Raamatussa ei varsinaisesti määrätä varustamaan kristittyjen pyhäkköjä kelloilla, mutta uskovia kehotetaan kuitenkin ”kohottamaan riemuhuuto Herralle” ja tulemaan hänen luokseen ”ylistystä laulaen”.
Papit ovatkin kirkon alkuajoista lähtien käyttäneet kovaa ääntä kutsuessaan uskovia jumalanpalvelukseen. Kansaa on koottu esimerkiksi huutamalla, trumpettia soittamalla sekä lyömällä lautoja yhteen.
Paavi siunasi kellot
Perinteisesti roomalainen piispa Paulinus Nolalainen on saanut kunnian ensimmäisten kellojen tuomisesta osaksi kirkonmenoja noin vuoden 400 tienoilla. Hän sai inspiraatiota pienistä kelloista, joita paikalliset papit kilkuttelivat kutsuessaan uskovia kirkkoon.
Joidenkin tutkijoiden mukaan kunnia kuuluisi tosin oikeasti piispa Niketas Remesianalaiselle, joka olisi lanseerannut kirkonkellot jo vuosikymmeniä aiemmin.
Kelloista tuli joka tapauksessa nopeasti suosittuja, ja 600-luvun alussa ne olivat levinneet jo niin laajalle, että paavi Sabinianus antoi siunauksensa kellojen käytölle hetkipalveluksen ja ehtoollisen yhteydessä.
Useimpiin Euroopan kirkkoihin tuli kellot varhaiskeskiajalla.
Kellot suojasivat kuolleita
Kellot olivat nyt saaneet näin kirkon hyväksynnän, ja varhaiskeskiajalla ne levisivät kirkkoihin ja luostareihin ympäri Eurooppaa, missä niihin alettiin yhdistää myös taikauskoa. Kellojen kuminan ajateltiin esimerkiksi häätävän pois pahoja henkiä, parantavan sairaita ja suojelevan kuolleiden sieluja.
Erään yleisen uskomuksen mukaan kirkonkellot saattoivat alkaa soida tragedian tai katastrofin iskiessä. Esimerkiksi Canterburyn katedraalin kellojen sanottiin soineen itsestään, kun englantilainen arkkipiispa Thomas Becket murhattiin vuonna 1170.