Pyhimykset olivat supersankareita ja rahamyllyjä

Georgios suostui yhdellä ehdolla: kaupungin asukkaiden oli otettava kaste ja tunnustettava Jeesus vapahtajakseen. Kuningas myöntyi ja lupasi lisäksi rakennuttaa kaupunkiin kirkon ja auttaa köyhiä alamaisiaan.

Keisari loi ensimmäiset pyhimykset

Tarina pyhästä Georgioksesta eli Yrjöstä tai Yrjänästä on pyhimyskertomuksista tunnetuimpia.

Se kerrotaan muun muassa 1260-luvulta peräisin olevassa Kultainen legenda -kokoelmassa ja se on malliesimerkki pyhimyksestä, joka kukistaa pahan ja levittää Jumalan sanaa.

Tarinan lohikäärme lienee mielikuvituksen tuote, mutta Georgios oli todennäköisesti historiallinen henkilö.

Kreikkalaisen historioitsijan Eusebioksen mukaan hän oli 200-luvun lopulla elänyt roomalainen sotilas, joka oli kotoisin Kappadokiasta nykyisen Turkin alueelta.

Hän kohosi Rooman armeijan arvoasteikossa, kunnes kävi ilmi, että hän oli kristitty.

Hän kuoli keisari Diokletianuksen 300-luvulla käynnistämissä kristittyjen vainoissa.

Jos vainotut kristityt eivät suostuneet kieltämään uskoaan, heidät tapettiin.

Samalla keisari tuli tahtomattaan luoneeksi ensimmäiset pyhimykset eli poikkeuksellisen hurskaat kristityt, jotka kuolivat uskontonsa puolesta ja toimivat yhdyssiteenä Jumalan ja tavallisten ihmisten välillä.

Pyhimystarinoiden oli tarkoitus muistuttaa kristittyjä siitä, että Jumalan avulla he pystyisivät voittamaan pahimmatkin vaikeudet.

Ajan mittaan pyhimyksistä tuli niin suosittuja, että kristityt alkoivat rukoilla heidän maallisia jäännöksiään.

”He (kristityt) ovat keränneet teloitettujen rikollisten luita ja tehneet niistä jumalia!” kreikkalainen historioitsija Eunapios kirjoitti tyrmistyneenä Egyptin kristityistä 400-luvun alussa.

Kristityt uskoivat, että pyhimysten luiden koskettaminen ja suuteleminen avasi heille erityisen yhteyden pyhimykseen.

He myös toivoivat, että kiitokseksi saamastaan huomiosta ja kunnioituksesta pyhimys puhuisi heidän puolestaan Jumalalle ja varmistaisi heille hyvän sadon ja terveyden.

Kilpa pyhimyksistä

Kristittyjen marttyyrikuolemat loppuivat Roomassa vuonna 380, kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto.

Pyhimysten palvonta oli kuitenkin ehtinyt juurtua tiukasti kansan keskuuteen, ja kristityt piispat tajusivat nopeasti, ettei heidän auttanut muu kuin hyväksyä pyhimykset, vaikka heitä ei Raamatussa mainitakaan.

Piispat sallivat pyhimyskulttien harjoittamisen kirkoissa ja kaivattivat jopa pyhimysten hautoja auki ja siirsivät näiden jäännöksiä uusiin komeisiin hautoihin kirkoissaan.

Kirkot haalivat kilvan pyhäinjäännöksiä eli pyhimysten luita ja muita ruumiinosia, joilla uskottiin olevan ihmeitätekeviä voimia.

Piispat uneksivat siitä, että heidän hiippakuntansa alueelta löytyisi pyhimyksen hauta tai pyhäinjäännös, joka toisi kirkkoihin varakkaita pyhiinvaeltajia.

Ajoittain moisia aarteita löydettiinkin.

Vuonna 813 mystiset valot johdattivat erakko Pelagiuksen kukkulalle Luoteis-Espanjassa sijaitsevassa Galiciassa.

Hän löysi kukkulalta maahan haudatun luurangon, joka piteli pääkalloaan kainalossaan.

Pelagius esitteli löytönsä muille, ja pian kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että vainaja oli apostoli Jaakob, jonka uutta uskontoa pelännyt Rooman vasallikuningas Herodes Agrippa oli mestauttanut Jerusalemissa vuonna 44. Tarinan mukaan Jaakobin ruumis oli myöhemmin kuljetettu Galiciaan enkelin avustuksella.

1000-luvulla löytöpaikalle rakennettiin Santiago de Compostelan katedraali, johon päättyy yksi kristikunnan tärkeimmistä pyhiinvaellusreiteistä, el Camino.

Paavi halusi päättää pyhimyksistä

Ensimmäisellä vuosituhannella ajanlaskumme alun jälkeen kuka tahansa piispa saattoi mielensä mukaan julistaa paikallisia hurskaita vainajia pyhimyksiksi.

Hartaat kristityt ihailivat ja kunnioittivat ihmisiä, jotka olivat uhranneet henkensä uskonsa vuoksi.

Uusia pyhimyskultteja syntyi niin vääryydellä murhattujen ­kuninkaiden kuin hurskaiden kerjäläismunkkienkin ympärille.

Pyhimysten määrä kasvoi vauhdilla.

Kun saksalainen piispa Ulrich Augsburgilainen 900-luvulla kesken messun unohti, mitä oli ollut sanomassa, enkeli kuiskasi hänelle tarvittavat sanat ja pelasti hänet kiusallisesta tilanteesta.

Paavi Johannes XV kuuli tapauksesta vuonna 993 ja vaikuttui niin, että kutsui paikalle kirjurinsa ja kirjautti tapahtuman muistiin.

Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun edesmennyt henkilö julistettiin pyhäksi eli sanctukseksi.

Vanhojen pyhimysten palvonta jatkui entisellään, mutta paavit halusivat yhä enemmän sananvaltaa siihen, kenet kirkko julisti virallisesti pyhäksi.

Tästä huolimatta piispat eivät lakanneet julistamasta omia paikallisia pyhimyksiään.

Paavit hyväksyivät pitkään kirkon lukemattomat epäviralliset pyhimykset eivätkä sekaantuneet pyhimysten palvontaan niin kauan kun kansa kuuliaisesti maksoi kirkolle kymmenyksiä – etenkin, kun ­pyhimystarinat auttoivat levittämään kristinuskoa pakanoiden keskuuteen.

Eri puolilla Eurooppaa ihmiset vaelsivat edelleen hartaina rukoilemaan pyhimysten haudoille ja pyhäinjäännösten ääreen olivatpa pyhimykset paavin virallisesti kanonisoimia tai eivät.

Tilanne jatkui ennallaan, kunnes paavi Aleksanteri III vuonna 1170 päätti rajoittaa pyhimysten palvontaa ja julisti, että vain paavilla oli oikeus päättää, kenet korotettiin pyhimykseksi.

Pyhimyksen suonissa virtasi maito

Kirkon sisäinen taistelu oikeudesta julistaa pyhimyksiä ei vaikuttanut pyhimysten suosioon. Kaikkein suosituimpia olivat vanhimmat, kristinuskon alkuaikoina eläneet pyhät.

Esimerkiksi tarina Katariina Aleksand­rialaisesta levisi ristiretkeläisten mukana Lähi-idästä Eurooppaan, ja hänestä tuli pian niin rakastettu, että vain Neitsyt Maria ohitti hänet suosiossa.

Tarinan mukaan pyhä Katariina oli kääntynyt kristinuskoon nähtyään ilmestyksessä Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen.

Katariina oli mahtavan aatelissuvun tytär, ja tieto hänen kääntymisestään uuteen uskontoon kantautui nopeasti keisari Maxentiuksen korviin Roomaan.

Keisari pelkäsi, että Katariinan esimerkki saisi rahvaankin ryhtymään kristityiksi ja hylkäämään Rooman vanhat jumalat.

Hän lupasi, että jos Katariina kieltäisi uskonsa, hän ottaisi tämän vaimokseen ja toisi hänet Roomaan.

Katariina torjui kosinnan ja sanoi olevansa ”yksin Jeesuksen morsian”. Maxentius suuttui ja käski teloittaa hänet piikikkäässä teilipyörässä.

Kun teilipyörä tuotiin teloituspaikalle, se hajosi kappaleiksi. Niinpä roomalaiset mestasivat Katariinan, mutta heidän ihmetyksekseen tämän suonista virtasikin veren sijasta maitoa, joka symboloi puhtautta ja viattomuutta.

Se, oliko Katariina historiallinen vai keksitty henkilö, ei vaikuttanut hänen suosioonsa uskovien keskuudessa.

Pääasia oli, että Jeesuksen tavoin hänkin oli kärsinyt uskonsa vuoksi julman ja epä­oikeudenmukaisen kuoleman.

Marttyyriyden lisäksi naispuolisilta edellytettiin yleensä neitsyyttä, sillä neitsyitä pidettiin erityisen pyhinä.

Koska keskiajalla vain harvat osasivat lukea ja pystyivät itse lukemaan pyhimystarinoita, kuvat olivat tärkeässä osassa pyhimysten tarinoiden levittämisessä.

Veistokset, lasimosaiikit ja rukouskirjojen kuvat olivatkin kuin sarjakuvia, joissa ­pyhimyksillä oli omat tunnuksensa.

Esimerkiksi pyhän Katariinan yhteyteen kuvattiin yleensä teilipyörä, jolla hänet oli ollut määrä teloittaa, ja pyhä Yrjö kuvattiin ratsunsa selässä peitsi ­tanassa.

Pyhimysten määrän kasvaessa monet heistä saivat erityisen roolin suojeluspyhimyksinä, ja 1100-luvulle tultaessa lähes kaikilla ammattikunnilla oli omat suojeluspyhimyksensä.

Esimerkiksi pyhä Katariina auttoi mylläreitä, ja ritarit luottivat pyhään Yrjöön.

Myös Rooman ensimmäinen paavi, apostoli Pietari, oli tärkeä pyhimys: hän vartioi taivaan porttia ja saattoi estää syntiseltä pääsyn taivaaseen.

Itsepiinaa ihailtiin

1100- ja 1200-luvulla vallalle nousi uusi ilmiö, itsensä piinaaminen. Itsensä kiduttajat pitivät esikuvinaan fransiskaanien ja dominikaanien kaltaisia sääntökuntia, jotka korostivat köyhyyttä ja nöyryyttä.

He halusivat jäljitellä Jeesuksen kärsimyksiä omassa elämässään ja keräsivät suuria kannattajajoukkoja, jotka palvoivat heitä pyhimyksinä jo heidän elinaikanaan.

Yksi tunnetuimmista itsensä piinaajista oli italialainen Pietro del Morrone (1215–96). Hän kulki aina paljain ­jaloin, puhui vain harvoin ja polvistui viisisataa kertaa joka päivä.

Paaston aikana hän söi vain kasviksia ja niitäkin vain kahdesti viikossa, ja hän kävi päivittäin läpi kaikki kristillisen kirkon rukoukset.

Hän vältteli lukuisia kannattajiaan ja karttoi naisia kuin ruttoa.

Kaikille yksinäisyys ja paastoami­nen eivät riittäneet. Pyhimysmunkki Johannes Bonus (1168–1249) pisti jalkapohjiinsa puutikkuja, jotta jokainen askel tuottaisi suunnatonta kipua.

Itseään piinasi myös Unkarin kuninkaan tytär Margaret, joka piti jaloissaan rautarenkaita ja vyötti itsensä nyöreillä niin tiukkaan, että nyörit pureutuivat hänen ihoonsa.

Pyhä Margaret myös pieksi itseään kepillä ja rukoili hartaasti, että pakanalliset tataarit onnistuisivat valloittamaan Unkarin, jotta hän saisi syyn kuolla Kristuksen ja uskonsa puolesta.

Protestantit hylkäsivät pyhimykset

Kun teologimunkki Tuomas Akvinolainen kuoli vuonna 1274, hänen munkkiveljensä keittivät hänen ruumiinsa voidakseen säilyttää hänen luunsa.

Munkit uskoivat, että Tuomas julistettaisiin pian pyhimykseksi, jolloin hänen luistaan tulisi arvokkaita pyhäinjäännöksiä.

Luut päätyivät lopulta Toulousen jakobiinikirkkoon, jossa niitä yhä säilytetään.

Keskiajan loppupuolella pyhimysten palvonta oli tuottoisaa liiketoimintaa ja se oli levinnyt Välimeren rannoilta Euroopan reunoille asti.

Pyhimyksiltä pyydettiin apua monenlaisiin ongelmiin, ja he antoivat ihmisille voimia jaksaa arjen vaikeuksissa.

1500-luvulla paavin vallasta irtautuneet protestanttiset reformaatioliikkeet vastustivat pyhimyskultteja.

Protestantit tukeutuivat Raamattuun, eivätkä he tarvinneet ihmeitä tai pyhiä vainajia. Tiukka linja ei kuitenkaan saavuttanut suosiota kaikkialla.

Esimerkiksi anglikaanisessa Englannissa pyhimykset olivat juurtuneet kulttuuriin niin tiukasti, että kansa ei suostunut luopumaan heistä.

Myös luterilaisessa Ruotsi-Suomessa monet spitaalisairaalat säilyttivät pitkään vanhat, pyhimyksiin viittaavat nimensä.

Pyhä Yrjö oli monien eri kansanryhmien suojeluspyhimys, ja englantilaiset tekivät hänestä jopa kansallispyhimyksensä, jota he juhlistivat paraateilla Yrjön päivänä 23. huhtikuuta.

Reformaatiosta huolimatta pyhimyskultit eivät siis lakanneet täysin olemasta.