Raamatun tuntematon maailma

Näin alkaa Raamatun kuvaus Kanaaninmaasta, jonka Jumala oli antanut israelilaisille. Kertomus kuvaa sitä, kuinka israelilaiset perustivat alkuaikojen Israelin ja taistelivat vihollisiaan vastaan. Tutkijat ovat kautta aikojen tutkineet kertomuksen historiallista todenperäisyyttä koettamalla määritellä, miltä Kanaaninmaassa näytti ja mitä kansoja alueella on asustanut.

Vuosikymmenten aikana tehdyt arkeologiset löydöt sekä nykyaikaiset tutkimusmenetelmät antavat nykytutkijoille yhä tarkemman kuvan siitä, millainen Mooseksen ajan ”luvattu maa” oli noin 3 000 vuotta sitten.

Lähi-itä oli maanviljelymekka

Raamatun kuvaama Kanaaninmaa kattoi nykyisen Israelin, Palestiinan, Jordanian sekä Syyrian ja Libanonin eteläosat. Kertomuksen mukaan se oli viljavaa seutua, mikä pitää tutkimuksien mukaan paikkansa.

Etenkin nykyisen Israelin pohjoispuolella oleva Kanaaninmaan osa oli tunnettu viljavasta maaperästään, ja siitä käytetään nykyisinkin nimitystä ”hedelmällinen puolikuu”. Nimityksen antoi 1900-luvun alussa yhdysvaltalaisarkeologi Henry Breastend.

Vaikka Kanaaninmaa oli suurelta osin kivistä erämaata ja pensaikkoa, se oli ja on yhä maailman viljavimpia seutuja ja parhaita viljelyalueita. Tämä selittää sen, miksi se oli myös monien kulttuurien kehto.

3 000 vuotta sitten Kanaaninmaan ylängöillä kasvoi sankka havupuu-, tammi- ja tärpättipistaasimetsä. Maaperä oli liian kivistä laajaan karjanpitoon, joten ravinto koostui pääasiassa muusta kuin lampaan- tai vuohenlihasta. Israelilaiset valjastivatkin kaltevat mäenrinteet viljelykäyttöön, ja pelloilla kasvoi vehnän ja ohran lisäksi esimerkiksi linssejä, kikherneitä ja papuja.

Ennen israelilaisten asettumista Kanaaninmaahan alue oli ollut satoja vuosia Egyptin hallinnassa. Vuonna 1458 eaa. farao Thutmosis voitti nykyisen Israelin pohjoispuolella sijainneessa Megiddossa paikallisista joukoista kootun armeijan, ja tämän jälkeen faraot pitivät valtaa alueella. Kun israelilaiset saapuivat alueelle 300 vuotta myöhemmin, Egyptin mahti oli heikentynyt ja farao oli jo päästämäisillään otteensa valtakunnan itäosan vasallimaasta.

Portti tuhottiin

Jaffa oli todennäköisesti yksi Egyptin viimeisistä tukikohdista. Välimeren rannalla nykyisen Tel Avivin paikalla sijainneessa kaupungissa on arkeologisten kaivausten perusteella sijainnut suuri sotilastukikohta. Sen suuri portti tuhoutui kiivaassa taistelussa, ja paikalta löytyneet keihäänkärjet ja tuhka paljastavat, että ennen egyptiläisten vetäytymistä noin vuonna 1125 eaa. siellä tapahtui raju yhteenotto.

Muut jäljet suurista taisteluista Kanaaninmaan egyptiläisasutuksen alueella ja lähistöllä, esimerkiksi 20 kilometriä Jaffasta sijainneella viljavarastolla, viittaavat siihen, että kanaanilaisten yhtenäinen kapinointi karkotti egyptiläiset. Vaikka luovutettu alue oli viljelykelpoinen, se ei ollut yhtä vauras ja kehittynyt kuin Niilin ranta-alueet. Kanaaninmaan lauhkea ilmasto ja erinomainen sijainti houkuttelivat muitakin alueen kansoja.

Etenkin kaupankäyntimahdollisuudet olivat loistavat, sillä moni tuon ajan tärkeä idän ja lännen välinen kauppatie kulki alueella. Yksi näistä oli Egyptin ja Mesopotamian yhdistänyt karavaanireitti Via Maris.

Välimeren satamat sopivat loistavasti tuon ajan kauppiaskansojen liikennepaikoiksi, ja alue on kaikkina aikoina vetänyt puoleensa sekä pieniä että suuria paikallisia vallanpitäjiä, jotka pyrkivät valtaamaan ja hallitsemaan strategisesti tärkeää maakaistaletta. Raamatun mukaan myös israelilaiset havittelivat aluetta ja hankkivat nopeasti hallitsevan aseman.

Maa vallattiin väkivallatta

Arkeologiset todisteet osoittavat Egyptin taistelleen Kanaaninmaasta, mutta ainoa todiste israelilaisten aluevaltauksesta löytyy Raamatun teksteistä. Arkeologit eivät ole löytäneet merkkejä taisteluista kertovista tuhoista. Jotkut ovatkin päätelleet, että israelilaiset eivät vallanneet aluetta väkivalloin vaan levittämällä omaa kulttuuriaan, johon tällöin myös sekoittui vaikutteita paikallisesta kulttuurista.

Joka tapauksessa Kanaaninmaan valtaus oli hidas, yli sata vuotta kestänyt prosessi. Historioitsijoiden mukaan vasta 900-luvulla eaa. tapahtunut Jerusalemin valtaus teki alueesta israelilaisten maan.

Valloitettuaan itselleen oman maan israelilaiset tarvitsivat kaupankäyntiä vaurastuakseen. Tässä he onnistuivat, ja tehdyt löydöt osoittavat, että Israeliin virtasi kauppatavaraa tunnetun maailman kaukaisimmista kolkista. Nykyisen Israelin alueelta Haifasta on löytynyt Aasiasta tuotua kanelia sisältäviä pulloja, jotka ovat peräisin 1000- ja 800-luvuilta eaa. Todennäköisesti paikalliset kauppiaat ovat aikoinaan tuottaneet ne alueelle.

Kauppaa käytiin myös tavallisista päivittäishyödykkeistä. Kultaotsa-ahvenen hampaista tehty happi-isotooppimääritys osoittaa, että israelilaiset toivat tätä kalaa satojen vuosien ajan Siinain niemimaan laguunista Egyptistä. Tämä kertoo vauraudesta. Israelilaiset harjoittivat myös vientiä: maasta vietiin vehnää, viiniä ja oliiviöljyä, jotka olivat alueen kaupallisia pääraaka-aineita.

Jerusalem oli suojassa kukkulalla

Aluksi Israelin yläluokka vastasi kaupankäynnistä, ja maahan tuotiin ylellisyystavaran lisäksi esimerkiksi rakennustarvikkeita kasvavien kaupunkien tarpeisiin. Ennen israelilaisten valtaannousua Kanaaninmaa oli ollut melko alkukantaista seutua verrattuna esimerkiksi Egyptiin, mutta erityisesti Salomon temppelin rakennus käynnisti Jerusalemin ja koko valtakunnan kehityksen.

Jerusalemista tuli monesta syystä pian tärkein kaupunki. Se sijaitsi alueella, jossa oli vettä, ja kaupunki oli helppo suojata hyökkäyksiltä. Löytöjen mukaan alueelle oli leiriydytty jo vuoden 4000 eaa. tienoilla nykyisen kaupungin keskellä sijainneen Gihonin lähteen luona. Myös egyptiläiset pitivät Jerusalemia tärkeänä, ja niin kauan kuin alue oli Egyptin vallan alla, siellä oli pieni, paikallisen päällikön johtama egyptiläisvaruskunta.

Gihonin lähde turvasi Jerusalemin vedensaannin, ja lisäksi se sijaitsi strategisesti merkittävässä kohdassa Juudean vuoristossa 800 metriä merenpinnan yläpuolella. Kaupungin laidalla sijaitsevalta Öljymäeltä näkyi selkeällä säällä Juudean erämaahan, Kuolleellemerelle ja nykyisen Jordanian alueella sijaitsevaan vuoristoon saakka.

Korkean sijainnin ansiosta kaupunkilaiset näkivät lähestyvän vihollisen ja pystyivät varautumaan sitä vastaan. Vahva linnoitus suojasi israelilaisten asutusta sekä vuorilla että merenrantaa lähellä sijainneilla maakaistaleilla.

Monet strategiset edut siis puolsivat Jerusalemin valintaa pääkaupungiksi, mutta historiantutkijoiden mukaan valinnan taustalla olivat lopulta aivan muut syyt. Alkuaikoina Israelia johti 12 heimoa, joista kukin hallitsi omaa osaansa Kanaaninmaasta. Koska Jerusalemia ympäröivä alue ei kuulunut yhdenkään heimon hallintaan, se tarjosi neutraalin kokoontumispaikan, jonka suhteen yksikään heimo ei voinut esittää vaatimuksia.

Kaupungeissa oli vain 400 asukasta

Juutalaisten uudet kuninkaat näkivät Jerusalemista valtakuntansa ja sen muut, tunnistettavaan tapaan rakennetut kaupungit. Jerusalemin tavoin useimmat kaupungit oli rakennettu kukkulan laelle, minkä ansiosta asukkaat pystyivät pitämään silmällä karjaa sekä mahdollisia vihollisia ja muita kutsumattomia vieraita.

Mäenrinteiden kylät olivat melko pieniä, itse asiassa pienempiä kuin on luultu. Esimerkiksi Silossa ja Gibeonissa, jotka olivat israelilaisten tärkeimpiä kaupunkeja, oli vain noin 400 asukasta, ja tämän kokoluokan kaupunkeja pidettiin jo suurina. Koska kaupungit sijaitsivat rinteillä, vain harvassa oli varsinaista kaupunginmuuria. Niiden ympärillä oli vain aitaus kotieläinten suojana, jotta varkaat ja pedot eivät päässeet verottamaan karjaa öisin.

Todennäköisesti joku paikallinen päällikkö tarjosi kaupunkilaisille suojaa ja turvaa. Jotkin Raamatussa mainituista hallintokaupungeista olivat olleet olemassa jo vuosisatoja ennen kuin Mooses ja juutalaiset saapuivat erämaavaellukseltaan. Ne olivat olleet Kanaanin alueen sotapäälliköiden poliittisia ja hallinnollisia keskuksia.

Näin oli laita esimerkiksi Sikemissä, jonka paikalla Länsirannalla sijaitsee nykyisin Nablusin kaupungin esikaupunkialue Tell Balata. Sikem mainitaan esimerkiksi Amarnan kirjeiksi kutsutuissa savitauluissa, jotka sisälsivät farao Akhenatenin (noin 1350–1330 eaa.) ja esimerkiksi Kanaanin alueen diplomaattien välistä kirjeenvaihtoa.

Sikem tunnettiin pronssikaudella vilkkaana kauppapaikkana, jossa myytiin etenkin rypäleitä, oliiveja, vehnää, karjaa ja keramiikkaa. 1980- ja 1990-luvuilla tehdyissä kaivauksissa on löytynyt talojen, muurien ja taloustavaroiden jäännöksiä ja eläinten luita. Löydöistä on saatu tietoa siitä, millaisia perhe-elämä, arki ja yhteiskunta ovat olleet 3 000 vuotta sitten, sekä siitä, millaisia ensimmäiset kaupungit ovat olleet.

Kaivauslöydöt osoittavat, että suurperheet asuivat keskuspihan ympärille järjestetyissä taloryhmissä. Talot oli rakennettu kuivatusta savesta tehdyistä tiilistä, ja niissä oli kiviperustus. Talojen pihoista on löydetty jälkiä vesisäiliöistä, suurista savesta tai tiilistä valmistetuista uuneista ja ruoanvalmistuksessa käytetyistä tulisijoista.

Pihasta oli käynti suureen yhteistupaan, josta pääsi kolmeen tai neljään pienempään huoneeseen. Niistä löytyneistä lattiakivistä arkeologit ovat päätelleet, että huoneissa on pidetty karjaa, todennäköisimmin vuohia ja lampaita, tai niissä on varastoitu esimerkiksi elintarvikkeita suurissa keramiikkaruukuissa. Joissakin taloissa oli lisäksi puinen lisäkerros, ja tutkijat arvelevat, että asukkaat ovat nukkuneet joko siellä tai ulkona talojen tasakatoilla.

Filistealaiset hallitsivat viittä pikkuvaltiota

Linnoitetut kaupungit olivat tärkeitä puolustauduttaessa arkkivihollisina pidetyiltä filistealaisilta, jotka pitivät ainoana kansana pintansa Israelin ylivaltaa vastaan. Joosuan kirjassa kuvataan, miten israelilaiset alistivat koko Kanaaninmaan filistealaisten kaupunkeja lukuun ottamatta.

”... heitä jäi vain Gazaan, Gatiin ja Asdodiin”, Joosuan kirjassa sanotaan. Tällä viitataan filistealaisiin, jotka eivät antautuneet vaan pitivät hallussaan viittä kaupunkivaltiota Välimeren itärannalla. Rikkaalla vihollisella oli ainoana hallussaan rautaisia aseita, joten juutalaiset ovat tarvinneet sekä kaupankäyntiin perustuvaa vaurautta että vahvoja sotapäälliköitä pitääkseen puolensa.

Raamatun mukaan filistealaiset ja israelilaiset kävivät keskenään useita taisteluita, ja esimerkiksi jättimäisen filistealaissoturi Goljatin ja paimenpoika Daavidin välinen kaksintaistelu oli osa Elanlaakson taistelua. Strategisesti tärkeän laakson toisella puolella oli rannikon filistealaisten asuttama tasanko ja toisella puolella Juudean vuoret ja Jerusalem.

Raamattu kuvaa filistealaisten mahtavaa armeijaa, johon kuului muun muassa sotavaunuja. Kuningas Saulin johtamilla Israelin joukoilla puolestaan oli alivoima. Kun oli kulunut 40 päivää kummankaan armeijan uskaltamatta hyökätä, nuori Daavid-niminen paimen meni laaksoon viemään sotilasveljelleen leipää ja juustoa evääksi.

Hän aneli israelilaisilta luvan haastaa taisteluun valtava filistealaissoturi Goljat, joka oli 40 päivän ajan provosoinut israelilaisia vaatien kaksintaistelua. Daavid kukisti Goljatin yksinkertaisella kivilingolla ja viimeisteli soturin kuoleman työntämällä miekan tämän rintaan. Tämän nähdessään filistealaiset pakenivat.

Daavidin ja Goljatin tarina on miltei liian epätodennäköinen ollakseen totta, mutta ainakin teoriassa filistealaiset ja israelilaiset ovat voineet ottaa yhteen Elanlaaksossa. Kovasta etsimisestä huolimatta arkeologit eivät ole kuitenkaan löytäneet jälkiä, jotka vahvistaisivat kertomuksen.

Sotavaunut olivat valttikortti

Varmaa on kuitenkin se, että filistealaisten ja israelilaisten välinen taistelu olisi ollut erittäin epätasainen ja juutalaisten voitto olisi vaatinut vähintään ihmeen.

Raamatusta ja muista lähteistä käy ilmi, että vahva filistealaisarmeija oli todennäköisesti ylivoimainen Israeliin verrattuna. Egyptin Ramesses III:n kivipaaden kuvien perusteella tiedetään, että filistealaisten armeija oli järjestäytynyt neljän miehen yksiköiksi. Kolmella oli pitkät miekat ja pari keihästä ja neljännellä ainoastaan miekka. Kaikilla oli käsissään pyöreät kilvet ja luultavasti myös suojaavat rintakilvet.

Filistealaisilla oli lisäksi sotavaunuja, joiden kuvia löytyy kivipaadesta. Ne mainitaan myös Raamatun Tuomarien kirjassa, joka kuvaa israelilaisten alkuvuosia Kanaaninmaassa. Kahden hevosen vetämissä vaunuissa oli kuusipinnaiset pyörät, ja ne olivat pronssikaudella pelottavan edistyneitä sodankäynnin välineitä, joita historiantutkijat kuvaavat tuon ajan taisteluvaunuiksi.

Filistealaisilla oli kaiken kaikkiaan paremmat aseet kuin israelilaisilla, Raamatun mukaan siksi, että heillä oli paikallinen yksinoikeus valaa rautaa ja kyky valmistaa siitä aseita.

Israel oli heikommilla. Seipäiden, miekkojen, jousien ja linkojen käsittely heiltä toki sujui, mutta aseita oli vähän: ”... ei näkynyt kilpeä, ei keihästä Israelin neljänkymmenen tuhannen [sotilaan] joukossa”, todetaan Tuomarien kirjassa.

Vaikka arkeologit ovat löytäneet Länsirannalla sijaitsevan Nablusin läheltä Tel El-Farahista pronssisia ja rautaisia veitsiä, israelilaisilla ei alkuaikoina juuri ollut laadukkaita aseita. Tämä selittää Raamatun mukaan heidän epätavalliset sodankäyntimenetelmänsä. ”... tuli tuomariksi Samgar, Anatin poika. Hän surmasi kuusisataa filistealaista häränajajan pistimellä”, Tuomarien kirjassa sanotaan.

Vaikka tarina on selvästi liioiteltu, se osoittaa, että israelilaiset joutuivat aluksi käyttämään arkisia tavaroita aseina sotiessaan vahvempia vihollisia vastaan. Israelilaisten ja filistealaisten yhteenotot kehittyivät vähitellen suurten joukkojen taisteluiksi, joissa sadat rautaisin miekoin ja keihäin aseistautuneet miehet sotivat.

Raskasta jalkaväkeä tukemassa oli jousimiehiä ja lingon käyttäjiä. Daavidin lisäksi muutkin israelilaiset olivat ylivoimaisia lingon käsittelijöitä. Etenkin Benjaminin heimon vasenkätiset lingonkäyttäjät olivat erityisen taitavia.

”Kaikesta tästä väestä oli seitsemänsataa valiomiestä vasenkätistä; jokainen näistä osasi lingota kiven hiuskarvalleen, hairahtumatta”, Tuomarien kirjan 20. luvussa kerrotaan. Jos Daavid siis taisteli Goljatia vastaan, hän on todennäköisesti voinut käyttää linkoa aseenaan. Linko oli edullinen ja helppo valmistaa, ja lingonheittäjillä oli Israelin armeijassa sama tehtävä kuin myöhempien aikojen jousiampujilla.

Taitava lingon käyttäjä pystyi osumaan kohteeseensa satojen metrien päästä, ja kiven vauhti oli niin kova, että päähän osuessaan se oli tappava. Löytöjen mukaan rajakahakoita käytiin säännöllisin väliajoin aina 700-luvulle eaa., jolloin sekä filistealaiset että israelilaiset joutuivat alistumaan uuden vallanpitäjän, Assyrian valtakunnan, hallintaan.

Kolmen kuninkaan suuruusaika

Israelilaiset elivät ensimmäisinä Kanaaninmaan vuosinaan perinteisesti heimokunnittain järjestäytyneinä. Kansa koostui 12 heimosta,
joiden johtajia kutsuttiin tuomareiksi. Kun israelilaiset vähitellen alkoivat saada vastaansa useita entistä vahvempia vihollisia, kansa järjestäytyi yhden kuninkaan taakse toivoen näin vahvistavansa kykyään kukistaa uhkaavat viholliset.

Kuninkaaksi valittiin Saul, mutta Tuomarien kirjan mukaan vasta hänen seuraajansa Daavidin onnistui kukistaa kaikki vastustajat Kanaaninmaassa. Israelista tuli niin vahva, että Daavid valloitti naapurivaltiot, kunnes hänen hallinnassaan oleva alue ylsi lopulta pohjoisesta Eufratilta etelään Egyptiin saakka. Israel vahvistui Saulin, Daavidin ja tätä seuranneen Salomon aikana.

Saul järjesti ylängöillä asuvat maanviljelijät puolustusjoukoiksi hyökkääjiä vastan, ja Daavid kokosi kansan lyömällä vihollisen ja yhdistämällä ylängöillä asuvat ja rannikon laaksoissa asuvat israelilaiset. Salomo rakennutti muun muassa useita linnoituksia sekä Jerusalemiin että muille alueille. Raamatun mukaan hän rakennutti 900-luvulla eaa. Jerusalemin ensimmäisen temppelin kukkulalle, jota kutsutaan nykyisin Temppelivuoreksi.

Maa tulvi maitoa ja hunajaa

Juutalaiset hallitsivat nyt vahvasti aluetta, jonne Jumala oli johdattanut Mooseksen ja tämän seuraajat. Luvattuun Kanaaninmaahan oli rakennettu voimakas valtio.

Mooseksen kirjassa tiedustelijat kertoivat maasta, jossa maito ja hunaja virtasivat, mutta oliko asia todella näin? Ilmauksen on pitkään tulkittu kuvaavan alueen viljavuutta ja sitä, että laiduntava karja tuotti runsaiden satojen ansiosta maitoa ja kasveissa riitti mettä hunajaa tuottaville mehiläisille.

Tutkijoiden mukaan Raamatun mainitsema hunaja olisi todellisuudessa ollut rypäleistä tai taateleista valmistettua hilloa. Alueella eli luonnonvaraisia mehiläisiä, mutta ilmasto-olot eivät olleet mehiläistarhauksen kannalta suotuisat. Vuonna 2007 eräs tutkimusryhmä kuitenkin teki havainnon, joka puoltaa kirjaimellisempaa tulkintaa.

Jordanjoen laaksossa sijainneen, muinoin 2 500 asukkaan Tel Rehovin kaupungin luona tehdyissä kaivauksissa löytyi ikivanhoja mehiläispesiä. Pesissä oli useita kerroksia, joissa oli vierekkäin saven ja olkien seoksesta tehtyjä pyöreitä putkia. Halkaisijaltaan noin 30-senttiset putket olivat noin 75 senttimetriä pitkiä. Toisessa päässä oli reikä, josta mehiläiset voivat lentää sisään, ja toisessa päässä kansi, jonka voi avata hunajan keruuta varten.

Lähistöllä olevasta ruukusta varisseista jyvistä tutkijat saattoivat radiohiilianalyysin avulla päätellä, että löydöllä oli ikää noin 3 000 vuotta.

Filistealaisten jäljillä

Löytö oli yllätys raamatuntutkijoille, koska israelilaisten ei ollut uskottu harjoittaneen mehiläistarhausta. Eniten yllätti löydön laajuus: arkeologien arvion mukaan noin 180 mehiläisyhdyskunnassa olisi ollut jopa noin miljoona mehiläistä ja jokainen yhdyskunta tuotti noin 11 paunaa hunajaa. Yllätyksiä oli kuitenkin luvassa vielä lisää.

Mehiläisten jäännösten siipiä ja jalkoja tutkimalla voitiin havaita, että kyseessä ei ollut paikallinen laji, vaan mehiläiset oli tuotu Turkista. Turkkilaiset mehiläiset olivat rauhallisempia ja ne tuottivat lisäksi kahdeksankertaisesti hunajaa paikallisiin lajeihin verrattuna. Tämän vuoksi israelilaiset maksoivat kauppiaille siitä, että eläimiä tuotiin satojen kilometrien päästä.

Tel Rehovin mehiläisyhdyskuntalöydöt ja Raamatun kertomukset antavat hyvän kuvan juutalaisten varhaisista elintavoista. Filistealaisista puolestaan ei edelleenkään tiedetä paljon, eikä tutkijoilla ole tarkkaa käsitystä siitä, keitä nämä olivat, mistä he tulivat ja kuinka he päätyivät Kanaaninmaahan. Tiedetään vain se, että kyseessä ei ollut alkuperäinen Lähi-idän kansa.

Filistealaisten alueilta löytyneissä, noin ajalta 1150–1000 eaa. olevissa keramiikka- ja astiasirpaleissa näkyvä kirjoitus ei ole mitään seemiläiskieltä. Esineiden joukossa olevassa leimasimen kädensijassa on kirjoitusta, jota tiedetään käytetyn Kyproksella pronssikauden loppupuolella. Tämä on saanut tutkijat arvelemaan, että kansa olisi ollut peräisin Välimeren alueelta.

Teoriaa vahvistaa vuonna 2016 tehty löytö, joka kaivettiin esiin noin 3 000 vuotta vanhasta filistealaisten hautapaikasta nykyisen Israelin eteläosassa sijaitsevasta Askelonin kaupungista noin 50 kilometrin päästä Tel Avivista.

Koska Askelon sijaitsi Välimeren rannalla lähellä Egyptiä, se oli pronssikaudella kukoistava kaupan keskus, josta filistealaiset kuljettivat pellavaa, papyrusta ja orjia muualle tuon aikaiseen maailmaan. Rautakaudella tärkeän kauppakaupungin kautta vietiin myös viljaa, viiniä ja kankaita, ja kaupunki oli samalla filistealaisten tärkein valtakeskus.

Hauta-alueelta löytyi 150 yksittäistä hautaa 1000–700-luvuilta eaa., ja hautaustapojen ansiosta tutkijat ovat saaneet paremman käsityksen filistealaisten alkuperästä. Kanaaninmaassa vainajat haudattiin yleensä yhteishautaan, johon ruumiit asetettiin korokkeelle tai eräänlaisen penkin päälle.

Askelonin hautapaikassa sen sijaan suurin osa ruumiista oli haudattu soikeisiin hautoihin. 150 vainajasta neljä oli polttohaudattu, ja jotkut vainajista oli asetettu arvokkaista kivilajeista hakattuihin hautakammioihin. Tapa on arkeologeille tuttu Egeanmeren alueen kreikkalaisista ja turkkilaisista kulttuureista, mutta se ei ollut lainkaan käytössä Kanaaninmaalla.

Kaivauksista vastaava tutkijaryhmä on varma päätelmistään. Löydöt osoittavat selvästi, että filistealaiset olivat Egeanmeren alueelta, mahdollisesti Kyprokselta, ja he asettuivat Kanaaniin ennen suurhyökkäystään Egyptiin.

Kanaaninmaassa syntynyt filistealaiskulttuuri sai mahdollisesti vaikutteita sekä ulkomailta että alueelle useina aaltoina Välimereltä saapuneilta tulokkailta. Tätä mieltä on Bar-Ilanin yliopiston arkeologian professori Aren Maier. Hän johtaa kaivauksia Tell es-Safissa, jonka paikalla aikoinaan oli Gat, yksi filistealaisten viidestä kaupungista.

”Filistealaisten kulttuurissa on vaikutteita Kreikasta, Kyprokselta, Kreetalta ja läntisestä Anatoliasta”, Maeir sanoo.

Merikansa asettui Kaanaahan

Filistealaisista ei jäänyt kirjallisia lähteitä, mutta löytöjen ja Raamatun viitteiden perusteella historiantutkijat ovat päätelleet, että he kuuluivat niin sanottuihin merikansoihin, jotka liikkuivat pronssikauden lopulla ryöstöretkillä Lähi-idässä.

Merikansojen tuhotöistä on todisteita esimerkiksi Luxorissa sijaitsevassa Ramesses III:n hautatemppelissä, jonka kivipaasissa on kuvia Niilin suistoalueen egyptiläisten ja merikansojen välisistä taisteluista 1100-luvulla eaa. Harrisin papyrukseksi kutsuttu Ramesses III:n elämäkerta, jonka kirjoitti faraon poika ja seuraaja, kertoo, kuinka Ramesses III kukisti merikansat.

Papyruksen mukaan taistelut käytiin vuoden 1190 eaa. tienoilla ja niiden tuloksena farao otti kansat vangeiksi ja kuljetti ne Egyptiin. Todennäköisesti Ramesses III karkotti filistealaiset Kanaaninmaahan, joka oli siihen aikaan Egyptin vallan alla. Kun Egyptin valta alueella heikkeni, filistealaiset itsenäistyivät, mikä tapahtui samoihin aikoihin kun israelilaiset olivat asettumassa samalle alueelle.

Osa tutkijoista uskoo, että syy Kanaaninmaan kaaokseen, Egyptin heikkenemiseen ja taisteluun viljelymaasta oli lievä ilmastokatastrofi. Biologit ovat analysoineet Genesaretinjärven alueen maakerrosten siitepölyä, jossa näkyy, että alueella tavallisten tammen, männyn ja johanneksenleipäpuun siitepöly väheni vuoden 1250 eaa. tienoilla.

Samoihin aikoihin yleistyivät puulajit, joita kasvaa tavallisesti kuivemmilla alueilla. Kasvillisuuden muutokset osoittavat, että alue on kärsinyt pitkäaikaisesta kuivuudesta, ja todennäköisesti maanviljely on ollut vaikeuksissa samaan aikaan, kun israelilaisten ja muiden kansojen erimielisyydet alkoivat.

Kuivuusteoria on melko uskottava, mutta se on vain yksi monista viime aikoina esitetyistä. Palapelin soisi täydentyvän vielä muilla palasilla, sillä perusteellisista kaivauksista huolimatta toistaiseksi ei ole voitu pitävästi todistaa, millä Raamatun kertomuksilla olisi totuuspohja. Varmaa kuitenkin on, että filistealaiset ja israelilaiset elivät samaan aikaan Välimeren pohjukassa. Kanaaninmaassa myös oli sekä maitoa että hunajaa. Muu on vielä hämärän peitossa.