Oli 6. elokuuta 1596. Charmesin kaupungissa Rankassa 60-vuotias kerjäläiseukko Barbe vietiin roviolle ja sidottiin paaluun.
Hän ehti tuntea jalkojensa, käsivarsiensa, rintansa ja kasvojensa palavan ennen kuin kuoli sokkiin ja verenvuotoon, ellei tukehtunut sitä ennen savuun.
Hieman ennen teloitustaan Barbe oli tuomittu noituudesta. Viikkoja kestäneen oikeudenkäynnin kuluessa hän oli tunnustanut palvelleensa paholaista yli 20 vuoden ajan. Ensi alkuun hän oli kieltänyt syytökset, mutta vähitellen uhkaukset kidutuksella saivat hänet murtumaan.
Eukko myönsi, että oli jmanannut naapureidensa kotieläimiä sairastumaan kuolettavasti. Sitten hän tunnusti, että oli vihastuksissaan noitunut myös monet naapurinsa sairastumaan, rampautumaan ja jopa kuolemaan.
Erään riidan päätteeksi hän oli viskannut outoa, paholaiselta saamaansa jauhetta naapurinsa niskaan. Nainen kuoli 18 tuskaista kuukautta myöhemmin Barben kieltäydyttyä parantamasta häntä.
Eukko tunnusti myös tappaneensa naapuritilalla asuneen miehen tämän kieltäydyttyä antamasta hänelle leipää. Varikset olivat kehottaneet häntä surmaamaan miehen ja taittamaan tämän kärryjä vetäneiden hevosten niskat, ja hän oli totellut.
Kerran hän oli kissan hahmossa yrittänyt tukehduttaa naisen, jonka mies oli syyttänyt häntä sankan sumun nostattamisesta merelle.
Hän oli joutunut luopumaan yrityksestä, koska nainen oli tapellut vastaan, ja oli tyytynyt vain raapimaan ja solvaamaan tätä.
Kun Barbe pantiin kidutuspenkkiin viimeisten tunnustusten kiskomiseksi, hän tunnusti vielä tappaneensa monia muitakin, mukaan lukien lapsia, koska nämä eivät olleet antaneet hänelle almuja.
Myöhemmin todistajat vahvistivat kaikki väitteet oikeiksi. Vaikka Barbe kertoi, kuinka paholainen oli huijannut hänet pauloihinsa ja kuinka hän oli monesti yrittänyt estää tämän pahoja tekoja ja pyristellä irti tämän otteesta, hän ei pelastunut liekeiltä.
Barben lisäksi roviolle päätyi kaksi muuta köyhää eukkoa, jotka hän oli tunnustuksissaan maininnut osallisiksi salaliittoon kyläyhteisöä vastaan. Barbe kertoi tavanneensa naiset noitasapateissa, joihin oli itsekin osallistunut.
He olivat yhdessä lentäneet luudilla kylän ulkopuolelle ja osallistuneet siellä orgioihin, juopotteluun ja loitsuamiseen sekä nostattaneet sumua ja raekuuroja tuhoamaan syksyn sadon.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Barben nimeämät naiset poltettiin niin ikään roviolla.
Kyläläiset yrittävät saada empivät viranomaiset pidättämään naisen noituudesta epäiltynä.
Liitossa paholaisen kanssa
Barben tarina on oivallinen esimerkki tyypillisestä noitaoikeudenkäynnistä noitavainojen ajan Euroopassa.
Usko noitiin ja noituuteen juontuu aikojen alkuun, ja noitia on surmattu kautta historian. Kuitenkin vasta keskiajan lopulla noitavainot levisivät Eurooppaan.
Siihen saakka noituutta oli pidetty kansanomaisena taikauskona ja lievänä harhautumisena kirkon opetuksista. Vuoden 1400 tienoilla noituus yhdistettiin paholaiseen, ja siitä tuli yksi kerettiläisyyden muoto.
Paavin bullassa vuodelta 1409 mainitaan sattumanvaraisesti juutalaiset, kerettiläiset ja noidat ja määrätään inkvisitio – katolinen tutkimuselin, joka etsi ja tuomitsi kerettiläisiä – hoitamaan heidät pois päiväjärjestyksestä.
Käsky perustui Vanhan testamentin kohtaan ”velhonaisen älä salli elää” (2. Moos. 22:18), joka nyt kaivettiin esiin ja otettiin käyttöön. Vähitellen noitavainot paisuivat joukkohysteriaksi, ja ensimmäiset suuret oikeudenkäynnit pidettiin eteläisessä Sveitsissä ja Pohjois-Iltaliassa 1420-luvun lopulla.
Pelkoon ja huhupuheisiin perustuvat noitaoikeudenkäynnit saivat lisäpontta, kun kölniläinen munkki Heinrich Kramer julkaisi vuonna 1486 käsikirjan noituudesta ja sen kitkemisestä.
Teos ”Malleus Maleficarum” eli Noitavasara yhdisteli erilaisia kansanperinteen ja juridiikan elementtejä toisiinsa. Kramer väitti pystyvänsä todistamaan, että naiset olivat taipuvaisempia noituuteen kuin miehet.
”Naiset ovat luonnostaan Saatanan työkaluja”, hän kirjoitti ja nimesi noituuden keskeiseksi syyksi naisten hillittömän seksuaalisuuden: ”Kaikki noituus on lähtöisin lihan himosta, joka on naisissa kyltymätön.”
Teoksessa kerrotaan tarinoita jopa pikkulapsista, jotka olivat ”saaneet noituuden tartunnan” vanhemmiltaan ja esittivät todisteina mm., että lapset olivat käyttäytyneet omituisesti sen jälkeen kun heidän vanhempansa oli poltettu roviolla.
Jo vuonna 1490 katolinen kirkko kielsi Noitavasaran epäeettisenä ja laittomana. Siitä huolimatta kirja levisi laajalle, ja siitä ilmestyi 36 painosta kirjapainotaidon keksimisen ansiosta vuosina 1486–1669.
Sitä käytettiin ohjenuorana monissa maallisissa tuomioistuimissa maaseudulla, missä tuomarit eivät tienneet, miten noitaoikeudenkäynti piti järjestää.
Sen kritiikittömistä mutta värikkäistä noituuden kuvauksista tuli tärkeä lähde monille myöhemmille noituutta käsitteleville teoksille.
Teos ei varmastikaan sinänsä synnyttänyt laajoja noitavainoja, kuten jotkut historioitsijat ovat väittäneet.
Sen vaikutusvalta perustui pikemminkin mielikuvituksellisiin kuvauksiin noitien edesottamuksista seksihurjasteluista lapsenmurhiin ja noitien muka aiheuttamiin sairauksiin ja onnettomuuksiin.
100 000 tapausta 300 vuodessa
Seuraavina vuosisatoina noitavainot levisivät hyökyaallon lailla Eurooppaan ja Amerikan mantereelle.
Useimmiten kyse oli pienimuotoisista paniikkiaalloista ja teloituksista maalaiskylissä, kuten Barben tapauksessa, mutta suuremmissa kaupungeissa ja joillakin tietyillä alueilla vainot saattoivat olla kammottavan raakoja.
Noitavainojen uhrien lukumäärä on kiistelty aihe; jotkut tutkijat ovat esittäneet, että vainoissa kuoli jopa yhdeksän miljoonaa ihmistä, mutta nykyään useimmat tutkijat arvioivat uhrien lukumäärän pienemmäksi.
Suurin osa Euroopasta ei koskaan joutunut noitavainokiihkon valtaan, vaan se keskittyi lähinnä Alppien pohjoispuolelle. Toistaiseksi tutkijat ovat löytäneet asiakirjoista viitteitä noin 15 000 kuolemanrangaistuksesta.
Arkistojen kätköistä eri puolilta Eurooppaa löytyy jatkuvasti uusia nimiä ja oikeudenkäyntiasiakirjoja, minkä vuoksi useimmat tutkijat arvioivat nykyään, että 300 vuotta kestäneisiin noitavainoihin liittyvissä noin 100 000 oikeudenkäynnissä tuomittiin kuolemaan ”vain” noin 40 000–60 000 ihmistä.
Onnettomuudet noituutta?
Mikään ei viittaa siihen, että joskus olisi elänyt noitia, jotka olisivat käyttäneet paholaiselta oppimaansa taikuutta toisia vastaan, kuten vanhoissa asiakirjoissa väitetään, tai lentäneet luudilla noitasapatteihin, joissa he olisivat tehneet syntiä ja punoneet katalia juonia kanssaihmisten pään menoksi.
Selitys sille, että noitavainot riistäytyivät käsistä, on yksinkertainen: Vaikka kyse on kuvitelmasta, noituus oli aikoinaan useimpien mielestä itsestäänselvä tosiasia.
Kerjäläiseukko Barbe meni tunnustuksissaan niin pitkälle siksi, että hän halusi ilmiselvästi vain saada piinan päättymään. Hänen tunnustuksensa olivatkin itse asiassa stereotyyppinen luettelo kaikesta sen ajan käsityksen mukaisesta pahasta.
Käsitys noituudesta oli usein sekoitus paikallisia uskomuksia ja kristillisiä käsityksiä. Sillä selitettiin ilmiöitä, jotka nykyään pannaan sattuman, hyvän tai huonon onnen tai meteorologisten tai lääketieteellisten ilmiöiden tiliin.
Noitia käytettiin syntipukkeina yhteisöä kiusaaville onnettomuuksille, ja vainot olivatkin usein seurausta maalaiskyliä kohdanneista vaikeuksista, kuten katovuosista tai tautiepidemioista. Huonon onnen täytyi johtua yliluonnollisista voimista!
Noituussyytökset olivat usein pitkän tapahtumaketjun huipentuma. Kuten Barben tapauksessa, saattoi kulua jopa 15–20 vuotta ennen kuin epäilykset johtivat oikeudenkäyntiin, mutta kun huhut kerran lähtivät liikkeelle, mielikuvituksella ei ollut rajaa.
Pikkuhiljaa epäillyn maine noitana levisi kylässä; huhut, juorut ja yhteensattumat vahvistivat toisiaan ja verkko epäillyn ympärillä kiristyi. Erityisesti muisteltiin vanhoja riitoja ja uhkailuja, jotka sitten yhdistettiin onnettomuuksiin.
Eräässä oikeudenkäynnissä vuonna 1612 Englannissa kulkukauppias John Law todisti Alison Device -nimistä naista vastaan. Hän kertoi, kuinka oli muutamaa vuotta aiemmin kieltäytynyt antamasta rahattomalle Devicelle ilmaiseksi nuppineuloja.
Pian sen jälkeen hän oli ”kaatunut maahan toiselta puolen täysin tunnottomana”. Nykyään yksinkertainen selitys tapahtuneelle olisi halvaus, mutta 1600-luvulla lääketiede oli lapsenkengissään.
Yhteensattumat saivat ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että sairauksilla täytyi olla jokin syy. Noidat saivat syyt niskoilleen kaikesta, olipa kyse sitten haisevista jaloista tai äkillisestä kuolemantapauksesta.
Kun tapaukset lopulta päätyivät oikeuteen, syytettyjen mahdollisuudet olivat kehnot. Kidutuksen ohella – kidutusvälineet olivat tuolloin kuulustelutilojen vakiovarusteita – myös epätoivo oli omiaan irrottamaan syytettyjen kielenkannat.
Tunnustamalla kaiken syytetyt saattoivat saada tekonsa anteeksi tai hoidettua asian nopeasti pois päiväjärjestyksestä, kuten Barben tapauksessa.
Jos syytetty ei tunnustanut, syyllisyyttä saatettiin testata hyvinkin raaoilla tavoilla, kuten vesikokeella, jossa ”noita” heitettiin veteen.
Jos hän kellui, hän oli syyllinen; jos taas upposi, hän oli syytön – tosin silloin saattoi olla jo liian myöhäistä pelastaa häntä hukkumasta.
Noituussyytökset päätyivät oikeuteen usein viiveellä, koska monet halusivat mieluummin saada noidan kumoamaan kirouksen tai etsivät apua parantajilta.
Kuvaavaa on, että tällaiset hyvää tarkoittavat parantajanaiset tai -miehet olivat itse tulilinjalla, jos yhteisöä kohtasi äkillinen epäonni.
Noitia roviolla. Uhrit paloivat jaloista ylöspäin ja kuolivat nestehukkaan, kipuun tai savuun.
Miespuoliset noidat
Suurin osa noituudesta syytetyistä, yli kolme neljäsosaa, oli naisia.
Saksassa, jossa teloitettiin noin 26 000 ”noitaa” eli yli puolet kaikista noitavainojen uhreista, naiset olivat enemmistönä, kun taas Unkarissa (800), Englannissa (300–1 000), Tanskassa (1 000), Norjassa (300–350) ja Ruotsissa (200–300) lähes kaikki tuomitut olivat naisia.
Toisaalta sekä Ranskassa, jossa teloituksia oli toiseksi eniten (5 000–6 000), että Suomessa (115 teloitettua) suhde oli lähes tasan, ja Virossa (100) 60 prosenttia teloitetuista ja Islannin 22 teloitetusta peräti 20 oli miehiä.
Naispuolisista syytetyistä monet olivat joutuneet naisten ilmiantamiksi. Selityksenä voi olla silloisen yhteiskunnan voimakas jakautuminen sukupuolirooleihin.
Naiset työskentelivät ja oleilivat yleensä kotosalla ja miehet kodin ulkopuolella. Niinpä naiset olivat enimmäkseen tekemisissä ja joutuivat kahnauksiin naisten kanssa. Miehet astuivat mukaan kuvioon vasta syytösprosessin myöhemmässä vaiheessa, todistajien ja tuomareiden roolissa.
Tällainen vinouma oli yleinen ilmiö miesten hallitsemassa, naista alistavassa yhteiskunnassa keskiajalta renessanssiaikaan.
Naiset kuuluivat yhteiskunnan heikoimpiin ja heistä oli helppo tehdä syyllisiä. Oikeudenkäynnit osoittavat, että uhreiksi joutuivat usein nimenomaan ne, joilla ei ollut turvanaan perhettä tai sukua.
Sekä maantieteellinen että sosiaalinen liikkuvuus oli tuohon aikaan lähes olematonta. Poikkeus oli avioliitto, jonka myötä nainen muutti miehensä ja tämän suvun luo, usein toiseen kylään tai kaupunkiin.
Jos mies sattui kuolemaan ensin, nainen jäi vaille sosiaalista turvaverkkoa. Se selittää osaltaan, miksi lesket ja Barben kaltaiset kerjäläiseukot ovat yliedustettuina tilastoissa. Barbella oli tosin aviomies, mutta hän oli vanha ja heikko eikä hänellä ollut vaikutusvaltaa auttaa vaimoaan.
Maalaiskylissä kaikki elivät läheisissä tekemisissä koko elämänsä. Toimeentulo perustui vaihdanta-talouteen, ja ihmiset auttoivat toinen toisiaan, vaikka harvalla oli paljon, mistä antaa. Seurauksena oli sekä ystävyyttä että kaunoja.
Puute pani ystävyyssuhteet koetukselle, ja iäkkäät, köyhät naiset, jotka kerjäsivät ruokaa mutta eivät itse voineet antaa mitään vastineeksi, alkoivat herättää ärtymystä. Näin kävi erityisesti silloin, kun ajat olivat kovat tai jos eukot reagoivat kieltäytymiseen aggressiivisesti.
Noituudesta tuomitut miehet olivat usein kierteleviä käsityöläisiä, köyhiä talonpoikia tai kerjäläisiä; ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat tai suvun turvaa nauttivat eivät useinkaan joutuneet syytettyjen penkille.
Niin tapahtui yleensä vain, jos tunnustuksissa mainittiin osallistuminen noitasapatteihin, sekä niissä harvoissa dokumentoiduissa tapauksissa, joissa sukuriitoja päädyttiin puimaan oikeudessa.
Jotkut tutkijat ovat todenneet kätilöiden olleen erityisen heikoilla: Noitavasarassa todetaan esimerkiksi, että ”ketkään muut eivät tee samanlaista hallaa katoliselle uskolle kuin lapsenpäästäjät”.
Syynä tähän saattoi olla entisaikojen vastasyntyneiden ja synnyttäjien korkea kuolleisuus. Muista lähteistä ei kuitenkaan käy ilmi, että kätilöitä olisi vainottu erityisen ankarasti. Päinvastoin he näyttävät olleen aliedustettuja oikeudenkäynneissä.
Jotkut tutkijat ovat tarjonneet selitykseksi sitä, että kätilöt olivat elintärkeän tehtävänsä vuoksi arvostettu ammattikunta. Siksi oli todennäköisempää, että kätilöt olivat pikemminkin noidanmerkkejä etsivien elinten jäseniä kuin noituudesta syytettyjä.
Julmuus ei katsonut kirkkokuntaa
Joissakin poikkeustapauksissa kyse ei siis suinkaan ollut kirkon tai valtion ylhäältäpäin järjestämistä ja ohjailemista vainoista.
Aluksi katolinen kirkko osallistui vainoihin aktiivisesti, mutta yleisesti ottaen kirkollinen tuomioistuin jakoi huomattavasti yleisemmin katumus- kuin kuolemanrangaistuksia ja sanoutui ensimmäisten joukossa irti noitavainoista.
Pelätty espanjalainen inkvisitio teloitutti noituudesta syytettyinä vain 59 ihmistä, ja katolisen inkvisition vastaavat vastaavat luvut Italiassa ja Portuglissa olivat 36 ja 4.
Satanismia ja noituutta enemmän inkvisiittoreita työllisti taistelu kerettiläisyyttä, juutalaisia, muslimeja ja protestantteja vastaan.
Alppien pohjoispuolella vallinnutta tilannetta selittää se, että sekä katoliset että protestanttiset papit sallivat noitavainot ja jopa kiihottivat kansaa vainoihin uskonpuhdistusta seuranneen sekasorron aikana 1500-luvulla.
Valtionpäämiehiä ei juurikaan kiinnostanut, että vainot levisivät ja uhkasivat jo yhteiskuntarauhaa. Kun 90 prosenttia maakunnissa pidetyistä oikeudenkäynneistä päättyi kuolemantuomioon, valtiollisissa tuomioistuimissa vastaava luku oli vain 30 prosenttia.
Eroa selittää kenties se, että suurkaupungeissa tuomarit olivat paremmin koulutettuja ja etäämpänä vainohysteriasta, kun taas maakunnissa tuomarit olivat osa yhteisöä, jossa paniikki riehui ja jossa syytöksiä esitettiin.
Toisaalta on esimerkkejä myös erittäin räikeistä tapauksista, joissa viranomaiset ovat itse pyrkineet lietsomaan hysteriaa tarkoituksenaan saada syytetyt tuomittua ja teloitettua.
Erityisen kiihkeiksi noitavainot muuttuivat 1500-luvun lopulla, jolloin ne riistäytyivät käsistä Etelä-Saksassa, kuten Trierissä, Bambergissä, Würzburgissa ja Kölnissä, sekä Itävallassa ja Sveitsissä.
Näiden kaupunkien ahdistavan kapeilla kaduilla naapuruussuhteet olivat muutenkin koetuksella, ja kun ensimmäiset kipinät oli isketty, syytökset levisivät kulovalkean tavoin.
Seurauksena oli laajamittaisia vainoja, joiden kuluessa useita tuhansia ihmisiä tuomittiin kuolemaan.
Tämän kauden irvokkaat joukkoteloitukset ovat suurelta osin vaikuttaneet mielikuviin koko aikakaudesta, samoin kuin yleisesti käytetty kidutus, jonka avulla syytetyistä saatiin kiristettyä uusia tunnustuksia sekä syytöksiä yhtälailla naapureita ja ystäviä kuin vihamiehiäkin vastaan.
Vuonna 1675 Salzburgissa Itävallassa levisi ”noitaepidemia”, jota kutsuttiin Zaubererjackl-tapaukseksi.
Joukko epätoivoisia kerjäläisiä, etupäässä orpoja tai hylättyjä poikia, oli edellisen vuoden mittaan lyöttäytynyt yhteen ja alkanut käyttäytyä agressiivisesti selviytyäkseen hengissä. Poikajoukko oli ryhtynyt varastelemaan ja ryöstelemään ja uhannut noituudella niitä, jotka eivät olleet halunneet luopua omaisuudestaan.
Seremonioissaan he olivat käyttäneet erilaisia itse keksimiään maagisia rituaaleja. Pojat tajusivat vaaran liian myöhään. Viranomaiset puuttuivat asiaan, ja poikien tekoja alettiin järjestelmällisesti yhdistää noituuteen.
Tutkijat eivät ole löytäneet pitäviä todisteita siitä, että kirkko ja viranomaiset olisivat halunneet käyttää kerjäläispoikien joukkoa esimerkkinä puhdistaessaan kylää köyhälistöstä, mutta se voi olla yksi selitys tapahtuneelle.
Salzburgin arkkipiispa armahti kaikki alle 12-vuotiaat, mutta kuolemaan tuomittiin silti yli 200 syytettyä 15 vuotta kestäneen oikeuskäsittelyn kuluessa.
”Noitien” kertomukset orgioista, noitasalvoista ja lentämisestä muistuttivat toisiaan. Ne olivat täysin keksittyjä eivätkä esim. päihteiden innoittamia. Goyan maalaus vuodelta 1798.
Noidat poltettiin tai hirtettiin
Englannissa ja Amerikassa noidat hirtettiin, mutta Manner-Euroopassa heidät poltettiin roviolla. Useimmissa noita- tai kerettiläisrovioita esittävissä kuvissa kuolemaantuomittu on sidottu rovion huipulla seisovaan paaluun.
Todellisuudessa tuomitut olivat useimmiten joko kokonaan tai osittain piilossa katseilta. Rovio kasattiin kehäksi paalun ympärille, tuomittu vietiin kehään ja sidottiin, hänen ympärilleen kasattiin lisää risuja ja lopuksi koko komeus tuikattiin tuleen.
Myöhemmin noitavainojen uhreiksi joutui myös lapsia. Sekä uhrien että syyttäjien joukossa oli monia alaikäisiä, joiden mielivaltaiset syytökset saattoivat koskea ketä tahansa perheenjäsenistä naapureihin ja leikkitovereista satunnaisiin ohikulkijoihin.
Kaksi erillistä noitavainotapausta – 1668–1676 Pohjois-Ruotsissa, missä 200 ihmistä tuomittiin kuolemaan, ja vuonna 1692 Salemissa Pohjois-Amerikassa – osoittaa, että lasten sekaantuminen vainoihin saattoi johtaa hyvin traagisiin seurauksiin.
Molemmissa tapauksissa kävi myöhemmin ilmi, että lapset olivat lietsoneet hysteriaa toisissaan ja keksineet syytökset itse. Ruotsin tapaus eteni jopa niin pitkälle, että joukko lapsia tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
Veriset noitavainoaallot olivat poikkeus säännöstä, ja ne vaikuttivat luultavasti osaltaan noitavainojen lopettamiseen.
Valtaapitävä ja koulutettu väestö sekä yleinen mielipide kääntyivät vainoja vastaan, ja vainot loppuivatkin kokonaan 1700-luvun kuluessa.
Euroopan viimeinen kuolemantuomio noituudesta langetettiin Sveitsissä vuonna 1782. Suhtautuminen noitavainoihin oli tuolloin jo niin kielteinen, että oikeudenkäynnissä ei kertaakaan mainittu sanaa noituus. Aika oli viimeinkin ajanut Noitavasaran ohi.