Muinaisen Mesopotamian asukkaat ovat kaikesta päätellen harjoittaneet eksorkismia eli manausta – pahojen henkien tai demonien karkottamista – ensimmäisten joukossa jo noin viisituhatta vuotta sitten.
Mesopotamialaiset olivat hyvin taikauskoisia ja vakuuttuneita siitä, että erilaiset yliluonnolliset olennot saattoivat niin vahingoittaa ihmisiä kuin olla heille hyödyksikin.
Manaaminen olikin arkipäivää, ja sairauksia ja onnettomuuksia yritettiin torjua rituaalien, loitsujen ja amulettien avulla.
Manauksen suoritti yleensä pappi, joka lausui erityisen pahoja henkiä karkottavan loitsun. Joissain tapauksissa loitsuja voitiin myös kirjata savitauluihin, jotka haudattiin tai sijoitettiin pahan hengen riivaamaksi epäillyn henkilön kotiin.
Katolinen kirkko esitti 1500-luvulla manaamisen kaavan teoksessa Rituale Romanum, jota jotkut papit käyttävät edelleen.
Kirkko häätää demoneja edelleen
Eksorkismi levisi sittemmin lukuisiin kulttuureihin ja uskontoihin, mutta se liitetään nykyisin etenkin katoliseen kirkkoon, jossa manaamisen juuret juontuvat Raamatusta. Siinä itse Jeesus ajoi demoneja pois useista ihmisistä, muun muassa pojasta, joka kuolasi ja kiristeli hampaitaan demonin vallassa.
Myös apostolit Pietari ja Paavali harjoittivat eksorkismia, ja se sai vähitellen jalansijaa varhaisessa kristillisessä kirkossa. Manausta toteutettiin eri tavoin, kunnes katolinen kirkko laati toimenpiteelle muodollisen kaavan 1500-luvulla teoksessa Rituale Romanum, jossa kuvataan demonien häätämiseen käytettäviä rituaaleja ja rukouksia.
Manaamista käytetään edelleen joskus katolisessa kirkossa. Uhrille tehdään ensin perusteelliset psyykkiset ja fyysiset tutkimukset, ennen kuin manaamiseen ryhdytään viimeisenä vaihtoehtona.