Pellot lainehtivat kansan verestä

Kreivi tunsi olonsa edelleen turvalliseksi linnansa paksujen muurien suojassa, mutta osa hänen palkollisistaan oli talonpoikien puolella.

He avasivat luukun, josta talonpojat pääsivät sisälle kreivin ollessa pääsiäisjumalanpalveluksessa, ja sitten taistelu alkoi. Hyökkääjät nujersivat ritarit ja palkkasotilaat veitsillään ja heinähangoillaan.

Tunnin kuluttua hengissä olivat vain Ludwig von Helfenstein ja 13 hänen ritariaan. Heidät vietiin niitylle, jossa 27-vuotias kreivi rukoili henkensä puolesta ja tarjosi 30 000 kultafloriinia, jos pääsisi vapaaksi.

”Voit lahjoa meidät vaikka kahdella tonnilla kultaa, mutta kuolet silti!” Rohrbach vastasi kylmästi. Talonpojat asettuivat kahteen pitkään riviin, ja ritarit pakotettiin kujanjuoksuun rivien välistä.

He eivät päässeet kuitenkaan pitkälle, sillä jo muutaman askelen jälkeen heidät lyötiin hengiltä. Kun tuli kreivin vuoro, musikantti astui esiin ja sieppasi kreivin hatun.

”Olet pitänyt tätä jo riittävän pitkään. Nyt minä haluan olla kreivi!” huusi musikantti ja alkoi soittaa ”Viimeistä tanssia” huilullaan.

Joku iski kreiviä rajusti selkään niin, että tämä kompuroi talonpoikien keskelle, ja nämä heittäytyivät hänen kimppuunsa.

Talonpojat olivat orjan asemassa

Talonpoikien hyökkäys kreivi von Helfensteinin linnaan tultiin pian tuntemaan ”Weinsbergin verilöylynä”, ja sitä seurasi muitakin kansannousuja vuonna 1525.

Talonpoikien joukossa oli kytenyt tyytymättömyys jo sukupolvien ajan, ja Martti Lutherin kapina kirkkoa vastaan oli kipinä, joka sai Saksan räjähtämään väkivaltaan.

Talonpojat halusivat uuden jumalasuhteen lisäksi myös siedettävän maallisen elämän.

1500-luvun alussa talonpoikien elinolot olivat huonommat kuin koskaan: sen lisäksi, että he maksoivat kirkolle veroa eli kymmenyksiä sekä maanomistajille vuokraa viljelemästään maasta, heidän piti tehdä maanomistajille palkatonta työtä, esimerkiksi osallistua sadonkorjuuseen ja teiden korjaamiseen.

Maanomistajat omistivat joet, järvet ja metsät, joten talonpoikien piti maksaa käyttämästään vedestä ja polttopuista.

Maanomistaja päätti, kenen kanssa talonpoika meni naimisiin, ja kun talonpoika kuoli, maanomistajalla oli oikeus vaatia niin suurta perintöveroa, että kuolleen omaisille ei jäänyt mitään.

Vallitseva maaorjuusjärjestelmä esti kuitenkin talonpoikaa muuttamasta muualle. Talonpojat olivat jo vuonna 1524 laatineet 12 vaatimusta aatelille ja kirkolle.

He halusivat muun muassa poistaa kirkollisveron ja käyttää rahat sen sijaan paikallisyhteisöjen hyväksi. Lisäksi vaadittiin maaorjuuden poistamista ja viljelijöille oikeutta käyttää viljelysmaata, metsiä, järviä ja jokia.

Kohtuullisilta kuulostavat vaatimukset olivat 1500-luvulla suoranainen sodanjulistus.

Luther hylkäsi talonpojat

Alussa Martti Luther tunsi myötätuntoa talonpoikien vaatimuksia kohtaan, mutta hän ei halunnut väkivaltaista yhteenottoa talonpoikien ja aatelin välillä.

Luther tiesi, että jos hän haluaisi saada uudistuksensa läpi, hänellä piti olla vallanpitäjien tuki puolellaan. Kun hän kuuli ”Weinsbergin verilöylystä”, hänen myötätuntonsa talonpoikia kohtaan loppui.

”Ei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa tai pirullisempaa kuin kapinallinen. He [talonpojat] ovat enemmän kuin ansainneet kuoleman maantierosvoina ja murhaajina.”

Aatelisto käsitti Lutherin sanat siunauksena käydä ankarasti talonpoikien kimppuun. Kapinoivat talonpojat olivat polttaneet tai ryöstäneet jopa 50 luostaria ja linnaa keväällä 1525.

Ryöstäsaaliin joukossa oli aateliston viljavarastoja, kallisarvoisia kirkkoesineitä ja tykkejä. Saksan aatelisto pelkäsi, että tuttu maailmajärjestys oli murenemassa.

Paniikissa moni pakeni mailtaan linnoitettuihin kaupunkeihin, joissa Saksan keisari pystyi takaamaan heidän turvallisuutensa. Sitten aatelisto valmisteli vastaiskun.

He kokosivat armeijan, jota johti drosti Georg von Waldburg. 1 500 ritaria ja 9 000 koulutettua palkkasoturia lähetettiin kukistamaan kapinallisia, joilla ei yleensä ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta.

Monissa taisteluissa talonpojat nujerrettiin vain muutamassa minuutissa.

Lutheria kutsuttiin valehtelijaksi

Talonpoikaiskapinan keskus oli Allstedtin kylässä sata kilometriä länteen Lutherin kotikaupungista Wittenbergistä.

Siellä vaikutti pappi Thomas Müntzer, jonka saarnat olivat ehkä aikansa radikaaleimpia. Hän oli julistanut, että ”aika on kypsä Antikristukselle”.

”Antikristuksella” Müntzer tarkoitti, että tuomiopäivä oli lähellä – ja hänen mukaansa aateli esti talonpoikien pyrkimyksen päästä Jumalan luo.

Müntzer onnistui puhujanlahjojensa ansiosta saamaan paljon kannattajia, jotka ottivat oikeuden omiin käsiinsä.

Vuonna 1524 nämä polttivat Allstedtissa pienen kappelin, mikä sai paikallisen ruhtinaan kutsumaan Müntzerin seudun mahtavimpien miesten puhutteluun. Siellä Müntzer saarnasi:

”Mikä näky – ankeriaat ja käärmeet parittelemassa moraalittomasti yhdessä suuressa kasassa.”

”Kunnioitetut Saksin hallitsijat: etsikää viipymättä Jumalan vanhurskautta ja puolustakaa evankeliumin asiaa!”

Talvella 1524–25 Müntzer julkaisi useita Lutherin vastaisia kirjoituksia, joissa hän kutsui tätä ”kunniattomaksi” ja ”Tohtori Valheeksi”.

Helmikuussa 1525 Müntzer päätti ryhtyä sanoista tekoihin. Hän perusti kannattajiensa kanssa armeijan nimeltä ”Jumalan ikuinen armeija”, jonka tarkoitus oli kiirehtiä tuomiopäivää kukistamalla aatelisto.

Armeijan valkoisessa lipussa oli sateenkari ja motto ”Jumalan sana on ikuinen”.

Se oli viimeinen pisara Lutherille, joka kirjoitti Saksin aatelisille: ”Olen ymmärtänyt, että tämä sielu [Müntzer] ei pidättäydy sanaan vaan kokoaa joukot maallisia auktoriteetteja vastaan ja aloittaa maailman vallankumouksen.”

Lutherilla oli vaikutusvaltaisia liittolaisia Saksissa, joten Müntzer päätti paeta. Hän jätti perheensä Allstedtiin ja pakeni Mühlhauseniin, jossa hän kokosi jälleen ympärilleen kapinaan valmiita seuraajia.

Tuomiopäivän armeija taistelussa

15. toukokuuta Georg von Waldburg ennätti armeijoineen Frankenhauseniin, jonne Müntzerin tuomiopäivän armeija sekä tuhansia paikallisia oli kokoontunut mäelle.

Kahdeksan varastetun tykin lisäksi kapinallisilla oli aseinaan heinähankoja, varstanvarsia ja viikatteita.

Waldburgin armeija aloitti taistelun massiivisella tykistötulella, jolloin valtaosa kapinallisista pakeni ja pyrki turvaan Frankenhausenin kaupunkiin.

Harva pääsi niin pitkälle, ennen kuin Waldburgin palkka-armeijalaiset surmasivat heidät hilpareillaan ja miekoillaan. Mäki värjäytyi punaiseksi noin 6 000 surmatun talonpojan verestä, ja muutama sata joutui vangiksi.

Müntzer pääsi livahtamaan Frankenhauseniin, mutta pian hänetkin saatiin kiinni, ja häntä kidutettiin ja lopulta teloitettiin.

Müntzerin pää asetettiin seipään nokassa esille Mühlhauseniin, jossa se sai toimia kuukausia varoituksena muille kapinallisille.

Muille kapina-armeijoille kävi yhtä huonosti. Aateliston armeijat kukistivat ne yksi toisensa jälkeen, ja 24. kesäkuuta nujerrettiin viimeinen suuri kansannousu Pfeddersheimin kylässä, jossa 6 000 kapinallista sai surmansa.

Waldburgin armeija oli neljässä kuukaudessa kulkenut yli tuhat kilometriä ja tappanut tuhansia talonpoikia. Saksan talonpoikaissota päättyi täydelliseen tappioon, mutta aateliston kostonhimo ei sammunut.

Seuraavina kuukausina tehtiin lukemattomia joukkosurmia: Elsassissa (nykyisin Ranskan Alsace) tapettiin 3 000 aseetonta talonpoikaa, Lothringenissa (Lorraine) raiskattiin tuhansia naisia, kyliä poltettiin ja noin 25 000 ihmistä tapettiin.

Paenneet kapinakenraalit julistettiin lainsuojattomiksi, ja kapinapapit tuomittiin kuolemaan hirttämällä, mestaamalla tai hukuttamalla.

Kaikkiaan talonpoikaissodassa ja sitä seuranneissa kostotoimissa kuoli 75 000–100 000 ihmistä. Tappaminen loppui vasta, kun aateliston viljelykset olivat vaarassa työväestön hupenemisen vuoksi.

Luther torjui kaiken arvostelun

Talonpojat saivat nyt vapauden sijaan niskoilleen entistä korkeammat verot ja aateliston vahvemman kontrollin.

Talonpoikaissota ja sen seuraukset saivat monet hengenmiehet kritisoimaan Lutheria siitä, että hän oli sanonut talonpoikien ansaitsevan kuoleman.

Luther pysyi tiukkana ja kirjoitti: ”He huutavat: ’Katsokaa, nyt näette Lutherin todelliset kasvot. Hän kehottaa väkivaltaan. Hän on paholaisen puhetorvi.’

Varoitan niitä, jotka arvostelevat kirjaani, että heidän on syytä vaieta ja olla varuillaan, jolleivät halua itse menettää päätään. Kapinallista vastaan ei hyödytä väitellä, sillä hän ei kuuntele.”

Ihmishenkiä oli menetetty valtavasti, mutta kapina oli vain vahvistanut ruhtinaita ja aatelisia – juuri niitä ihmisiä, joita Luther tarvitsi liittolaisikseen ajamiensa uudistusten toteuttamiseksi.