Luther tukki oikotien taivaaseen

Rummutus oli merkki siitä, että kiertävä anekauppias Johann Tetzel oli saapunut myymään aneita eli syntien anteeksiantoa, jolla kristityt välttyivät kuoleman jälkeen kiirastulen tuskilta.

Keskiajan lopulla kristityt pelkäsivät kiirastulta jopa enemmän kuin itse kuolemaa, sillä vainajien oli puhdistauduttava synneistään kiirastulen liekeissä, ennen kuin he saattoivat päästä taivaaseen.

Kukaan ei etukäteen tiennyt, kuinka kauan kiirastulta kestäisi, sillä siellä vietetty aika riippui syntien määrästä ja saattoi olla satojakin vuosia.

Katolisella kirkolla oli kuitenkin ovela keino, jolla kiirastulen saattoi välttää:

”Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa”, kuului anekauppias Johann Tetzelin mainoslause, ja kansa tarttui innolla mahdollisuuteen.

Aatelisille anekirjeen hinta oli 6–10 kultafloriinia ja kauppiaille kolme.

Köyhät talonpojat taas saattoivat lunastaa suoran pääsyn taivaaseen yhdellä kultafloriinilla, mikä vastasi keskiajan lopulla suunnilleen hyvän saapasparin hintaa.

Anekirjeen ostamista pidettiin hyvänä sijoituksena, sillä niillä uskottiin olevan mahtavia voimia.

Tetzel vakuutti asiakkailleen, että hänen anekirjeensä pystyivät pelastamaan miehen, vaikka tämä olisi maannut itsensä Neitsyt Marian ja saattanut tämän raskaaksi.

Hän lupasi myös, että aneilla pystyi pelastamaan kiirastulesta myös jo kuolleen omaisen.

”Etkö kuule vanhempiesi avunhuutoja: ’Armahda meitä! Kärsimme sietämättömiä tuskia! Lunasta meidät vapaaksi!’” Tetzel vetosi asiakkaisiinsa.

Kerran Tetzelin puheille tuli ylhäinen ritari nimeltään von Hagen, joka halusi ostaa aneen saadakseen anteeksi synnin, johon hän aikoi syyllistyä seuraavana päivänä.

Tetzel ei kummastellut ritarin pyyntöä, vaikka vielä tekemätön synti olisi ollut helppo välttää.

Hän antoi ritarille anekirjeen, joka oli suljettu suurella lakkasinetillä.

Von Hagenin maksamat kultafloriinit hän ojensi mukanaan kulkevalle kirjanpitäjälle, ja tämä talletti ne tammikirstuun kolmen lukon taakse.

52-vuotias Tetzel kulki kaupungista ja kylästä toiseen lypsäen häikäilemättä rahaa hyväuskoisilta saksalaisilta, ja hänen kirstunsa täyttyivät kolikoista.

Rahat eivät kuitenkaan olleet hänen, vaikka hän saikin vaivoistaan muhkean korvauksen.

Anerahat oli tarkoitettu kahdelle katolisen kirkon korkea-arvoiselle johtajalle: paavi Leo X:lle sekä arkkipiispa Albrecht Brandenburgilaiselle, jolla oli peräti kaksi arkkipiispanvirkaa ja joka oli siten katolisen kirkon kiistaton nokkamies Saksassa.

Sekä Leo että Albrecht potivat kroonista rahapulaa ja lypsivät siksi surutta rahaa hyväuskoiselta rahvaalta.

He eivät aavistaneet, että heidän ahneutensa oli kipinä, joka sytyttäisi Euroopassa historian kiivaimman uskonsodan ja johtaisi lopulta koko kirkon hajaannukseen.

Kirkonmiesten rellestys kävi kalliiksi

Albrecht Brandenburgilainen oli ollut 24-vuotias, kun hänet oli valittu ensin Magdeburgin ja sitten Mainzin arkkipiispaksi.

Kirkon sääntöjen mukaan yksi mies ei voinut olla kahdessa arkkipiispanvirassa yhtä aikaa, mutta paavi ummisti rikkeeltä silmänsä, kun Albrehct maksoi hänelle 48  000 kultadukaattia, jotka hän oli lainannut upporikkaalta kauppiaalta Jakob Fuggerilta.

Albrecht vietti ylellistä elämää ja piti rakastajatarta, joka synnytti hänelle tyttären.

Mikäli hän mieli maksaa velkansa Fuggerille ja jatkaa makeaa elämäänsä, hänen piti saada jostain lisätuloja, mieluiten sellaisia, jotka paavi voisi hyväksyä.

Albrechtin onneksi paavi Leo X oli samassa jamassa kuin hän itsekin.

Kun Leo oli 37-vuotiaana valittu historian nuorimmaksi paaviksi, hän oli todennut: ”Nyt kun Luoja on lahjoittanut meille paavinistuimen, nauttikaamme siitä!”

Leo X oli sanansa mittainen mies.

Kahtena ensimmäisenä vuotenaan paavina hän tuhlasi Vatikaanin koko omaisuuden, noin 4,5 miljoonaa kultadukaattia, joka vastasi noin 15:ta tonnia kultaa.

Valtaosa rahoista kului naamiaisiin ja muihin juhliin sekä metsästykseen. Leon järjestämille ylellisillä illallisilla vieraat saivat ihailla eksoottisia eläimiä, kuten norsuja ja leopardeja.

Roomaan tuotiin orkestereita ja poikakuoroja eri puolilta katolista maailmaa paavia viihdyttämään.

Leo ei kuitenkaan ollut mikään naissankari, ja pahat kielet väittivät hänen viihtyvän paremmin nuorten poikien seurassa kuin naisten kamareissa.

Leon tuhlaavaisuus huolestutti Vatikaanin kirjanpitäjiä, ja vuonna 1516 he joutuivat ilmoittamaan tälle, että Vatikaanin kassa oli tyhjä ja uuden Pietarinkirkon rakentaminen oli keskeytettävä.

Skandaali oli väistämätön, mikäli Leo ei nopeasti keksisi keinoa ansaita rahaa.

Leo panttasi kirkon omaisuutta jalokivistä kardinaalin päähineisiin, mutta siitä oli vain tilapäistä apua ja Vatikaani oli yhä perikadon partaalla.

Arkkipiispa Albrechtin yhteydenotto ei olisi voinut osua Leon kannalta parempaan ajankohtaan, ja kaiken lisäksi tämän ehdotus oli nerokas: luotettava ja kaunopuheinen mies kiertäisi Saksaa ja aneita myyden, ja Leo ja Albrecht jakaisivat voitot keskenään.

Albrechtilla oli jo sopiva mieskin valittuna tehtävään: Johann Tetzel oli entinen dominikaanimunkki, joka kauppasi aneita saksankielisillä alueilla.

Hän oli synnynnäinen myyntitykki, jonka ahneus oli turmellut.

Ryöstö metsässä

Vuonna 1510 keisari oli tuominnut Tetzelin kuolemaan hukuttamalla pelissä huijaamisesta sekä selibaattivalan rikkomisesta mutta eräs saksalainen ruhtinas oli onnistunut suostuttelemaan oikeuden muuttamaan kuolemantuomion elinkautiseksi vankeudeksi.

Pian Tetzel oli kuitenkin taas vapaalla jalalla, sillä hänen taidoilleen oli käyttöä.

Vuonna 1516 Meissenin piispa nimitti Tetzelin ”Rooman Pietarinkirkkoa varten myytävien aneiden kaupasta vastaavaksi alikomissaariksi”, ja seuraavana vuonna arkkipiispa Albrecht ylensi hänet aneiden myynnin ”yleiskomissaariksi”.

Kauppias Jakob Fugger nimitti oman kirjanpitäjänsä Tetzelin henkilökuntaan pitämään lukua anerahoista.

Kesällä 1517 aikana Tetzel apureineen myi aneita Berliinissä, Hallessa ja Magdeburgissa.

Kerrotaan, että kun seurue oli metsäisellä Elmin seudulla Königslutterin ja Schöppenstedtin kaupunkien välimaastossa, maantierosvo pysäytti heidät tiellä.

Tetzel tunnisti ryövärin ritari von Hageniksi, joka oli edellisenä päivänä ostanut häneltä aneen.

Von Hagen näytti Tetzelille anekirjettä – sen nojalla paavi oli jo antanut hänelle anteeksi synnin, jota hän oli parhaillaan tekemässä.

Miekallaan uhaten von Hagen vaati Tetzeliä luovuttamaan hänelle rahakirstun. Sen saatuaan hän katosi metsään.

Tarinasta on olemassa monia eri versioita, mutta niiden kaikkien opetus on aina sama: katolisen kirkon anekauppa oli mennyt liian pitkälle.

Ryöstöstä huolimatta Tetzel jatkoi aneiden myyntiä.

Hänen hyvä onnensa oli kuitenkin kääntymässä, sillä hän oli saanut uuden, sinnikkään vihollisen.

Anekauppa suututti Lutherin

Saksilaisessa Wittenbergin kaupungissa pappismunkki Martti Luther oli kuullut useilta seurakuntalaisiltaan, etteivät he enää tarvinneet synninpäästöä, sillä he olivat ostaneet Tetzeliltä aneen.

Luther oli tuolloin 33-vuotias, ja hän toimi teologian professorina Wittenbergin yliopistossa.

Tutkittuaan tarkoin Raamattua Luther oli vakuuttunut, ettei kukaan voinut välttää Jumalan oikeudenmukaista rangaistusta rahalla.

Hän alkoi saarnata kirkon anekauppaa vastaan ja kehotti seurakuntalaisiaan katumaan syntejään aidosti sen sijaan, että he lunastaisivat pelastuksen rahalla.

Luther pohti pitkään, miten hänen kannattaisi muotoilla mahtavaa katolista kirkkoa vastustavat kantansa.

31. lokakuuta 1517 hän lopulta julkisti anekauppaa vastustavat mielipiteensä, jotka hän oli kirjannut 95 väittämän eli teesin muotoon.

Tarina kertoo, että Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen kaiken kansan luettaviksi.

”On varmaa, että kun raha kilahtaa kirstuun, voitonhimo ja ahneus voivat kasvaa, mutta kirkon esirukousten vaikutus on yksin Jumalan huomassa”, Luther julisti 28. teesissään.

32. teesi puolestaan kuului seuraavasti: ”Joka luulee anekirjeen takaavan itselleen autuuden, hän tulee oppi-isineen iankaikkisesti tuomituksi.”

Luther joutui lohduttamaan Tetzeliä

Teesien julkistamispäivää vuonna 1517 pidetään yleisesti hetkenä, jolloin Lutherin uskonpuhdistus eli reformaatio käynnistyi.

Todennäköisesti Luther ei kuitenkaan tuolloin osannut aavistaa, mihin hänen teesinsä vielä johtaisivat.

Luther ei liioin vielä tiennyt, keitä hänen vastustajansa olivat, sillä hän halusi ensisijaisesti vain herättää teologista keskustelua.

Hän ei tiennyt, että paavi ja arkkipiispa Albrecht hyötyivät anekaupasta henkilökohtaisesti, kun hän lähetti teesinsä arkkipiispalle ja totesi saatekirjeessään, ettei voinut enää vaieta.

Arkkipiispa Albrecht tarvitsi Tetzelin keräämiä anerahoja kipeästi eikä uskaltanut antautua julkiseen väittelyyn Lutherin kanssa.

Niinpä hän lähetti tämän teesit edelleen paaville varoittaen, että wittenbergiläinen johti kansaa harhaan.

Paavi Leo ei ensin reagoinut tietoon, sillä hänellä oli pahempiakin ongelmia: Ottomaanien valtakunta uhkasi valloittaa kristityn Kyproksen, useat Italian kaupungit olivat nousseet kapinaan, ja joukko kardinaaleja oli jäänyt kiinni häntä vastaan suunnatusta murhasalaliitosta.

Niinpä Leo käski Saksan augustinolaismunkkien panna niskuroiva wittenbergiläinen kuriin seuraavassa kolmivuotiskokouksessaan huhtikuussa 1518.

Leo ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että Lutherilla ja hänen alati kasvavalla kannattajajoukollaan oli käytössään mahtava ase, painokone, jonka ansiosta teeseistä oli ehditty painaa levitettäväksi satoja kopioita ennen kuin paavin vastaus ennätti perille Saksaan.

Ennen pitkää myös Johann Tetzel sai Lutherin teesit luettavakseen.

Hän raivostui ja uhkasi toimittaa Lutherin roviolle kerettiläisenä. Tetzel oli itsekin teologi, ja hän uskoi pystyvänsä puolustamaan anekauppaa vakuuttavilla uskonnollisilla argumenteilla.

Tetzel laati 106 vastateesiä ja lähetti ne Lutherille Wittenbergiin.

Tetzelin perustelut eivät kuitenkaan vakuuttaneet Lutheria, jonka opiskelijat ostivat 800 kopiota Tetzelin teeseistä ja polttivat ne.

Nyt Luther tajusi, että kiista oli riistäytymässä hallinnasta.

Niinpä hän kirjoitti uuden tekstin, jossa hän puolusti paavia ja perusteli anekauppaan kohdistamaansa kritiikkiä.

Oli kuitenkin jo aivan liian myöhäistä: Tetzel ja monet muut teologit hyökkäsivät kiivaasti Lutheria vastaan ja julkaisivat tästä lukuisia häväistyskirjoituksia, jotka saivat kiivasluonteisen Lutherin raivoihinsa.

”He eivät ole koskaan nähneetkään Raamattua”, ja ”he ovat täynnä vihaa”, hän suomi vastapuolta.

Myös Lutherin kannattajat suuttuivat kirjoituksista ja alkoivat vainota Tetzeliä.

Kaikkialla, minne anekauppias meni, hänet otettiin vastaan ivahuudoin.

Lopulta nujerrettu Tetzel joutui vuonna 1518 lopettamaan aneiden kauppaamisen ja hakemaan turvaa dominikaaniluostarin paksujen muurien takaa.

Samana vuonna kirkko myönsi Tetzelille symbolisen teologian tohtorin arvon, mutta se ei lohduttanut miestä, joka kaiken lisäksi sairastui kesällä ruttoon.

Kun Luther kuuli Tetzelin olevan kuoleman kielissä, hän kirjoitti tälle kirjeen.

”Kirkon levottomuudet eivät ole sinun syytäsi. – – Lapsella on aivan toinen isä”, Luther lohdutti Tetzeliä ja viittasi näin paaviin epäsovun aiheuttajana.

Tetzel kuoli ruttoon elokuussa 1519, mutta kirkkoa repivä kiista oli vasta alussa.

Paavi antoi Lutherille varoituksen

Lopulta paavin oli otettava kantaa alati laajenevaan uskonkiistaan.

Hän lähetti kardinaaleja Saksaan neuvottelemaan Lutherin kanssa ja taivuttelemaan tätä perumaan kaikkein kiivaimmat väitteensä.

Diplomatia ei kuitenkaan tehonnut. Luther kieltäytyi perumasta puheitaan ja kirjoitti yhä pisteliäämpiä tekstejä, jotka levisivät rahvaan keskuudessa nopeasti.

Vähitellen myös aateliset alkoivat tajuta, mitä etua kirkon mahdin rajoittamisesta voisi seurata. Yksi heistä oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik III, josta tuli yksi Lutherin tärkeimmistä tukijoista.

Luther tiesi, että pahimmassa tapauksessa hänet voitaisiin polttaa kerettiläisenä roviolla, ja niinpä hän kirjoitti paaville sovittelevan satasivuisen kirjeen:

”Heittäydyn maan tomuun ja tarjoan sinulle kaiken, mitä minulla on ja mitä olen. Riippumatta siitä, mihin ratkaisuun päädyt, kuuntelen ääntäsi kuin se olisi Jeesuksen ääni.”

Samaan aikaan Luther julisti edelleen anekaupan ja paavin vallan vastaisia mielipiteitään Saksassa suurille väkijoukoille. Lopulta 15. kesäkuuta 1520 paavi lähetti Lutherille varoituksen.

Siinä hän tuomitsi ja kiisti kaikki ”Martiksi kutsutun saarnaajan kirjoitukset ja puheet”.

Jos Luther ei peruisi puheitaan, häntä odottaisi pannaanjulistus eli kirkonkirous, mikä tarkoittaisi myös hänen saarnaamisoikeutensa kumoamista.

Varoituksella oli Lutheriin juuri päinvastainen vaikutus kuin mitä paavi oli toivonut.
Sitä seuranneina kuukausina Luther kirjoitti peräti kolme kirjaa, joissa hän muun muassa tuomitsi anekaupan, pyhimysten palvonnan ja paavin yksinoikeuden tulkita Raamattua.

Anekauppaa koskeva periaatteellinen kiista oli nyt paisunut koko katolista kirkkoa, sen hierarkiaa ja raamatuntulkintaa koskevaksi riidaksi.

10. joulukuuta 1520 Luther otti lopullisen askelen, kun hän poltti Wittenbergin torilla paavin pannauhkauskirjeen, kirkon lakitekstejä sekä vastustajiensa kirjoituksia.

Paavi ei voinut reagoida Lutherin uhmakkaaseen eleeseen kuin yhdellä tavalla, ja 3. tammikuuta 1521 hän julistikin tämän kirkonkiroukseen.

Keisari piti Lutheria kerettiläisenä

Fredrik III halusi antaa Lutherille mahdollisuuden puolustautua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiopäivillä, joihin osallistui ruhtinaita, aatelisia, piispoja sekä vapaakaupunkien edustajia.

Huhtikuussa 1521 Luther ratsasti Wittenbergistä 500 kilometrin päässä sijaitsevaan Wormsiin, jossa valtiopäivät kokoontuivat. Matkasta tuli riemusaatto.

Talonpojat jättivät peltotyönsä ja kerääntyivät tien viereen hurraamaan, ja kaupungeissa ihmiset kokoontuivat toreille osoittamaan kannatustaan.

Kun Luther 16. huhtikuuta saapui Wormsiin, hänet määrättiin arestiin Bischofshofin linnaan, jossa häntä oli määrä myös kuulustella.

Kuulustelut houkuttelivat Wormsiin runsaasti ihmisiä, jotka halusivat omin silmin nähdä paavia uhmanneen munkin.

Tarvittiin sotilaita hillitsemään väkijoukkoa, kun Lutheria vietiin linnan saliin kuulusteltavaksi.

Kun Luther tuotiin saliin, kaikki valtiopäiväedustajat kääntyivät katsomaan häntä, sillä hekin olivat uteliaita näkemään Wittenbergin kapinallisen papin.

Lutheria pyydettiin nousemaan seisomaan, minkä jälkeen kokouksen puheenjohtaja julisti:

”Martti Luther, hänen keisarillinen ylhäisyytensä on kutsunut sinut Wormsiin kahdesta syystä: ensinnäkin kuullakseen, tunnustatko omiksesi kirjat, joita nimissäsi levitetään, ja toisekseen kuullakseen, haluatko tunnustaa tai perua niiden sisällön.”

Lutheria hermostutti, sillä hän tiesi, että jokainen sana, jonka hän nyt lausui, saattoi viedä hänet suoraan roviolle:

”En voi perua mitään, sillä omaatuntoa vastaan puhuminen ei tuo ihmiselle pelastusta. Jumala minua auttakoon.”

Seuraavana päivänä 21-vuotias keisari Kaarle V puhui Lutheria vastaan.

”Yksittäinen veli tekee virheen noustessaan koko kristikunnan näkemystä vastaan, sillä muutoin kristikunta on ollut väärässä yli tuhat vuotta”, keisari pauhasi ja soimasi itseään siitä, ettei ollut pysäyttänyt Lutheria ajoissa.

”Vastedes kohtelen häntä kuin kurjaa kerettiläistä ja toivon, että kaikki kunnon kristityt tekevät samoin”, keisari jatkoi.

Seuraavina päivinä valtiopäivät pohtivat Lutherin kohtaloa, mutta tämä pakeni Wormsista, ennen kuin valtiopäivät ehti tehdä päätöstä.

Pako suututti keisarin, ja hän julisti Lutherin ja hänen kannattajansa lainsuojattomiksi:

”Täten kiellämme kaikkia alamaisiamme sanoin tai teoin vastaanottamasta, puolustamasta tai auttamasta Martti Lutheria. Sen sijaan vaadimme, että hänet vangitaan ja häntä rangaistaan ansionsa mukaan kuin kurjaa harhaoppista, sillä sen hän on ansainnut.”

Lainsuojattomaksi julistaminen merkitsi yleensä varmaa kuolemaa, sillä silloin ihminen menetti oikeuden kaikkeen suojaan.

Jos joku surmaisi Lutherin, häntä ei tuomittaisi, sillä lainsuojattoman tappaminen ei ollut rikos.

Ääriliikkeet uhkasivat reformaatiota

Kun Luther oli pakenemassa Wittenbergistä, joukko aseistautuneita miehiä pysäytti hänet autiolla seudulla.

He peittivät hänen päänsä säkillä ja veivät hänet mukanaan.

Kun säkki poistettiin, Luther ei ollutkaan vankityrmässä vaan Saksin vaaliruhtinas Fredrik III:lle kuuluvassa Wartburgin linnassa, jonne tämä oli tuonut hänet turvaan kirkon vainolta.

Wartburgissa Luther salasi henkilöllisyytensä ja esiintyi ”Junkkeri Jörginä”.

Hän kasvatti parran, antoi hiustensa kasvaa tonsuuriksi ajellun päälakensa peitoksi ja oleskeli enimmäkseen yksin huoneessaan.

Eristäytyneisyys alkoi kuitenkin käydä pitemmän päälle raskaaksi, ja Luther joutui tuon tuostakin ”häätämään paholaisen tiehensä” heittämällä mustepullolla pahoiksi hengiksi luulemiaan harhanäkyjä.

Lopulta Luther päätti hyödyntää joutilaan aikansa tavalla, joka edistäisi uskonpuhdistuksen asiaa. Niinpä hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja käänsi Uuden testamentin kreikasta saksaksi vain 11 kuukaudessa.

Wartburgissa Lutherilla oli myös aikaa pohdiskella ja hioa kirkkoon kohdistuvaa kritiikkiään.

Hän löysikin Raamatusta vakuuttavia perusteluja muun muassa selibaattia vastaan.

Luther ei kuitenkaan ollut täysin eristyksissä ulkomaailmasta. Hän sai kirjeitse tietoa tapahtumista reformaation keskuksessa Wittenbergissä.

Keskitalvella hän sai kauhukseen kuulla, että levottomuudet ja väkivalta levisivät kaupungissa.

Lutherin poissa ollessa kiihkomieliset saarnaajat olivat alkaneet lietsoa kansaa väkivaltaiseen kapinaan kirkkoa vastaan, ja eräässä luostarissa munkit olivat intoutuneet tuhoamaan pyhimysten kuvia.

6. maaliskuuta 1522 Luther palasi salaa Wittenbergiin. Hän perusteli paluutaan vaaliruhtinas Fredrikille näin:

”Poissa ollessani paholainen on soluttautunut laumaani ja saanut aikaan niin paljon tuhoa, etteivät kirjoitukseni pysty sitä korjaamaan, vaan ainoastaan läsnäoloni ja elävä sana voivat sen tehdä.”

Luther piti Wittenbergin kirkossa kahdeksan saarnaa, joissa hän tähdensi reformaation olevan rauhanomainen hanke:

”Tiedättekö, mitä paholainen ajattelee nähdessään evankeliumia levitettävän väkivalloin? Hän istuu helvetin tulessa käsivarret puuskassa ja kiero katse silmissään ja toteaa: ’Voi miten viisaasti nuo hölmöt pelaavat minun peliäni! Antaa heidän jatkaa, sillä siitä on minulle vain hyötyä’ Mutta kun hän näkee Sanan taistelukentällä, hän tärisee kauhusta.”

Lutherin paluu rauhoitti tilanteen Wittenbergissä, mutta radikaalit saarnaajat jatkoivat köyhien maalaisten lietsomista aseelliseen kapinaan.

Luther oli käynnistänyt prosessin, jota hän ei enää kyennyt hallitsemaan. Ilman vahvoja liittolaisia reformaatio päättyisi kaaokseen.