Niskoittelevat nunnat rikkoivat luostarisääntöjä

Capis istuutui tuoliin parlatoriumissa eli luostarin keskusteluhuoneessa.

Huoneen poikki kulki seinä, jossa olevan pienen ristikkoikkunan kautta luostarin asukkaat saattoivat puhua seinän toisella puolella olevan vieraansa kanssa.

Tänään keskusteluhuone toimi kuitenkin kuulusteluhuoneena. Abbedissa oli inkvisiittorin ensimmäinen todistaja.

Capis tarkasteli abbedissaa tiukasti ristikon läpi tämän puhuessa.

”Puhun vastentahtoisesti, sillä en tiedä mitään varmuudella. Olen kuitenkin kuullut, että noituutta olisi harjoitettu kadonneen violan (alttoviulu) löytämiseksi. Jotkut sanovat, että noviisi Angela Tussignana on magian avulla yrittänyt selvittää, kuka violan on ottanut. Mutta vain Jumala tietää, pitääkö se paikkansa.”

Capis oli tottunut kierteleviin vastauksiin ja arveli, että tapauksen selvittäminen voisi kestää pitkään.

Hänen olisi kuulusteltava sataa nunnaa ja muuta todistajaa. Lisäksi hänen olisi laadittava raportti paikalliselle piispalle ja kardinaalien komitealle Vatikaanissa, ja kirkon erityissäännöt vain vaikeuttivat hänen tehtäväänsä.

Ohjeen mukaan muun muassa ”nunnia ei yleensä kiduteta, mutta heitä voidaan tarpeen niin vaatiessa uhata sillä”.

Capisin kuulustelupöytäkirjat ovat nykyään Vatikaanin arkistossa Roomassa. Yhdysvaltalainen historioitsija Craig A. Monson on käynyt läpi joukon nunnien rikkomuksia ja kuulusteluja koskevia asiakirjoja 1500–1700-luvuilta.

Paljon kirjeitä ja asiakirjoja on kadonnut, mutta joissakin tapauksissa tapahtumakirjaukset ovat säilyneet alusta loppuun. Yksi näistä on San Lorenzon tapaus.

Asiakirjat kertovat yllättäviä asioita luostarielämästä ja paljastavat, että elämä muurien takana ei ollut pelkästään pyhitetty Herralle.

Nunnat ja etenkin noviisit olivat usein hyvin turhautuneita elämäänsä eristettynä ulkomaailmasta.

”Liiat” tytöt joutuivat luostariin

Tytöt lähetettiin luostariin yleensä 15-vuotiaana, ja he viettivät siellä loppuelämänsä.

Sopeutuminen luostarin elämään ei ollut helppoa, ja jotkut perheet alkoivatkin lähettää tyttäriään luostariin jo seitsemänvuotiaana.

Kun tytöllä ei ollut käsitystä maailman houkutuksista, hänen oli helpompi tottua eristettyyn ja yksinkertaiseen elämään.

1600-luvulla suurimpien italialaiskaupunkien asukkaista joka kymmenes oli nunna. Nunnat tulivat yleensä kaupunkien rikkaista perheistä, joissa oli useita tyttäriä.

Näistä vain kaunein tai vanhin saatiin yleensä naitettua. Yläluokan perhedynastiat halusivat varmistaa omaisuutensa säilymisen sukupolvesta toiseen, ja pojan avioituessa hänen perheensä vaati huomattavia myötäjäisiä, joilla morsianta pystyttäisiin ylläpitämään tämän loppuelämän ajan.

Tyttöjen naittaminen siis söi perheen varallisuutta. Avioituminen alempisäätyisen kanssa ei ollut toivottua, ja kotona asuvat naimattomat tytöt olivat taloudellinen rasite perheelle.

Lisäksi he olivat riski, sillä he saattoivat ajautua skandaaleihin ja tahria perheen kunnian.

Luostarit olivat ainoa kunniallinen tapa päästä eroon ”ylimääräisistä” tyttäristä, ja kulutkin jäivät vähäisiksi.

Monesti monia saman suvun eri-ikäisiä naisia päätyi samaan luostariin, jossa noviisia vastassa saattoi olla tätejä, isotätejä ja vanhempia sisaria. Chigin perhe Sienasta lähetti peräti seitsemän siskosta samaan luostariin. Niinpä nunnien puhutellessa toisiaan ”sisareksi” se tarkoitti usein kirjaimellisesti juuri sitä.

Tapa lähettää tyttäriä luostariin oli yleinen koko Italiassa; esimerkiksi Milanossa vain neljännes ylimystöperheiden tyttäristä avioitui, muut päätyivät luostariin.

Luostarit ottivat vastaan myös alempien yhteiskuntaluokkien tyttöjä.

Nämä työskentelivät keittiössä, pyykkäsivät, siivosivat tai palvelivat ylemmistä säädyistä olevia nunnia, jotka kuluttivat aikaansa musisoimalla, laulamalla ja tekemällä käsitöitä.

Joissakin luostareissa kasvatettiin silkkiäistoukkia, joiden kotelokopista saatiin hienoa silkkiä, ja puutarhoissa viljeltiin yrttejä, hedelmiä ja kukkia.

Yläluokkaisten tyttöjen elämä tanssiaisineen, oopperoineen ja muine sosiaalisine tapahtumineen vaihtui siis kertaheitolla yksinkertaiseen ja yksitoikkoiseen elämään, jota vain rukoushetket rytmittivät.

Sääntöjen mukaan nunnat ja noviisit saivat tavata muita ihmisiä, kuten perheejäseniään, vain parlatoriumissa ja lähteä luostarista vain sodan, tulipalon tai tautiepidemian sattuessa – tai toiseen luostariin siirtyessään.

Silloin matka tehtiin mahdollisimman ripeästi jonkun perheenjäsenen ollessa saattajana.

Noviisien ja nunnien riutuessa luostarin seinien sisällä ulkomaailmassa elämä jatkui.

Italia koki muun Euroopan tapaan valtavan taloudellisen nousun, ja taide ja kulttuuri kukoistivat.

Ooppera, teatteri ja kuvataide olivat suosittuja ylimystön keskuudessa, ja kansalle oli tarjolla karnevaaleja, naamiaisia ja kaikenlaisia huvituksia.

Riehakas elämänmeno tuotti katoliselle kirkolle päänvaivaa. Alituisen juhlinnan uskottiin vihastuttavan Jumalan.

Paavi esimerkiksi kielsi karnevaalit vuonna 1703 sattuneen maanjäristyksen vuoksi, sillä hän arveli sen olleen seurausta säädyttömistä karnevaalimenoista.

Taikoja kammioissa

Kun inkvisiittori Capis kuulusteli noviisi Angela Tussignanaa San Lorenzon luostarissa, hän sai painostamalla Tussignanan tunnustamaan noituuden harjoittamisen.

”Piirsin lattiaan veitsellä ympyrän ja iskin veitsen sen keskelle. – – Lausuin joukon sanoja, ne alkoivat muistaakseni sanalla diabolus, ja muita latinankielisiä sanoja, joita en enää muista.”

Ympyrän piirtämistä pidettiin vanhastaan paholaisen kutsumisena.

Noviisi kertoi yrittäneensä ympyrän avulla selvittää, kuka violan oli varastanut, ja näin auttaa tätiään, joka oli nunnana samassa luostarissa ja omisti kyseisen soittopelin.

Muut kuulustellut kertoivat Capisille muun muassa Tussignanan vaikuttaneen usein riivatulta.

Tämä puhui lepakoille ja oli heittänyt noviisinpukunsa lattialle ja tallonut sitä.

Eräs nunna kuitenkin puolusti syytettyä sanoen, että mistään noituudesta tai saatananpalvonnasta ei ollut kyse, vaan nuori noviisi oli vain vihainen ja onneton jouduttuaan luostariin.

Tussignana ei ollut ainoa, joka oli hairahtunut hyveen kaidalta polulta.

Capis sai selville, että myös muut San Lorenzon nunnat olivat syyllistyneet noitariitteihin.

Eräässä rituaalissa nunna riisui vaatteensa kammiossaan ja asetti kynttilän lattialle taakseen.

Sitten hän lausui sanat ”Hyvää iltaa, varjo” ja pyysi paholaiselta apua. Seinälle langenneen varjon uskottiin luovan yhteyden pimeyden voimiin, jotka näyttäytyivät vain naisen ollessa alasti.

Rituaali oli vanha ja sen tiedettiin olevan suosittu prostituoitujen joukossa.

Nunna oli todennäköisesti oppinut varjorituaalin entisessä elämässään Bolognan alaluokan keskuudessa; myös Tussignana kertoi oppineensa ympyrärituaalin ennen luostariin tuloaan.

Nämä kaksi tapausta olivat pahimmat, jotka Capis sai luostarissa selville, mutta ilmi tuli monia muita harmittomampia tapauksia.

Monet noviisit ja nuoret nunnat kantoivat onnenamuletteja ja lausuivat loitsuja, joiden tarkoitus oli lumota miehiä.

Capisin yllätykseksi monet tytöistä hautoivat kuvitelmia salaisista romansseista keskusteluhuoneessa ja haikailivat vierailulla käyvien kaukaisten sukulaismiestensä perään.

Nuorille tytöille oli ilmeisen tärkeää tuntea olevansa haluttuja, mutta Capisin silmissä heidän käytöksensä oli säälittävää ja moraalitonta.

Nunnan piti olla hurskas nainen, jolle tärkeintä oli Jumalan rakkaus.

Nunnat polttivat luostarinsa

Eteläitalialaisessa Reggion kaupungissa nunnien rikkomukset eivät rajoittuneet vain salaisiin lemmenhaaveisiin.

Reggion luostari paloi, ja arkkipiispa epäili, että nunnat olivat sytyttäneet palon.

Toukokuussa 1673 hän kirjoittikin epäilyksistään järkyttyneenä Vatikaaniin: ”Se on rikos, jonka kaltaista ei löydy kirkon historiasta.”

Tulipalon johdosta järjestettiin kuulustelu, ja nunnat paljastivat pian,että pääsyyllisiä olivat Giovinna Monsolino ja hänen sisarensa Anna. Iäkäs abbedissa ei pystynyt pitämään nunniaan kurissa, ja luostarielämään kyllästyneet nunnat olivat äänestyksen jälkeen päättäneet polttaa luostarin.

Nunnat olivat kantaneet katolle kuivia oksia, voidelleet kattopalkit öljyllä ja sianrasvalla ja sytyttäneet ne palamaan.

Sitten he olivat itse paenneet, ennen kuin tuli oli levinnyt kaikkialle.

Kaupungin ylimystö sai asian vaimennettua ja maksoi luostarin korjaustyöt, ja kolmen vuoden päästä Monsolinon sisarukset ja muut nunnat palasivat Reggioon.

Myöskään San Lorenzon luostarin noituussyytökset eivät johtaneet kovin ankariin toimenpiteisiin.

Kapinallinen Tussignana erotettiin luostarista, mikä ei ollut mikään suuri skandaali, sillä hän oli vasta noviisi eikä ollut vielä antanut sitovaa nunnalupausta.

Hänen kohtalonsa on tuntematon, eivätkä asiakirjat myöskään kerro, kuka varasti violan.