Joukkohauta kertoo ankarista lähitaisteluista
Vuonna 1636 Ruotsin armeijalla oli Pohjois-Saksassa vastassaan määrällisesti ylivoimainen vihollinen. Wittstockista löydetty joukkohauta valottaa yhtä kolmikymmenvuotisen sodan ankarimmista taisteluista, jossa protestantit kukistivat katoliset skottiliittolaisen tuella verisessä lähitaistelussa.
Wittstockin läheltä joukkohaudasta löytyi 125 hyvin säilynyttä luurankoa, jotka ovat peräisin protestanttien ja katolisten välisistä taisteluista.
Epämiellyttävä näky kohtasi sorakuopalla Wittstockissa Berliinin luoteispuolella työskennellyttä miestä, kun hän maaliskuussa 2007 kurkisti kauhakuormaimensa kauhaan.
Soran ja pikkukivien joukosta pilkistävät harmahtavat kallot ja pitkät luut olivat selvästi ihmisen luita. Paikalle kutsuttiin joukko arkeologeja, jotka koekaivausten jälkeen totesivat, että sorakuopassa oli poikkeuksellinen hautapaikka.
Muovilapioin, lusikoin ja siveltimin varustautuneina arkeologit alkoivat kaivaa esiin kohdetta, joka osoittautui 125 luurankoa sisältäväksi joukkohaudaksi.
Kaikki vainajat olivat Wittstockin taistelussa vuonna 1636 kuolleita sotilaita.
Kuusi metriä pitkä ja kolme ja puoli metriä leveä joukkohauta oli ainutlaatuinen. Kolmikymmenvuotisen sodan aikaisia sotilashautoja oli löydetty aikaisemminkin, mutta yksikään niistä ei ollut näin suuri.
Ylipäänsä ennen 1900-lukua käytyjen sotien joukkohaudat ovat harvinaisuuksia, sillä taistelutantereiden laajuus saattoi olla useita neliökilometrejä ja vainajat usein kuopattiin sinne, minne he olivat kaatuneet – ilman seremonioita ja muistomerkkejä.
Kuolleiden sotilaiden jäännökset, joista monissa on jälkiä iskuista, lyönneistä ja luodeista, tarjoavat tutkijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden oppia lisää 1600-luvun sodankäynnistä sekä katolisten ja protestanttien välisistä uskonsodista, joita myöhemmin alettiin kutsua kolmikymmenvuotiseksi sodaksi.
Sotaisuudet alkoivat Böömistä
Sodan alkaessa vuonna 1618 Eurooppa oli jakaantunut jyrkästi kahteen leiriin. Saksalainen munkki Martti Luther oli sata vuotta aiemmin synnyttänyt kapinan katolisen kirkon ja paavin mahtia vastaan ja oli syntynyt uusi kristillinen suuntaus, protestantismi.
Kirkon jakaantuminen näkyi kirkkojen seinien ulkopuolellakin. Uskonto jakoi ruhtinaat, aateliset ja porvarit eri leireihin. Valtataistelut muuttivat Euroopan räjähdysalttiiksi ruutitynnyriksi.
Vuonna 1618 tynnyri sitten posahti. Böömin ja Unkarin katolinen kuningas Ferdinand II, joka seuraavana vuonna kruunattiin myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi, peruutti protestanttiselle Branaun kylälle antamansa uskonvapauden.
Tästä suuttuneena protestantit nousivat kapinaan, jonka Ferdinandin sotilaat kukistivat välittömästi. Alkoi pitkä uskonsota.
Musketteja oli hankala käyttää. Ensinnäkin ne painoivat yli seitsemän kiloa, ja ne voitiin laukaista vain asehaarukkaan tuettuna, sillä muuten piippu heilui liikaa.
Ruotsi halusi laajentua
Sodassa oli silti kyse paljosta muustakin kuin vain uskonnosta. Monet maat käyttivät kaaosta hyväkseen selvittääkseen välejään tai toteuttaakseen suunnitelmiaan alueidensa laajentamisesta.
Ruotsissa Kustaa II Aadolf näki tilaisuutensa koittaneen. Hän uskoi sotaan osallistumalla saavansa vallattua lisää alueita Ruotsin puolustukselle ja kaupalle elintärkeän Itämeren rannikoilta.
- heinäkuuta 1630 Ruotsin armeija rantautui Usedomin saarelle nykyisen Saksan ja Puolan pohjoisrannikolle.
Ruotsi oli liittoutunut protestanttisten saksalaisruhtinaiden kanssa, jotka auttoivat sen armeijaa jyräämään vastustajat.
Kaksi vuotta myöhemmin voittoisat ruotsalaisjoukot olivat jo edenneet Baijeriin Müncheniin asti eli lähes 700 kilometriä rannikolta etelään.
Baijerissa ruotsalaisten onni kääntyi. 6. marraskuuta 1632 ruotsalaiset ottivat yhteen katolisten kanssa Lützenin taistelussa.
Ruotsalaiset voittivat, mutta voitto oli katkera, sillä Kustaa II Aadolf menetti henkensä. Aamusumussa hän ajautui kauas joukoistaan ja jäi katolisten saartamaksi, jolloin hänet ammuttiin.
Kuninkaan kuolemasta alkoi ruotsalaisarmeijan alamäki. Sitä komensi tämän jälkeen valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, joka ei ollut yhtä hyökkäyshaluinen kuin kuningas.
Vuonna 1634 armeija kärsi vakavan tappion katolisia vastaan Nördlingenin taistelussa. Ruotsalaisista kuoli tai haavoittui 8 000, ja 4 000 joutui vangiksi.
Ruotsalaiset alkoivat vetäytyä pikku hiljaa pohjoiseen, ja monet heidän liittolaisistaan päättivät solmia rauhan katolisten kanssa.
Keisarilliset joukot ajoivat lopulta marsalkka Johan Banérin johtamat ruotsalaissotilaat niin ahtaalle, että lokakuussa 1636 he seisoivat käytännössä jo selkä Itämerta vasten.
Ruotsi tarvitsi kipeästi voittoa, eivätkä vain pelastaakseen omat laajamittaiset suurvaltasuunnitelmansa.
Kyse oli myös protestanttien tulevaisuudesta Euroopassa. Jos katoliset onnistuisivat lyömään ruotsalaiset, he voisivat kenenkään estämättä palauttaa Euroopan Martti Lutheria edeltävään aikaan.
Alivoimaiset ruotsalaiset iskivät
Wittstockissa ruotsalaisille tarjoutuikin hyvä tilaisuus.
Tiedustelijoiltaan Banér kuuli, että Melchior von Hatzfeldtin johtamat katoliset joukot olivat lähettäneet 4 000 miestä lähistölle Brandenburgiin suojelemaan sitä ryöstelyltä.
Ruotsalaisten oli siis toimittava heti, ennen kuin joukot ehtisivät palata takaisin.
- lokakuuta ruotsalaiset leiriytyivät Fretzdorfin kaupungin luo lähelle Wittstockia Dossejoen toiselle puolelle.
Banérilla oli tukenaan skotlantilaisen kenraali Alexander Leslien johtamat joukot. Aamulla 4. lokakuuta kaikki alkoivat marssia kohti katolisia. Sotaonni oli vihdoin saatava kääntymään.
Ruotsin armeija oli kuitenkin alivoimainen. Monien historioitsijoiden mukaan maan joukot koostuivat noin 15 000 miehestä ja von Hatzfeldtilla oli käytössään reilut 22 000 miestä.
Puolet Ruotsin pääjoukoista alkoi Banérin johdolla lähestyä von Hatzfeldtin armeijaa, joka oli asettunut Scharfenbergin kukkuloiden juurelle lähelle jokea.
Ennen tätä Banér kuitenkin lähetti loput pääjoukoista kenraaliluutnantti James Kingin ja suomalaisen kenraalimajuri Torsten Stålhandsken johdolla lounaaseen.
Niiden tavoitteena oli kaartaa vihollisen taakse metsien ja soiden läpi, sillä Banér suunnitteli murskaavansa vihollisen pihtiliikkeellä.
Kenraali Leslie jäi odottamaan omien joukkojensa kanssa valmiina ryntäämään apuun.
Aluksi ruotsalaiset etenivät puiden ja pensaiden suojissa, ja kello 14.30 Banér päätti, että oli aika käydä suoraan hyökkäykseen.
”Sitten kaarsin kenraali Torstensonin kanssa johtamani oikean siiven kohti vihollista ajaaksemme sen edullisista asemistaan”, kuvaili Banér manööveriä myöhemmin.
Suunnitelma onnistui, minkä jälkeen Scharfenbergin kukkuloiden ympäristössä ei pitkiin aikoihin kuulunutkaan muuta kuin ammuskelua ja miekkojen kalistelua rintapanssareita vasten.
Luut paljastavat taistelut ankariksi
Monet joukkohaudan vainajista kuolivat todennäköisesti juuri tässä taistelussa. Tutkimalla sotilaiden jäännöksiä on voitu päätellä, että taistelut olivat erittäin rajuja ja väkivaltaisia.
Monissa joukkohaudan luista on syviä viiltoja, jotka ovat selvästi rajujen miekaniskujen aiheuttamia.
Yhdessä kallossa, jonka omistajaksi on tunnistettu nuori suomalaissyntyinen vainaja, on peräti viisi iskua, jotka on todennäköisesti tehty hilparilla ja kirveellä.
Yksi iskuista oli tehnyt sotilasparan kalloon pienen linnunmunan kokoisen aukon.
Toisen sotilaan kallon vammoista arkeologit pystyivät päättelemään, että vihollinen oli iskenyt sotilasta miekalla korvan taakse niin suurella voimalla, että tämän pää oli lähes irronnut.
Hampaiden perusteella saatiin selville, että vainajat olivat kotoisin eri puolilta Eurooppaa Suomesta Espanjaan.
Kallot kertovat karmeata tarinaa
Hyökkäyksen jälkeen Banérin joukot joutuivat kuitenkin nopeasti alakynteen.
”Kaikki vihollisen joukot, niin ratsuväki kuin myös jalkaväki, hyökkäsivät kimppuumme ja tarjosivat niin kovan vastuksen, ja joka ainoa eskadroonamme joutui taisteluun kuusi, kahdeksan ja jopa kymmenen kertaa”, Banér muisteli myöhemmin.
”Jatkuvan mieshukan ja valtavan väsymyksen vuoksi heillä oli rohkeudestaan ja vahvasta tahdostaan huolimatta vaikeuksia pitää asemiaan ja he alkoivat vähitellen antaa periksi.”
King ja Stålhandske, joiden tehtävänä oli hyökätä katolisten kimppuun takaapäin, olivat yhä matkalla päämääräänsä, eikä heiltä ollut odotettavissa apua.
Banérin onneksi kenraali Leslie havaitsi, että hänen esimiehensä oli pulassa, ja hän riensi apuun.
4 780 miehensä kanssa hän hyökkäsi katolisten joukkojen kimppuun, ja hänen onnistui lyödä ne takaisin.
Onnistumisen hinta oli kuitenkin kallis. Yksi Leslien rykmenteistä menetti puolet sotilaistaan ja monet hänen miehistään olivat hyvin huonolla tolalla kohdattuaan katolisten ratsuväen.
Arkeologit voivat vahvistaa kertomusten todenperäisyyden. Yhdessä löydetyistä kalloista on syvä lovi.
Sen sijainti ja voima, jolla se on tehty, kertoo, että isku osui 30–40-vuotiaaseen sotilaaseen ylhäältä – selvästikin hevosen selästä. Isku ei sinänsä ollut tappava, mutta uhri on varmasti vuotanut runsaasti verta.
Vielä kehnommin kävi 25–30-vuotiaalle miehelle, jonka otsan läpäisi joko hilpari tai ratsuväen käyttämä terävä kirves.
Sotilaat ampuivat läheltä
Viisi joukkohaudan vainajista on kuollut todennäköisesti kurkkuun osuneeseen kuulaan. Ampumiskulmasta voidaan päätellä, että ase laukaistiin alaviistosta.
Se osoittaa, että jalkaväen sotilaat puolustivat itseään tuliaseilla, kun ratsuväen sotilaat laukkasivat heitä kohti.
Scharfenbergin kukkuloiden ympäristöstä löytyneet suuret määrät käytettyjä ammuksia todistavat todellisesta luotisateesta Banérin, Leslien ja katolisten joukkojen välisissä taisteluissa.
Taisteluissa käytettiin sekä pistooleja että musketteja. Ratsuväellä oli kevyitä pistooleja, joilla oli melko nopea ampua.
Musketin laukaisu oli sen sijaan hidasta, koska ase oli raskas ja se oli ladattava edestä.
Lataus vei yli minuutin, mikä oli pitkä aika keskellä taistelua, jossa vihollinen oli vain muutaman metrin päässä ja rintamalinjat elivät jatkuvasti.
Kumpikin asetyyppi aiheutti pahoja vammoja.
Musketin kuula saattoi lentää 480 kilometrin tuntivauhdilla, eli läheltä laukaisuna se riitti läpäisemään kahden millimetrin rintapanssarin.
Rintapanssarit olivat yleisiä 1600-luvulla, mutta ei tiedetä, käyttivätkö Wittstockiin haudatut niitä, koska heidät oli riisuttu varusteista ennen hautausta.
Toisaalta tiedetään, että armeijoilla alkoi olla jossain vaiheessa pulaa ammuksista.
Sotilaat ratkaisivat ongelman yleensä ryöstämällä vihollisen varastoja tai varastamalla ohittamistaan kylistä lyijyä uusien ammusten valamiseksi.
Wittstockissa on ilmeisesti turvauduttu jälkimmäiseen keinoon, sillä monissa kuulissa on merkkejä siitä, että niitä on muokattu vasaroilla ja taltoilla nopeasti aseiden piippuihin sopiviksi.
Viime hetket voidaan rekonstruoida
Kenraali Leslie kirjoitti myöhemmin Ruotsin Axel Oxenstiernalle, ettei hän ollut koskaan elämässään taistellut niin tuloksekkaasti kuin silloin, kun hän löi katoliset ja pelasti Banérin. Taistelut eivät kuitenkaan päättyneet siihen vaan jatkuivat vielä tuntikausia.
Tutkimalla joukkohaudasta löytyneiden luiden vammoja saksalainen oikeuslääkäri Hans Günter König on pystynyt rekonstruoimaan monia taistelujen yksityiskohtia.
Muutamissa tapauksissa hän on jopa pystynyt selvittämään yksittäisten sotilaiden elämän viimeisten minuuttien tapahtumat.
Haudasta löytyi esimerkiksi yksi 30-vuotias vainaja, joka oli saanut miekasta iskun oikeaan olkaan ja kyynärvarteen.
Sen jälkeen häntä oli isketty vasempaan käteen tylpällä esineellä, esimerkiksi nuijalla.
Isku oli murskannut luun ja heikentänyt sotilasta niin paljon, että vastustajan oli ollut helppo upottaa viimeinen, ratkaiseva isku tämän niskaan. Se irrotti pään muusta ruumiista.
Toinen esimerkki on kallo, joka on kuulunut hieman yli 20-vuotiaalle miehelle. Se on painunut littanaksi ja hajonnut viiteen kappaleeseen.
König uskoo, että mieheen on osunut tykinkuula tai että miehen ollessa jo maassa hänen ylitseen olivat ajaneet raskaat kärryt.
Luurangoista selviää, että ruotsalaiset puolustautuivat katolisten ratsuväkeä vastaan musketeilla. Monet kuulista ovat osuneet alaviistosta, mikä kertoo uhrien olleen ratsailla.
Ratkaiseva isku takaa
Kello 18.30 King ja Stålhandske pääsivät lopulta perille ja iskivät vihollisen oikeaan siipeen takaa.
Takaa tullut hyökkäys yllätti katoliset niin, että ruotsalaisten onnistui ottaa haltuunsa suuri osa vihollisen tykistöstä.
Alakynnessä ja runsaasti miehiä menettäneenä katoliset joukot päättivät vetäytyä taistelusta.
Kun ilta hiljalleen pimeni, nääntyneet ruotsalaiset pystyivät vihdoin iloitsemaan voitostaan. Seuraavana aamuna taistelutanner oli kuolleiden ja haavoittuneiden peitossa.
Edellispäivän ponnistelut olivat verottaneet sotilaiden voimia niin, että Banér käski joukkojen leiriytyä lähelle taistelutannerta, jotta miehet saisivat levätä muutaman päivän ja haavoittuneet saisivat hoitoa.
Kuolleet oli myös haudattava, ja ruotsalaiset keräsivät ruumiit joukkohautaan – heti, kun ne oli vapautettu tarpeettomaksi käyneestä omaisuudestaan.
Kaikkiaan ruotsalaiset menettivät 1 124 miestä, kun katolisten tappiot olivat kahdentuhannen sotilaan luokkaa.
Ruotsin voitto pitkitti sotaa
Kuolema yhdisti katoliset ja protestantit, sillä heidät laskettiin hautaan ritirinnan. Eurooppaan ei kuitenkaan laskeutunut rauha taistelun jälkeen.
Ruotsalaisten voiton jälkeen sotaa käytiin laantumattomalla innolla vielä 12 vuotta, mikä aiheutti suuria kärsimyksiä sekä armeijoille että siviiliväestöille.
Ihmiset näkivät nälkää ja palelivat, ja epidemiat riehuivat.
Vuonna 1640 sekä protestanttien että katolisten armeijat olivat niin uupuneita taisteluista, nälästä ja sairauksista, että ne eivät jaksaneet taistella kohdattuaan toisensa Saalfeldissa Thüringenissä.
Sotilaat vain tuijottivat toisiaan ja vetäytyivät talvehtimaan.
Silti vasta vuonna 1648 osapuolet olivat valmiita taipumaan rauhanneuvotteluihin.
Niissä ruotsalaiset pääsivät loistamaan viimeisellä voitollaan. Wittstockin ansiosta Pohjois-Eurooppa säilyi protestanttisena.