Mikä oli kolmikymmenvuotinen sota?
Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli alkujaan katolisten ja protestanttien välinen uskonsota, mutta siihen kietoutui myös muita valtakamppailuja.
Taistelut käytiin pääasiassa Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Kyseessä ei ollut silti yksi yhtenäinen sota, vaan taisteluiden osapuolet vaihtelivat.
Tässä on katsaus kolmikymmenvuotisen sodan kulkuun, merkittävimpiin sotapäälliköihin ja ratkaiseviin taisteluihin sekä siihen, miten sota vaikutti sen jalkoihin jääneisiin alueisiin.
Sisältökatsaus
- Kolmikymmenvuotinen sota pähkinänkuoressa
- Ketkä taistelivat kolmikymmenvuotisessa sodassa – ja milloin?
- Kristian IV ja Tanska lähtivät sotaan
- Kustaa II Aadolf halusi suurvallan
- Kolmikymmenvuotisen sodan neljä merkittävintä sotapäällikköä
- Armeijasta tuli miljoonien koti
- Kolmikymmenvuotisen sodan tärkein taistelu
- Den Westfalske Fred
Kolmikymmenvuotisen sodan alkusysäys
Raivostunut protestanttien joukko tunkeutui 23. toukokuuta 1618 kuninkaanlinnaan Hradcanyn kukkulalla Prahassa.
He ryntäsivät läpi ylenpalttisesti koristeltujen salien huoneeseen, jossa oli kaksi korkea-arvoista katolista virkamiestä.
Väkijoukko kävi miesten kimppuun ja heitti heidät ulos ikkunasta, josta oli kahdenkymmenen metrin pudotus linnan kuivaan vallihautaan.
Onnekseen uhrit putosivat ikkunan alla olevaan tunkioon ja selvisivät tapahtumasta parilla mustelmalla ja arvovaltansa kolauksella.
Tapahtumalla oli kuitenkin vakavampiakin seurauksia: katolisten ja protestanttien välienselvittely Prahassa oli kipinä, joka sytytti tuleen koko Euroopan.
Siitä alkoi 30 vuotta kestänyt sota, jota historioitsijat ovat usein kutsuneet 1900-luvun veristen maailmansotien kenraaliharjoitukseksi.

Protestantit tunkeutuivat vuonna 1618 Prahan linnaan ja heittivät kaksi katolista virkamiestä ikkunasta. Tapaus johti pitkään sotaan Euroopan suurvaltojen välillä.
Prahan tapahtumien taustalla oli protestanttien viha ja pettymys siihen, että Böömin kuningas ja Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisariksi nimitetty Ferdinand oli alkanut talloa protestanttien yhdeksän vuotta aiemmin saamia oikeuksia.
Vuonna 1609 keisarillinen kirje oli taannut täyden uskonnonvapauden, mutta nyt kiivaaksi katoliseksi tiedetty Ferdinand yritti muun muassa syrjäyttää protestantit virkaelimistä ja juurruttaa pakolla katolisuuden joihinkin böömiläisiin kaupunkeihin.
Protestantit tiesivät, että uskonpuhdistus oli edelleen hauraalla pohjalla, ja he katsoivat kauhulla, miten Ferdinand yritti kääntää kehitystä taaksepäin.
Niinpä Böömin protestantit ryhtyivät vastaiskuun, valtasivat kuninkaanlinnan ja nimittivät Pfalzin vaaliruhtinaan, protestanttisen Fredrikin Böömin kuninkaaksi.
Kapina levisi myös naapurialueille, ja böömiläiset kokosivat armeijan ja lähtivät marssimaan kohti Wieniä syöstäkseen keisarin valtaistuimelta.
Heti Prahan ulkopuolella protestanttikapinalliset saivat vastaansa mahtavan Katolisen liigan armeijan.
Saksalaisruhtinaiden kokoaman liigan johdossa oli espanjalaissyntyinen kreivi Johann Tilly, jonka into puolustaa katolisuutta ja menestys taisteluissa olivat tuoneet hänelle lisänimen ”haarniskaan pukeutunut munkki”.
Espanjan kuninkaasta tuli keisari

Aikalaiskuvaus Valkeavuoren taistelusta vuodelta 1620.
Tillyn ja Katolisen liigan pyrkimykset eivät olleet ainoastaan uskonnollisia, vaan taustalla oli myös poliittisia vaikuttimia.
Kun Eurooppa jakaantui protestanttisiin ja katolisiin, monet suuret valtiomahdit hyödynsivät tilannetta irtautuakseen poliittisesti paavin vallasta.
Yksi näistä oli katolinen Espanja, joka oli 1500-luvulla vaurastunut ja kasvanut suurvallaksi Uudesta maailmasta tuomansa kullan ansiosta.
Espanjan huippuhetki oli, kun sen hallitsija Kaarle I nimitettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi ja siten lähes koko Euroopan valtiaaksi.
Kaarle luopui vallasta vuonna 1556 ja jakoi valtakuntansa Espanjaan ja ja Ferdinand I:n hallitsemaan Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.
Samalla hän varmisti noiden kahden valtakunnan välisen liittolaisuuden.
Protestanttinen kuningas Prahassa ja kapinallisten marssi kohti Wieniä olivat selvä uhka Espanjalle, ja espanjalaiset päättivät panna kovan kovaa vastaan säilyttääkseen suurvalta-asemansa.
Prahasta lähteneillä böömiläisillä kapinajoukoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia Tillyn koulutettuja sotilaita vastaan. Muutaman tunnin taistelujen jälkeen 4 000 protestanttia makasi hengettömänä taistelukentällä, ja katoliset olivat menettäneet vain 700 miestä.
Paniikki levisi Prahan kaduilla, kun eloonjääneet hoippuivat kaupunkiin ja kertoivat protestanttien tappiosta.
Fredrik pakeni hoveineen, ja katoliset marssivat kaupunkiin.
Kapinallisten maat takavarikoitiin; historioitsijoiden arvion mukaan 60 prosenttia böömiläisten maista vaihtoi tuolloin omistajaa. Lisäksi 300 000 protestanttia pakeni kodeistaan verilöylyn pelossa.
Kolmikymmenvuotinen sota pähkinänkuoressa

Vanhalla tyylillä toteutettu moderni kuvaus Rocroin taistelusta (1643), joka oli kolmikymmenvuotisen sodan viimeinen suuri taistelu.
Kolmikymmenvuotisen sodan aikajana
1618
Prahan defenestraatio: Böömin protestantit heittivät kaksi katolisen kuninkaan virkamiestä ulos Prahan linnan ikkunasta. Seurasi katolisten ja protestanttien välisiä yhteenottoja.

1619
Kapina Böömissä: Böömin kiihkokatolinen kuningas Ferdinand II hallitsi myös Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa. Böömin säädyt eivät hyväksyneet Ferdinandia ja valitsivat uudeksi kuninkaakseen Pfalzin vaaliruhtinaan Fredrik V:n.
1620
Kapinat tukahdutettiin: Keisarin armeija kukisti böömiläisten kapinajoukot Valkeavuoren taistelussa Prahan lähistöllä. Böömistä tuli taas katolinen ja Fredrik V syrjäytettiin valta-istuimelta.
1621-1624
Katoliset menestyivät: Protestantit jatkoivat sotimista eri puolilla Keski-Eurooppaa ja kärsivät lukuisia kirveleviä tappioita keisarin katolisille joukoille.
1625-1628
Tanskan Kristian IV liittyi sotaan: Katoliset joukot etenivät pohjoiseen. Tanskan Kristian IV kokosi Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinaiden joukot katolisia vastaan. Sota ei sujunut Kristianin suunnitelmien mukaan, ja katolisetvalloittivat Jyllannin.
1629
Tanskan tappio: Lyypekin rauhassa Kristian IV lupasi vetää joukkonsa sodasta ja menetti kaikki alueensa Saksassa. Ferdinand II sääti niin sanotun hyvitysediktin, jonka nojalla katoliset saivat ottaa haltuunsa protestanttien omaisuutta.
1630
Ruotsi pyrki suurvallaksi: Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf halusi tehdä valtakunnastaan todellisen suurvallan. 6. heinäkuuta hän nousi joukkoineen maihin Pommerin rannikolla liittyäkseen taisteluun katolisen keisarin joukkoja vastaan. Vuonna 1631 Ranska lupasi tukea Kustaan sotaretkeä rahallisesti.

20. toukokuuta 1631
Magdeburgin hävitys: Kymmenen päivää kestäneen tykkikeskityksen jälkeen keisarillinen armeija hyökkäsi protestanttiseen Magdeburgin kaupunkiin yli 22 000 sotilaan voimin. Vallattuaan kaupungin katoliset sotilaat villiintyivät täysin. He ryöstivät kaupungista kaiken vähänkin arvokkaan, tappoivat kaikki kiinni saamansa miehet ja raiskasivat ja murhasivat naisia.
Kaupunkilaiset etsivät hädissään turvaa kirkoista, mutta sotilaat eivät tunteneet armoa vaan sytyttivät kirkot ja niihin paenneet ihmiset palamaan. Vain 450 kaupungin 35 000 asukkaasta selvisi elossa. Tieto Magdeburgin kohtalosta levisi nopeasti ja herätti protestanteissa aivan uutta taistelutahtoa.

1632
Kustaa II Aadolf kuoli Lützenissä: Ruotsin joukot valloittivat mm. Nürnbergin, Augsburgin ja Münchenin. 6. marraskuuta ne kohtasivat katolisen armeijan Lützenissä. Kustaa II Aadolf sai useita luodinosumia ja kuoli.
1635
Sota jatkui jatkumistaan: Katolinen keisari solmi rauhan protestanttisen Saksin kanssa. Ranskaa ja Ruotsia rauhansopimus ei tyydyttänyt, joten sota jatkui.
1641-1648
Rauhasta neuvoteltiin vuosia:
1641: Osapuolet sopivat rauhanneuvottelujen aloittamisesta, mutta siihen yksimielisyys loppuikin. Neuvotteluissa jouduttiin käyttämään välittäjiä, sillä katoliset eivät puhuneet ”kerettiläisille”.
1645: Ranska ja Ruotsi ottivat tärkeät voitot keisarin armeijasta, ja neuvottelut alkoivat vihdoin edetä. Niihin osallistui yli sata valtuuskuntaa, joista katoliset kokoontuivat Münsterissä ja protestantit 40 kilometrin päässä Osnabrückissä.
1648: Kolmikymmenvuotinen sota oli pirstaloitunut lukemattomiksi erillisiksi konflikteiksi, joiden osapuolet neuvottelivat rauhasta keskenään. 24. lokakuuta voitiin vihdoin allekirjoittaa Westfalenin rauhansopimus, joka päätti 30 vuotta kestäneen sodan. Sopimus loi perustan eurooppalaiselle yhteistyölle, sillä siinä valtioita kohdeltiin itsenäisinä ja tasavertaisina.

Espanja kävi hyökkäykseen

Kun Böömissä puhjenneen sodan jälkivaikutukset ylsivät Alankomaihin, Espanjan ja Alankomaiden välinen kahdeksankymmentävuotinen sota leimahti jälleen. Vuonna 1566 alkanut sota velloi viimeiset kolmekymmentä vuotta rinnakkain kolmikymmenvuotisen sodan kanssa.
Samoihin aikoihin, kun Böömissä kapinoitiin, Espanjan ja Alankomaiden välinen 12 vuotta kestänyt aselepo raukesi.
Katolisten voitto Prahassa pönkitti Espanjan voimantuntoa ja taistelutahtoa, ja uutta sotaa Alankomaita vastaan halunneet tahot saivat lisäpontta pyrkimyksilleen.
Eipä aikaakaan, kun Espanja suuntasi jälleen aseensa vastaan hangoittelevia protestantteja kohti.
Levottomuudet leimahtivat myös Saksassa, jossa karkotettujen böömiläiskapinallisten rippeet nousivat taisteluun katolisia vastaan.
Kapinalliset saivat vähitellen liittolaisia protestanttisista ruhtinaista, ja taistelut levisivät kaikkialle Saksaan.
Ketkä taistelivat kolmikymmenvuotisessa sodassa – ja milloin?

Kristian IV ja Tanska lähtivät sotaan

Kristian IV piti itseään suurena sotapäällikkönä mutta kärsi tappion Tillyn joukoille Lutterissa Hannoverin eteläpuolella.
Muualla Euroopassa protestanttiset vallanpitäjät ilmaisivat vihastuksensa katolisten yrityksistä murskata heidän uskonveljensä, mutta useimmiten napina jäi sanojen tasolle.
Protestanttisista valtioista mahtavin, Englanti, oli käynyt juuri kalliin sodan Espanjaa vastaan eikä ollut siten kiinnostunut puuttumaan mantereella käytäviin kahinohin.
Sama päti vielä tuolloin Ruotsiin. Sillä oli voimakas armeija, mutta sen intressit olivat lähinnä Puolassa, jossa ruotsalaiset taistelivat Itämeren herruudesta ja kaupan hallinnasta.
Sen sijaan Tanska-Norjan kuningas Kristian IV päätti lähteä sotimaan.
Hän tunsi etelässä käytyjen taistelujen uhkaavan valtakuntaansa ja näki sodassa myös mahdollisuutensa hankkia mainetta suurena sotapäällikkönä ja protestanttisuuden johtavana puolustajana.
Tanskan joukot kokivat tappion

Kuvaus Lutterin taistelusta. Piirros on saksalaisen kirjailijan ja historioitsijan Michael Caspar Lundorpin (noin 1580–1629) teoksesta Acta publica.
Kesäkuussa 1625 Kristian marssitti joukkonsa Saksaan, missä hän asettui asemiin Weserjoen rannalle Tillyn armeijaa vastapäätä. Ennen kuin taistelut ehtivät alkaa, sodan vaikuttimet kääntyivät kuitenkin päälaelleen.
Saksalais-roomalaisen keisarikunnan Ferdinand, joka oli antanut Espanjan ja Saksan katolisten hoitaa sotimisen siihen asti, oli lopen kyllästynyt liittolaisiinsa, joista oli tullut ahneita ja omavaltaisia.
Tämä koski etenkin baijerilaista vaaliruhtinasta ja herttuaa Maximiliania, joka oli jo saanut runsaan korvauksen siitä, että oli lähettänyt joukkonsa böömiläiskapinallisia vastaan.
Ferdinand oli muun muassa luovuttanut hänelle suuren osan Itävaltaa vakuudeksi veloistaan. Maximilian oli päässyt myös paavin suosioon muun muassa lahjoittamalla tälle sotasaaliina saamansa arvokkaan kirjaston.
Keisari pelkäsi Maximilianin saavan liikaa valtaa ja tarttui heti tarjoukseen, kun aatelismies Albrecht von Wallenstein tarjoutui varustamaan Tanskaa vastaan 24 000 miehen armeijan.
Fredinandin päätös merkitsi, että Tanskan Kristian IV:llä oli yhtäkkiä vastassaan kaksi suurta armeijaa, joita johtivat kaksi aikansa parasta kenraalia: Tilly ja von Wallenstein.
Tillyn armeija murskasi Tanskan Kristianin joukot Hannoverin lähellä vuonna 1626. Tanskalaiset luikkivat pakoon kintereillään von Wallenstein, joka ryösti muun muassa Jyllannin.
Näyttämö oli nyt auki Tanskan arkkiviholliselle Ruotsille.
Kustaa II Aadolf halusi suurvallan

Kustaa II Aadolf. Tuntemattoman taiteilijan maalaus.
Ruotsissa papit jylisivät katolisuutta vastaan ja maalailivat värikkäin sanankääntein uhkakuvia etelästä vyöryvistä hirmuisista katolilaisjoukoista.
Heidän mielestään Ruotsin tuli torjua uhka lähettämällä armeijansa Eurooppaan.
Kuningas Kustaa II Aadolf tiesi asian todellisen laidan vuonna 1629 todetessaan: ”Tilanne on kehittynyt niin pitkälle, että kaikki Euroopassa käydyt sodat ovat sekoittuneet keskenään ja tulleet yhdeksi”.
Sanoillaan kuningas viittasi siihen, että keisari Ferdinand oli lähettänyt sotilaallista apua Puolaan, jonka kanssa Ruotsi oli sodassa.
Kun sota Puolan kanssa päättyi rauhaan vuonna 1629, Kustaa vei puolestaan armeijansa Saksaan taistelemaan katolisia vastaan.

Kuningas Kustaa II Aadolf vei maansa 30-vuotiseen sotaan ja loi pohjan Ruotsin suurvalta-asemalle.
Ruotsista tuli hetkeksi suurvalta
1600-luvulla Ruotsista tuli yksi Euroopan mahtavimmista valtioista, mutta se menetti pian asemansa.
Näyttävät voitot kolmikymmenvuotisessa sodassa sekä ruotsalaisten diplomaattiset kyvyt rauhanneuvotteluissa tekivät Ruotsista yhden Euroopan johtavista maista. Kuningas Kustaa Vaasan (1496–1560) johdolla protestanttisuuteen kääntyneet ruotsalaiset hyödynsivät uutta asemaansa valtaamalla muun muassa Skånen, Hallandin ja Blekingen Tanskalta.
Pian Ruotsi hallitsi aluetta, joka ulottui Suomesta Eestin, Liettuan ja Latvian kautta Pohjois-Saksan maakuntiin. Ruotsi oli pintaalaltaan Euroopan kolmanneksi suurin valtio, jota suurempia olivat vain Venäjä ja Espanja.
Suurvalta-asema ei kuitenkaan jatkunut pitkään. Alamäki alkoi häviöstä suuressa Pohjan sodassa(1700-1721) ja kulminoitui vuonna 1809, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen Venäjälle.
Kustaa II Aadolf kuolee

Tuntemattoman taiteilijan kuvaus Kustaa II Aadolfista roomalaisen sotapäällikön varustuksessa.
Kun Ruotsin hyvin koulutetut ja varustetut joukot löivät katoliset Leipzigissa syyskuussa 1631 ja jatkoivat kohti Münchenin kaupunginportteja, protestanttisuutta puolustavan kuninkaan mielessä alkoi muotoutua uusia unelmia.
Kuninkaan tavoite ei ollut enää pelkästään uskonnollinen. Hän oli aiemmin halunnut lähinnä varmistaa Itämeren rannikon saksalaiskaupunkien hallinnan, mutta nyt hänen tavoitteekseen tuli koko Itämeren rannikon ruotsalaistaminen.
Jotkut historioitsijat uskovat, että kuningas hautoi ajatusta luoda protestanttisten saksalaisvaltioiden liitto, jonka johdossa hän itse olisi – järjestely, joka tekisi Ruotsista Euroopan suurvallan.
Kuninkaan haave ei koskaan toteutunut. Varhain aamulla 6. marraskuuta 1632 hänen joukkonsa ottivat yhteen keisarillisen armeijan kanssa Lützenissä.
Kustaa II Aadolf eksyi taistelukenttää peittävässä sumussa ja ruudinsavussa ja joutui harhaan osastostaan. Vihollissotilaat piirittivät ja ampuivat hänet.
Kolmikymmenvuotisen sodan neljä merkittävintä sotapäällikköä
Neljä merkittävintä sotapäällikköä
Tietyt sotapäälliköt nousivat ratkaiseviksi hahmoiksi, jotka pystyivät enemmän tai vähemmän henkilökohtaisine armeijoineen ja taktisine kykyineen muuttamaan sodan kulkua liittoumien muuttuessa ja palkkasotilaiden vaihtaessa leiriä.

SOTURIMUNKKI: Johann Tserclaes Tilly (1559–1632)
Toisin kuin monet ajan palkkasotilaat ja muuttuvat liittoumat, syvästi uskovainen Tilly oli vankkumaton uskollisuudessaan katolilaisten asiaa kohtaan.
Katolista liigaa johtaneen Tillyn joukot olivat ratkaisevassa asemassa alusta asti, kun he kukistivat böömiläiset kapinalliset Valkeavuoren taistelussa vuonna 1620. Seuraavina kahtena vuotena ”haarniskaan pukeutunut munkki” johti katolisten joukot moniin voittoihin usein ylivoimaista vihollista vastaan. Vuonna 1622 Tillylle myönnettiin kreivin arvo.
Tilly löi yhdessä von Wallensteinin kanssa Tanskan kuninkaan joukot Lutter am Barenbergessa vuonna 1626, ja vuonna 1631 katoliset polttivat ja ryöstivät Magdeburgin, mikä myöhemmin johti Tillyn tappioon Breitenfeldissä. Tillyn armeija oli nyt murskattu, ja muutaman kuukauden kuluttua ”munkki haarniskassa” kuoli paetessaan toisen ruotsalaisarmeijalle koetun tappion jälkeen.

PALKKASOTILAS: Albrecht von Wallenstein (1583–1634)
Kukistettuaan maanmiestensä kapinan vuonna 1621 böömiläinen von Wallenstein sai paistatella keisarin suosiossa, ja vuonna 1625 hänet palkattiin uuden keisarillisen armeijan ylipäälliköksi. Von Wallenstain hallitsi ylipäällikkönä kolmikymmenvuotisen sodan taistelukenttiä vuosia, kunnes sisäiset kiistat pakottivat keisarin hajottamaan armeijan vuonna 1630.
"Yrittäjähenkinen" sotilas oli nyt työtön, ja kun ruotsalaiset vuonna 1631 saavuttivat taisteluissa menestystä, hän ei arkaillut tarjota näille palveluksiaan. Hän päätyi kuitenkin lopulta jälleen keisarin ylipäälliköksi, ja kokosi ennätysajassa uuden armeijan Tillyn lyötyjen joukkojen tilalle.
Uudelleen viritettyä uskollisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja valmisteltuaan sotilasvallankaappausta keisaria vastaan vuonna 1634 sodan menestyksekkäin palkkasotilas kuoli omien joukkojensa murhaamana.

POHJOLAN LEIJONA: Kustaa II Aadolf (1594–1632)
Kustaa II Aadolf oli jo kokenut sotapäällikkö, kun hän johti joukkonsa kolmikymmenvuotiseen sotaan vuonna 1630. Hän oli vuosien mittaan Puolaa, Tanskaan ja Venäjää vastaan käydyissä taisteluissa hionut Ruotsin armeijasta teräksenkovan sotakoneen, joka pystyi lyömään ylivoimaisetkin armeijat. Kustaan rajun muskettitulen ja kevyiden, taistelukentällä siirreltävien tykkien yhdistelmä oli tappavan tehokas.
Breitenfeldissä vuonna 1631 saavutetun murskavoiton jälkeen Kustaan armeija vaikutti pysäyttämättömältä. Vasta seuraavana kesänä, kun taudit alkoivat heikentää ruotsalaisjoukkoja Nürnbergin piirityksen aikana, nämä kärsivät ensimmäisen tappionsa von Wallensteinin uudelleen perustetulle keisarilliselle armeijalle.
Vuonna 1632 Lützenin taistelussa Ruotsin soturikuningas irtaantui epätoivoisessa hyökkäysyrityksessään pääjoukoistaan ja tuli henkivartijoineen surmatuksi. Taistelu voitettiin, mutta ilman kuningastaan ruotsalaisjoukkojen tarmo hiipui. Ruotsi jatkoi sotimista vuoteen 1648 asti, mutta se ei enää saavuttanut samanlaista menestystä kuin "Pohjolan leijonan" johtamana.

RATKAISIJA: Bernhard von Sachsen-Weimar (1604–1639)
Protestanttinen herttuan poika oli taistellut katolisia vastaan sodan puhkeamisesta lähtien, joten kun Ruotsin armeija saapui Saksaan, hän liittyi joukkoihin välittömästi, ja hänestä tuli pian Kustaa II Aadolfin luotetuimpia sotureita.
Kun kuningas kaatui Lützenissä, Bernhard otti päättäväisesti komennon ja johti ruotsalaiset voittoon. Hän jatkoi hyökkäystä edelleen jonkin aikaa ja painosti von Wallensteinin lähtemään Saksista. Kun ruotsalaiset kuitenkin kukistettiin Nördlingenissä, Bernhardin oli luovutettava valloittamansa alueet ja siirryttävä Ranskan palvelukseen.
Vuonna 1683 hän palasi 18 000 ranskalaissotilaan armeijan johdossa ja pakotti keisarilliset joukot vetäytymään Reininmaalla. Sotavuodet olivat kuitenkin vaatineet veronsa, ja Bernhard kuoli vuotta myöhemmin terveytensä heikennyttyä.
Ruotsin armeijan hajaannus
Kuninkaan kuolema enteili ongelmia niin poliittisesti kuin sotilaallisestikin, mutta Ruotsin sotaonni jatkui vielä jonkin aikaa.
Ruotsalaiset voittivat Lützenin taistelun, ja Ruotsin valtakunnankanslerin Axel Oxenstiernan vastuulle siirtyneet sadantuhannen sotilaan joukot olivat vielä voimissaan.
Oxenstiernalla ei kuitenkaan ollut yhtä vahvaa otetta sotilaisiin kuin kuninkaalla oli ollut. Hän oli varovaisempi kuin kuningas, kuten hän oli ollut jo tämän eläessä. Oxienstierna oli itse todennut oman ”viileytensä” hillitsevän tarmokkaan kuninkaan ”kuumuutta”.
Nyt kenraalit ottivat johtoonsa yksittäiset armeijaosastot, jotka jatkoivat taisteluja ilman yhteistä vahvaa johtajaa.
Johdon hajaannuksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Vuonna 1634 ruotsalaiset kärsivät tappion tärkeässä taistelussa Baijerissa ja joutuivat perääntymään, ja huono onni jatkui senkin jälkeen.
Ruotsi menetti suuren osan joukoistaan, ja sen saksalaiset liittolaisetkin alkoivat perääntyä. Yksi ensimmäisistä irtautuneista oli protestanttinen Saksi, joka pelkäsi joutumista häviäjän puolelle ja solmi vuonna 1635 rauhan keisarin kanssa.
Ryöstelyä ja kurjuutta

Sotilaat ryöstelivät siviilejä, jotka olivat jo ennestään niin nälkiintyneitä, että turvautuivat jopa ihmissyöntiin.
Oxenstierna oli neuvoton ja harkitsi jo luovuttamista.
”Olemme vuodattaneet vertamme maineemme vuoksi, mutta palkaksi siitä voimme odottaa vain kiittämättömyyttä”, valtakunnankansleri huokaisi katkerasti.
Saksan siviiliväestölle Ruotsin armeijan sekasorrolla oli ikävät seuraukset. Kustaa II Aadolfin aikana sotilaiden ryöstelyvimma ja siviileihin kohdistama väkivalta oli pidetty aisoissa.
Oxenstierna sitä vastoin antoi helmikuussa 1636 sotilailleen määräyksen ryöstää ja tuhota.
Tavoite oli estää Ruotsin entistä liittolaista Saksia aloittamasta sotaa Ruotsia vastaan sekä antaa samalla varoitus muille puolenvaihtoa harkitseville liittolaisille.
”Ihmiset raahustavat ympäriinsä kuin elävät kuolleet. Enää ruumiitkaan eivät ole turvassa nälkäkuoleman kielissä kamppailevilta ihmisiltä.” Saksalainen viikkolehti siviiliväestön kärsimyksestä
Sotilaat ryöstelivät jo niukkuutta kärsiviä siviilejä ja hävittivät puutarhoja, kaivoja ja viljelyksiä. Hyökkäykset kävivät lopulta niin väkivaltaisiksi ja raaoiksi, että alueen ylipäällikön oli puututtava tilanteeseen ryöstelyn lopettamiseksi.
”Näiden alueiden kurjuudesta voimme kertoa, että kylät ja pienemmät kaupunkiyhteisöt ovat autioituneet ja monet kaupungit on suuressa määrin tuhottu. Sotilaat vaativat rahaa ja ruokaa, joita ei enää ole. Kaikki rauta, lyijy, tina ja lasi on ryöstetty”, kirjoitti saksalainen viikkolehti Ordinari-Wochen-Zeitung vuonna 1636 olosuhteista sodan runtelemassa Saksassa.
Paikka paikoin siviilit olivat niin nälissään, että he turvautuivat ihmissyöntiin. Samainen lehti kirjoitti: ”Ihmiset raahustavat ympäriinsä kuin elävät kuolleet. Enää ruumiitkaan eivät ole turvassa nälkäkuoleman kielissä kamppailevilta ihmisiltä. Myös ne, jotka ovat vielä hengissä, elävät jatkuvassa vaarassa, sillä vahvimmat hyökkäävät heikoimpien kimppuun tyydyttääkseen nälkänsä ja pelastaakseen oman henkensä.”
Armeijasta tuli miljoonien koti

Perhe-elämää sotilasleirissä. Monen sotilaan vaimo ja lapset kulkivat armeijan mukana.
"Parveilijoita" oli enemmän kuin armeijan sotilaita
Armeijoita seurasi yleensä suurin joukoin kauppiaita, käsityöläisiä ja prostituoituja. He halusivat maksun palveluksistaan ja vaihtoivat armeijaa, jos kauppa ei käynyt.
Armeijoiden perässä kulki yleensä sankoin joukoin siviilejä, jotka hankkivat elantonsa palvelemalla ja viihdyttämällä sotilaita. Kauppiaat myivät ruokaa ja tarvekaluja, räätälit paikkasivat univormuja ja vaununajajat huolehtivat varusteiden kuljettamisesta.
Lisäksi armeijoiden mukana kulki suutareita, aseseppiä, puuseppiä sekä joukoittain päivätyöläisiä, joiden tehtävänä oli kaivaa puolustusvarustuksia, ja paimenia, jotka huolehtivat sotajoukkojen ruuaksi tarkoitetusta karjasta. Monille orpopojille armeija oli kuin koti, ja he ansaitsivat elantonsa huolehtimalla sotilaiden varusteista ja auttamalla isäntäänsä valloitettujen kaupunkien ryöstelemisessä.
Taistelujen lomassa sotilaat kaipasivat viidykettä, jota heille tarjosivat krouvarit, soittoniekat, näyttelijät sekä prostituoidut. Siviilit rahan perässä Säilyneistä lähteistä käy ilmi, että kolmikymmenvuotisessa sodassa armeijan mukana kulki 3–5 siviiliä jokaista sotilasta kohti.
Toisin sanoen 40 000 sotilaan joukkoa saattoi seurata jopa 200 000 siviiliä. Jos armeija menestyi, siviilit pysyttelivät sen mukana, jos taas valloituksia ja sotasaalista ei tullut eikä kauppa käynyt, kauppiaat ja muut palvelujen tarjoajat häipyivät etsimään menestyvämpää sotajoukkoa.
Sota verotti voimia
Siviiliväestön kärsimykset levisivät lopulta myös armeijoihin. Sodan viimeisenä vuosikymmenenä armeijat olivat uuvuksissa ja miestappioiden heikentämiä, ja rivejä harvensivat ankarien taistelujen lisäksi nälkä ja taudit.
Vuonna 1640 ruotsalaiset ja katoliset olivat vastakkain kukin omalla puolellaan Saalejokea Thüringenissä.
Siellä joukot tuijottivat toisiaan pitkään tyhjin katsein, toimintakyvyttöminä armeijoiden sisäisen hajaannuksen, nälän ja tautien vuoksi. Lopulta molemmat osapuolet päättivät vetäytyä ja asettua talvehtimaan leireihinsä.
Sota kuitenkin jatkui suurista kärsimyksistä huolimatta. Yksi syy sodan jatkumiseen oli Ranskan liittoutuminen Ruotsin kanssa.
Vaikka Espanjakin oli katolinen, Ranska piti sitä arkkivihollisenaan eikä halunnut sen saavan lisää valtaa Euroopassa.
Niinpä Ruotsi päätti taistella yhdessä Oxenstiernan ruotsalaisjoukkojen kanssa.
Ranskalaiset toki ymmärsivät täysin Ruotsin sotilaalliset ja poliittiset pyrkimykset eivätkä siksi halunneet antaa aivan täyttä tukea liittolaiselleen.
Sen vuoksi Ranska pidättäytyi taistelemasta tai perääntyi aina, kun Ruotsi oli saamassa vihollisesta ratkaisevaa yliotetta taistelukentällä.
Ranska ryhtyi tosissaan tukemaan ruotsalaisia vasta vuonna 1647, kun se huomasi eteläisessä Saksassa merkittävästi vaikutusvaltaa saaneen Baijerin uhkaavan omia rajojaan.
Pian Ruotsin ja Ranskan armeijat pyyhkäisivät läpi Saksan ja aina Böömiin asti.
Kolmikymmenvuotisen sodan tärkein taistelu

Kustaa II Aadolf kuolemansa hetkellä Lützenin taistelussa. Ruotsalaisen taiteilijan Carl Wahlblomin (1810–1858) maalaus.
Kolmikymmenvuotinen sota velloi milloin katolisten, milloin keisarin ja protestanttien ja ranskalaisten ryhmien otteessa, ja sadat taistelut ja pienemmät ja suuremmat yhteenotot leimahtelivat pitkin Keski-Eurooppaa. Tietyillä taisteluilla oli kuitenkin ratkaisevampi merkitys kuin toisilla, ja niiden kautta muodostuu yleiskuva sodan kulun suurista linjoista.
Ruotsalaiset valtasivat Prahan
15. heinäkuuta 1648 Ruotsin joukot olivat saapuneet samaan paikkaan Prahan ulkopuolelle, missä luterilaiset böömiläiskapinalliset olivat 28 vuotta aiemmin kärsineet karvaan tappion katolisia vastaan.
Kaupungin ulkopuolella odottaneet sotilaat saattoivat kuulla, miten katolisen Prahan kirkonkellot kutsuivat munkkeja keskiyön messuun.
Pimeyden turvin ruotsalaiset hiipivät kaupunkiin, missä he piiloutuivat aatelisten puutarhoihin aivan kaupunginportin lähelle ja valmistautuivat hyökkäämään aamunkoitteessa.
Seuraavana aamuna kolmetuhatta ruotsalaissotilasta teki rynnäkön Prahaan ja valtasi kuninkaanlinnan, josta sotaisuuksien oli katsottu alkaneen kolmekymmentä vuotta aiemmin.
Keisarilliset joukot olivat kärsineet valtavia tappioita – jäljellä oli enää 10 000 sotilasta – eivätkä ne voineet muuta kuin katsella kaupungin menetystä Vltavajoen toiselta puolelta.
Rauhansopimus solmittiin lopulta 24. lokakuuta 1648, jolloin kaikki sotaan osallistuneet Euroopan maat olivat niin sodan kuluttamia, että jopa voimakkaimmat valtiot arvioivat hyötyvänsä rauhasta enemmän kuin sotimisen jatkamisesta.

Viiden vuoden raskaiden neuvottelujen jälkeen diplomaatit saattoivat vihdoin vuonna 1648 julistaa rauhan laskeutuneen Eurooppaan.
Saksalaisissa Münsterin ja Osnabrückin kaupungeissa kävi kova hulina viiden vuoden ajan eurooppalaisten diplomaattien neuvotellessa kolmikymmenvuotisen sodan rauhanehdoista.
Kolmkymmenvuotinen sota oli ollut pitkä ja raskas, ja niin olivat sodan rauhanneuvottelutkin. Kun rauhasopimus lopulta allekirjoitettiin 24. lokakuuta 1648, diplomaatit olivat käyneet keksenään neuvotteluja jo viisi vuotta. Neuvotteluja käytiin Saksan Münsterissä ja Osnabrückissä, joihin virtasi diplomaatteja perheineen, sihteereineen ja palvelijoineen.
Rauhantunnustelut toivat kaupunkeihin kaikkiaan jopa 10 000 henkeä. Valtuuskunnat kilpailivat loistossa ja vauraudessa. Ovien päälle naulattiin vaakunoita ylhäistä asemaa osoittamaan, ja vastapuoleen yritettiin tehdä vaikutus loisteliailla illallisilla ja oopperanäytöksillä.
Neuvottelukielenä oli virallisesti latina, mutta jotkut käyttivät tarkoituksella omaa kieltään kirjeissä ja asiakirjoissa. Seurasi absurdeja tilanteita, kun esimerkiksi ranskalaiset kirjoittivat ruotsalaisille ranskaksi ja nämä puolestaan vastasivat ruotsiksi.
Neuvottelut luisuivat sivuraiteille, kun arvostaan kiinni pitävät diplomaatit ajautuivat kiivaisiin keskusteluihin siitä, miten ketäkin piti puhutella. Sovittelija Fabio Chigi parahti lopulta, että hän kutsui jokaista mielellään vaikka ”Teidän Majesteetiksenne”, kunhan van neuvottelut saatiin jatkumaan.
Iltaisin diplomaatit osallistuivat kosteisiin juhliin, joista he hoippuivat pimeän tullen majapaikkoihinsa. Kaikesta huolimatta neuvottelut saatiin lopulta päätökseen ja rauha saattoi jälleen laskeutua myös Münsteriin ja Osnabrückiin.
Sopimuksen merkittävimpiin kohtiin kuului muun muassa Alankomaiden ja Sveitsin saama itsenäisyys. Lisäksi sopimuksella taattiin uskonnonvapaus ja sallittiin vähemmistöuskontojen hartauden harjoittaminen muun muassa kotona tai yksityisesti.
Den Westfalske Fred
Tämä päti myös Ruotsiin, joka oli voimistanut asemaansa merkittävästi Itämerellä. Se odotti siten saavansa määräävän roolin rauhanneuvotteluissa ja katsoi luottavaisesti tulevaisuuteensa eurooppalaisena suurvaltana.
Syyskuussa 1649 rauhansopimusta juhlittiin upeilla juhlaillallisilla Nürnbergin kaupungintalolla. Hienoimmilla hopea-aterimilla ja -maljoilla katettujen pöytien ääressä istui diplomaatteja, aatelismiehiä ja upseereita parhaisiinsa pukeutuneina.
Istumajärjestyksen laatiminen oli ollut harvinaisen vaikeaa, sillä rauhassa oltiin päädytty protestanttien ja katolisten välillä hiuksenhienoon tasapainoon, jota ei haluttu pilata virhearvioilla istumajärjestyksessä.
Juhlien isäntä, josta tuli myöhemmin Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa, oli löytänyt ratkaisun, joka ei ollut ehkä mukavin mutta oli ainakin diplomaattinen: sen sijaan, että yksi kunniavieras olisi istunut isännän rinnalla pöydän päässä, tämän toiselle puolelle istutettiin katolinen ja toiselle protestanttinen kunniavieras.
Näin yli sata vuotta kestäneiden uskonnollisten taistelujen ja kiistojen jälkeen rauha laskeutui lopulta Eurooppaan, jonka monista maista Roomassa istuva paavi oli lopullisesti menettänyt otteensa.