoa ja taistelutahtoa, ja uutta sotaa Alankomaita vastaan halunneet tahot saivat lisäpontta pyrkimyksilleen.

Eipä aikaakaan, kun Espanja suuntasi jälleen aseensa vastaan hangoittelevia protestantteja kohti.

Levottomuudet leimahtivat myös Saksassa, jossa karkotettujen böömiläiskapinallisten rippeet nousivat taisteluun katolisia vastaan.

Kapinalliset saivat vähitellen liittolaisia protestanttisista ruhtinaista, ja taistelut levisivät kaikkialle Saksaan.

Muualla Euroopassa protestanttiset vallanpitäjät ilmaisivat vihastuksensa katolisten yrityksistä murskata heidän uskonveljensä, mutta useimmiten napina jäi sanojen tasolle.

Protestanttisista valtioista mahtavin, Englanti, oli käynyt juuri kalliin sodan Espanjaa vastaan eikä ollut siten kiinnostunut puuttumaan mantereella käytäviin kahinohin.

Sama päti vielä tuolloin Ruotsiin. Sillä oli voimakas armeija, mutta sen intressit olivat lähinnä Puolassa, jossa ruotsalaiset taistelivat Itämeren herruudesta ja kaupan hallinnasta.

Sen sijaan Tanska-Norjan kuningas Kristian IV päätti lähteä sotimaan.

Hän tunsi etelässä käytyjen taistelujen uhkaavan valtakuntaansa ja näki sodassa myös mahdollisuutensa hankkia mainetta suurena sotapäällikkönä ja protestanttisuuden johtavana puolustajana.

Kesäkuussa 1625 Kristian marssitti joukkonsa Saksaan, missä hän asettui asemiin Weserjoen rannalle Tillyn armeijaa vastapäätä. Ennen kuin taistelut ehtivät alkaa, sodan vaikuttimet kääntyivät kuitenkin päälaelleen.

Saksalais-roomalaisen keisarikunnan Ferdinand, joka oli antanut Espanjan ja Saksan katolisten hoitaa sotimisen siihen asti, oli lopen kyllästynyt liittolaisiinsa, joista oli tullut ahneita ja omavaltaisia.

Tämä koski etenkin baijerilaista vaaliruhtinasta ja herttuaa Maximiliania, joka oli jo saanut runsaan korvauksen siitä, että oli lähettänyt joukkonsa böömiläiskapinallisia vastaan.

Ferdinand oli muun muassa luovuttanut hänelle suuren osan Itävaltaa vakuudeksi veloistaan. Maximilian oli päässyt myös paavin suosioon muun muassa lahjoittamalla tälle sotasaaliina saamansa arvokkaan kirjaston.

Keisari pelkäsi Maximilianin saavan liikaa valtaa ja tarttui heti tarjoukseen, kun aatelismies Albrecht von Wallenstein tarjoutui varustamaan Tanskaa vastaan 24 000 miehen armeijan.

Fredinandin päätös merkitsi, että Tanskan Kristian IV:llä oli yhtäkkiä vastassaan kaksi suurta armeijaa, joita johtivat kaksi aikansa parasta kenraalia: Tilly ja von Wallenstein.

Tillyn armeija murskasi Tanskan Kristianin joukot Hannoverin lähellä vuonna 1626. Tanskalaiset luikkivat pakoon kintereillään von Wallenstein, joka ryösti muun muassa Jyllannin.

Näyttämö oli nyt auki Tanskan arkkiviholliselle Ruotsille.

Ruotsissa papit jylisivät katolisuutta vastaan ja maalailivat värikkäin sanankääntein uhkakuvia etelästä vyöryvistä hirmuisista katolilaisjoukoista.

Heidän mielestään Ruotsin tuli torjua uhka lähettämällä armeijansa Eurooppaan.

Kuningas Kustaa II Aadolf tiesi asian todellisen laidan vuonna 1629 todetessaan: ”Tilanne on kehittynyt niin pitkälle, että kaikki Euroopassa käydyt sodat ovat sekoittuneet keskenään ja tulleet yhdeksi”.

Sanoillaan kuningas viittasi siihen, että keisari Ferdinand oli lähettänyt sotilaallista apua Puolaan, jonka kanssa Ruotsi oli sodassa.

Kun sota Puolan kanssa päättyi rauhaan vuonna 1629, Kustaa vei puolestaan armeijansa Saksaan taistelemaan katolisia vastaan.

Kun Ruotsin hyvin koulutetut ja varustetut joukot löivät katoliset Leipzigissa syyskuussa 1631 ja jatkoivat kohti Münchenin kaupunginportteja, protestanttisuutta puolustavan kuninkaan mielessä alkoi muotoutua uusia unelmia.

Kuninkaan tavoite ei ollut enää pelkästään uskonnollinen. Hän oli aiemmin halunnut lähinnä varmistaa Itämeren rannikon saksalaiskaupunkien hallinnan, mutta nyt hänen tavoitteekseen tuli koko Itämeren rannikon ruotsalaistaminen.

Jotkut historioitsijat uskovat, että kuningas hautoi ajatusta luoda protestanttisten saksalaisvaltioiden liitto, jonka johdossa hän itse olisi – järjestely, joka tekisi Ruotsista Euroopan suurvallan.

Kuninkaan haave ei koskaan toteutunut. Varhain aamulla 6. marraskuuta 1632 hänen joukkonsa ottivat yhteen keisarillisen armeijan kanssa Lützenissä.

Kustaa II Aadolf eksyi taistelukenttää peittävässä sumussa ja ruudinsavussa ja joutui harhaan osastostaan. Vihollissotilaat piirittivät ja ampuivat hänet.

Kuninkaan kuolema enteili ongelmia niin poliittisesti kuin sotilaallisestikin, mutta Ruotsin sotaonni jatkui vielä jonkin aikaa.

Ruotsalaiset voittivat Lützenin taistelun, ja Ruotsin valtakunnankanslerin Axel Oxenstiernan vastuulle siirtyneet sadantuhannen sotilaan joukot olivat vielä voimissaan.

Oxenstiernalla ei kuitenkaan ollut yhtä vahvaa otetta sotilaisiin kuin kuninkaalla oli ollut. Hän oli varovaisempi kuin kuningas, kuten hän oli ollut jo tämän eläessä. Oxienstierna oli itse todennut oman ”viileytensä” hillitsevän tarmokkaan kuninkaan ”kuumuutta”.

Nyt kenraalit ottivat johtoonsa yksittäiset armeijaosastot, jotka jatkoivat taisteluja ilman yhteistä vahvaa johtajaa.

Johdon hajaannuksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Vuonna 1634 ruotsalaiset kärsivät tappion tärkeässä taistelussa Baijerissa ja joutuivat perääntymään, ja huono onni jatkui senkin jälkeen.

Ruotsi menetti suuren osan joukoistaan, ja sen saksalaiset liittolaisetkin alkoivat perääntyä. Yksi ensimmäisistä irtautuneista oli protestanttinen Saksi, joka pelkäsi joutumista häviäjän puolelle ja solmi vuonna 1635 rauhan keisarin kanssa.

Oxenstierna oli neuvoton ja harkitsi jo luovuttamista.

”Olemme vuodattaneet vertamme maineemme vuoksi, mutta palkaksi siitä voimme odottaa vain kiittämättömyyttä”, valtakunnankansleri huokaisi katkerasti.

Saksan siviiliväestölle Ruotsin armeijan sekasorrolla oli ikävät seuraukset. Kustaa II Aadolfin aikana sotilaiden ryöstelyvimma ja siviileihin kohdistama väkivalta oli pidetty aisoissa.

Oxenstierna sitä vastoin antoi helmikuussa 1636 sotilailleen määräyksen ryöstää ja tuhota.

Tavoite oli estää Ruotsin entistä liittolaista Saksia aloittamasta sotaa Ruotsia vastaan sekä antaa samalla varoitus muille puolenvaihtoa harkitseville liittolaisille.

Sotilaat ryöstelivät jo niukkuutta kärsiviä siviilejä ja hävittivät puutarhoja, kaivoja ja viljelyksiä. Hyökkäykset kävivät lopulta niin väkivaltaisiksi ja raaoiksi, että alueen ylipäällikön oli puututtava tilanteeseen ryöstelyn lopettamiseksi.

”Näiden alueiden kurjuudesta voimme kertoa, että kylät ja pienemmät kaupunkiyhteisöt ovat autioituneet ja monet kaupungit on suuressa määrin tuhottu. Sotilaat vaativat rahaa ja ruokaa, joita ei enää ole. Kaikki rauta, lyijy, tina ja lasi on ryöstetty”, kirjoitti saksalainen viikkolehti Ordinari-Wochen-Zeitung vuonna 1636 olosuhteista sodan runtelemassa Saksassa.

Paikka paikoin siviilit olivat niin nälissään, että he turvautuivat ihmissyöntiin. Samainen lehti kirjoitti: ”Ihmiset raahustavat ympäriinsä kuin elävät kuolleet. Enää ruumiitkaan eivät ole turvassa nälkäkuoleman kielissä kamppailevilta ihmisiltä. Myös ne, jotka ovat vielä hengissä, elävät jatkuvassa vaarassa, sillä vahvimmat hyökkäävät heikoimpien kimppuun tyydyttääkseen nälkänsä ja pelastaakseen oman henkensä.”

Siviiliväestön kärsimykset levisivät lopulta myös armeijoihin. Sodan viimeisenä vuosikymmenenä armeijat olivat uuvuksissa ja miestappioiden heikentämiä, ja rivejä harvensivat ankarien taistelujen lisäksi nälkä ja taudit.

Vuonna 1640 ruotsalaiset ja katoliset olivat vastakkain kukin omalla puolellaan Saalejokea Thüringenissä.

Siellä joukot tuijottivat toisiaan pitkään tyhjin katsein, toimintakyvyttöminä armeijoiden sisäisen hajaannuksen, nälän ja tautien vuoksi. Lopulta molemmat osapuolet päättivät vetäytyä ja asettua talvehtimaan leireihinsä.

Sota kuitenkin jatkui suurista kärsimyksistä huolimatta. Yksi syy sodan jatkumiseen oli Ranskan liittoutuminen Ruotsin kanssa.

Vaikka Espanjakin oli katolinen, Ranska piti sitä arkkivihollisenaan eikä halunnut sen saavan lisää valtaa Euroopassa.

Niinpä Ruotsi päätti taistella yhdessä Oxenstiernan ruotsalaisjoukkojen kanssa.

Ranskalaiset toki ymmärsivät täysin Ruotsin sotilaalliset ja poliittiset pyrkimykset eivätkä siksi halunneet antaa aivan täyttä tukea liittolaiselleen.

Sen vuoksi Ranska pidättäytyi taistelemasta tai perääntyi aina, kun Ruotsi oli saamassa vihollisesta ratkaisevaa yliotetta taistelukentällä.

Ranska ryhtyi tosissaan tukemaan ruotsalaisia vasta vuonna 1647, kun se huomasi eteläisessä Saksassa merkittävästi vaikutusvaltaa saaneen Baijerin uhkaavan omia rajojaan.

Pian Ruotsin ja Ranskan armeijat pyyhkäisivät läpi Saksan ja aina Böömiin asti.

15. heinäkuuta 1648 Ruotsin joukot olivat saapuneet samaan paikkaan Prahan ulkopuolelle, missä luterilaiset böömiläiskapinalliset olivat 28 vuotta aiemmin kärsineet karvaan tappion katolisia vastaan.

Kaupungin ulkopuolella odottaneet sotilaat saattoivat kuulla, miten katolisen Prahan kirkonkellot kutsuivat munkkeja keskiyön messuun.

Pimeyden turvin ruotsalaiset hiipivät kaupunkiin, missä he piiloutuivat aatelisten puutarhoihin aivan kaupunginportin lähelle ja valmistautuivat hyökkäämään aamunkoitteessa.

Seuraavana aamuna kolmetuhatta ruotsalaissotilasta teki rynnäkön Prahaan ja valtasi kuninkaanlinnan, josta sotaisuuksien oli katsottu alkaneen kolmekymmentä vuotta aiemmin.

Keisarilliset joukot olivat kärsineet valtavia tappioita – jäljellä oli enää 10 000 sotilasta – eivätkä ne voineet muuta kuin katsella kaupungin menetystä Vltavajoen toiselta puolelta.

Rauhansopimus solmittiin lopulta 24. lokakuuta 1648, jolloin kaikki sotaan osallistuneet Euroopan maat olivat niin sodan kuluttamia, että jopa voimakkaimmat valtiot arvioivat hyötyvänsä rauhasta enemmän kuin sotimisen jatkamisesta.