Matthew Hopkins pukeutui polvipituiseeen viittaan ja korkeaan hattuun.

© getty images

Noitavaino aiheutti hysterian Englannissa

Sisällissodan riehuessa Englannissa protestanttinen fanaatikko ryhtyi jahtaamaan paholaisen kätyreitä. Hän toimitti yhdessä vuodessa 300 ihmistä noitana hirteen.

maanantai 2. toukokuuta 2016 teksti Therese Boisen Haas

Matalan majan ovi avautui, ja tumma varjo piirtyi oviaukkoon. 

Illan pimeydessä mökin eukko ei nähnyt muuta kuin pahaenteisen hahmon, jolla oli yllään polviin asti ulottuva viitta ja leveälierinen korkea hattu.

”Elizabeth Clarke, tunnustatko tuntevasi Saatanan?” mies huusi kovalla ja säälimättömällä äänellä, ja samassa toinen synkkä hahmo ilmestyi oviaukkoon koiran kanssa.

80-vuotias Clarke oli kuullut saman kysymyksen jo monta kertaa kuudelta naiselta, jotka istuivat hänen seurassaan tuvassa. 

Naiset olivat tunkeutuneet väkisin hänen mökkiinsä kolme päivää aiemmin, eikä hän ollut sen koommin saanut nukkua. 

Aina kun väsymyksestä puolikuolleen Clarken silmäluomet olivat painumassa kiinni, naiset ravistelivat häntä tai pakottivat hänet jaloilleen.

Clarke oli torjunut kaikki syytökset, mutta nyt hänen tahdonvoimansa alkoi vähitellen horjua. 

Hän mumisi uupuneena sen, mitä hänen piinaajansa halusivatkin kuulla. 

Kyllä, hän tunsi Saatanan – tämä oli käynyt usein hänen luonaan ja yhtynyt häneen. 

Ja kyllä, hän oli synnyttänyt Saatanalle kokonaisen liudan pirunpenikoita.

Väristys kulki läsnäolijoiden läpi; noita oli tunnustanut. 

Noidanjahtaaja Matthew Hopkins oli kumppaninsa John Stearnen kanssa paljastanut ensimmäisen noitansa, eivätkä he aikoneet lopettaa siihen.

Sotilaat pidättivät noidaksi epäillyn vasta, kun häntä vastaan oli kerätty riittävästi todisteita. 

© bridgeman

Noitavaino alkoi Itä-Englannissa

Itä-Englannin sumuisilla marskimailla alkoi raivoisa noitavaino keväällä 1645.

Elettiin levottomia aikoja, sillä kuninkaan ja aateliston välillä käytiin sisällissotaa ja kansa oli peloissaan.

Kuningas Kaarle I oli tähän asti vastustanut noitaoikeudenkäyntejä, mutta hänen tahtonsa ei enää merkinnyt mitään maan itäosissa, kuten Essexin kreivikunnassa.

Siellä asui nuori Matthew Hopkins, jonkin verran lakia tunteva protestanttisen papin poika.

Hän oli oppinut herranpelkoisessa lapsuudenkodissaan, että pahuus vaani kaikkialla, sillä uskonpuhdistus ei ollut vielä pystynyt häivyttämään kaikkia Englannin katolisen menneisyyden jälkiä.

Noituus levisi kuin syöpäkasvain ihmisten keskuudessa, ja sitä vastaan oli taisteltava kaikin mahdollisin keinoin.

Hopkins asui Manningtreessa, josta hän oli ostanut pienen talon perintörahoillaan.

Virkamiesten tapaan hänellä oli lyhyt parta ja hän käytti korkeaa hattua, viittaa ja pitkävartisia saappaita.

Hopkins kuuli Elizabeth Clarkesta muilta Manningtreen asukkailta.

Naisen äiti oli aikoinaan hirtetty noituudesta, ja Elizabethin väitettiin langettaneen ”pahan silmän” kahden hurskaan naapurinemännän päälle.

Toinen oli kuollut lapsivuoteeseen, ja toinen oli synnyttänyt kuolleen lapsen.

Hopkinsin mielenkiinto heräsi, ja tarina kiiri myös toisen manningtreeläisen puritaanin, John Stearnen korviin.

Hän tapasi Hopkinsin, ja yhdessä miehet ryhtyivät noitajahtiin.

Perjantaina 21. maaliskuuta 1645 miehet kävivät tuomarin luona ja saivat Stearnen hyvien suhteiden ansiosta luvan tutkia Elizabeth Clarken tapausta.

He palkkasivat myös ”valvojanaisia”, joiden tehtävä oli auttaa heitä hankkimaan todisteita tutkimusta varten.

Englannin vuoden 1604 noituuslaissa kidutus oli kielletty, joten Hopkinsin ja Stearnin olisi yritettävä puristaa noidasta tunnustus muulla tavoin tai saatava hänet kiinni itse teosta.

Valvojanaiset määrättiin olemaan Clarken seurassa yötä päivää odottamassa Paholaisen tai sen pentujen näyttäytymistä.

Naiset osoittautuivat palkkansa arvoisiksi.

He istuivat kolme vuorokautta sinnikkäästi epäillyn mökissä, ja vaikka he eivät nähneet mitään raskauttavaa, heidän panoksensa ansiosta tapaus saatiin päätökseen, kun Hopkins ja Stearne saapuivat paikalle.

Clarke myönsi syyllisyytensä todistajien läsnäollessa, mikä riitti noidanmetsästäjille tuomarille esitettäväksi todistusaineistoksi.

Clarke ei vain tunnustanut omia syntejään vaan nimesi myös alueelta joukon muita noitia.

Hopkins ja Stearne olivat riemuissaan: pian heillä olisi käsissään kokonainen noitien verkosto.

Ilmiantajia oli riittämiin

Hopkins lähti Stearnen ja kahden naisapurinsa kanssa Manningtreen naapurikaupunkiin Mistleyyn. 

Nousuveden aikaan laivat poikkesivat sen satamaan hakemaan viljalasteja Lontooseen, mutta laskuveden aikaan satama ja kaupunki hiljenivät.

Seurue ryhtyi tutkimaan Clarken nimeämiä naisia. 

Työ sujui nopeammin kuin Hopkins tai Stearne olivat rohjenneet toivoakaan, sillä Mistleyn asukkaat suorastaan kilpailivat mahdollisuudesta kieliä naapureistaan. 

Tutkijat tekivät yhden epäillyn kanssa sopimuksen: hän pääsisi itse vapaaksi, jos hän todistaisi muita paholaisen palvojia, kuten omaa äitiään, vastaan. 

Hopkins ja Stearne saivat kiipeliin 23 noitaa yhdellä iskulla.

Syytetyt hädin tuskin mahtuivat Mistleyn vankiselleihin, ja moni oikeudenkäyntiä odotellut nainen kuoli vankilan saastaisissa olosuhteissa. 

Hurskaat kaupunkilaiset maksoivat noidanmetsästäjien majoituksen majatalossa ja ruokkivat heidän hevosensa. 

Suurin menoerä oli kuitenkin Hopkinsin palkkio, joka vastasi tavallisen käsityöläisen seitsemän viikon palkkaa. 

Pikkukaupunki sai huomata, että noidista eroon pääseminen tuli kalliiksi. 

Kun todisteet oli toimitettu tuomarille ja rahat Hopkinsille, hän ja Stearne jatkoivat naapurikreivikuntaan Suffolkiin.

Maallikot jakoivat tuomioita

Sisällissota oli kiivaimmillaan, ja moni paikallinen mies oli liittynyt kuninkaan vastaisiin joukkoihin.

Ne vahvasti uskovaiset, joita Suffolkin kylissä oli vielä jäljellä, eivät pitäneet sotaa välienselvittelynä vain Kaarle-kuninkaan vaan itse Saatanan kanssa.

Lapsia kuoli mystisesti ja karjaa kaatui tauteihin, ja pohjoisesta kiiri huhuja paiserutosta.

Rukoukset ja vankka uskokaan eivät riittäneet suojelemaan hurskaita protestantteja pahalta.

Jokaisen oli huolehdittava itsestään, ja niinpä noitien metsästäjä Essexistä otettiin innokkaasti vastaan.

Matthew Hopkins oli alkanut käyttää itsestään viralliselta kalskahtavaa titteliä ”noidanetsijä-kenraali” lisätäkseen uskottavuuttaan.

Hänen noitajahtinsa olikin äärimmäisen järjestelmällistä ja tehokasta, ja kesällä 1645 hän toimitti Suffolkin tuomioistuimelle todisteet 150 noidaksi epäillystä.

Huhut noidanmetsästäjän taidoista kulkivat hänen edellään, ja usein hänen saapuessaan uuteen paikkaan sen asukkaat olivat valmiita maksamaan maltaita hänen asiantuntemuksestaan.

Hopkins tekikin paljon paljastuksia ja keräsi huikeita palkkioita. Ipswichissä kaupunginneuvosto keräsi asukkailta jopa erityistä veroa kattaakseen noidanmetsästäjän laskun.

Levoton Hopkins ei levännyt vaan matkusti aina vain uuteen kylään tai kaupunkiin, jossa oli lisää noitia paljastettavaksi.

Epäilys tai katumus eivät vaivanneet häntä hetkeäkään, ja hän säilytti itsevarmuutensa myös todistaessaan itse noitaoikeudenkäynnissä.

Normaalisti kiertelevät tuomarit tekivät päätökset noitaoikeudenkäynneissä, mutta sodan vuoksi he eivät päässeet hoitamaan velvollisuuksiaan.

Niinpä oikeudenistuntoja hoitivat nyt aatelismiehet, joilla ei ollut koulutusta lakiasioissa. Esimerkiksi Chelmsfordissa Essexissä Warwickin jaarli johti 23:n noidaksi epäillyn oikeudenkäyntiä heinäkuussa 1645.

Oikeustalo oli liian pieni sadoille paikalle tulleille katsojille, ja käsittely siirrettiin suurempiin tiloihin.

Noin 90 todistajaa kertoi oudoista tapahtumista, ja noitien tunnustukset luettiin ääneen.

Kurjat ja pelokkaat naiset syytettyjen penkillä olivat kaukana yleisestä mielikuvasta Saatanan palvelijattarista.

Hopkins kuitenkin vannoi juhlallisesti käsi Raamatulla, että hänen paljastuksensa olivat totuudenmukaisia.

Laintuntemuksensa avulla hän osasi peittää kaikki todistusaineiston mahdolliset heikkoudet.

Kerta toisensa jälkeen kirjuri kirjoitti samat latinankieliset sanat: ”Malas et diabolica artes” – syyllinen pahoihin ja saatanallisiin tekoihin.

Se oli rikos, josta rangaistiin hirttämällä.

Kun oli hirttäjäisten aika, jotkut kekseliäät myivät katsojille istumapaikkoja hirsipuun eteen rakentamalleen korokkeelle, ja kauppiaat myivät yleisölle olutta, piiraita ja makeita herkkuja. 

Englannissa noitia ei poltettu vaan heidät hirtettiin, kuten muutkin rikolliset.

© bridgeman

Virkavalta puuttui peliin

Noitien teloitukset Itä-Englannissa olivat niin laajamittaisia, että ne pantiin merkille Lontoossa asti.

Etenkin erään papin hirttäminen elokuussa 1645 herätti kohua. 

Sisällissota piti parlamentin kiireisenä, mutta se lähetti virkamiehiä varmistamaan, että noitaoikeudenkäynneissä noudatettiin maan lakeja.

Hopkins jatkoi Saatanan apureiden jahtaamista, mutta sitten vauhti alkoi hidastua.

Itä-Englannin puritaanit halusivat päästä eroon noidista, mutta noidanmetsästäjä vaati niin suuria palkkioita, että moni joutui kieltäytymään hänen palveluksistaan. 

Sisällissodan vaatimat lisäverot rasittivat kansan muutenkin kevyttä kukkaroa.

Parlamentin lähettämä tarkastaja muun muassa kielsi Hopkinsia tekemästä epäillyille vesikokeita. 

Vesikokeessa epäilty heitettiin veteen, sillä noitien uskottiin kelluvan vedessä. Hopkinsin väitettiin varmistaneen omilla köysiviritelmillään haluamansa tuloksen kokeessa.

Epäilykset Hopkinsin toimia kohtaan alkoivat kasvaa: hänen syytteensä eivät enää menneet aina läpi, ja osa aiemmista tuomioistakin kumottiin.

Puhuttinpa jopa, että Hopkins oli itse Paholaisen leivissä.  

Noidanmetsästäjän ura päättyi

Sisällissota päättyi vuonna 1646, ja rauhan myötä olosuhteiden toivottiin vakautuvan. 

Hopkinsin lyhyt mutta tuloksekas ura noidanmetsästäjänä oli ohi.

Hopkins palasi kotiinsa ja eli loppuelämänsä Manningtreessä naapureidensa välttelemänä ja yksinäisenä.

Hän sairastui pian tuberkuloosiin, johon hän kuoli 12. elokuuta 1647.

Hänet muistetaan kuitenkin yhä miehenä, joka toimitti hirteen kolmesataa ihmistä noituudesta tuomittuna. 

Määrä on yli 60 prosenttia kaikista noitina teloitetuista Englannin historiassa.

Lue lisää

Malcolm Gaskill: Witchfinder – A Seventeenth-Century English Tragedy, John Murray, 2005. Gerry F. Jensen: The Parth of the Devil – Early Modern Witchhunts, Rowman & Littlefield, 2006.

Ehkä sinua kiinnostaa...