Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Kristityt nousivat vainosta voittoon

Ristiinnaulitsemista, elävältä polttamista ja syöttämistä villieläimille – roomalaiset vainosivat kristittyjä kolmen vuosisadan ajan. Jeesuksen seuraajat saivat kerta toisensa jälkeen kokea Rooman rautanyrkin, kun keisari tunsi asemansa uhatuksi ja tarvitsi syntipukkeja. 300-luvun alussa mahtava keisarikin antoi kuitenkin periksi.

Rooman persialaiset lakeijat ristiinnaulitsivat ja runtelivat kristittyjä Araratvuorella.

© Albrecht Dürer / Wikimedia / Kunsthistorisches Museum Wien

Tapettuja kristittyjä muistetaan ”10 000 marttyyrin päivänä”

Kirkkohistorian mukaan 22. kesäkuuta on ”10 000 marttyyrin päivä”, jolloin muistetaan ja kunnioitetaan kristittyjä marttyyreita.

Legendan mukaan roomalainen sotapäällikkö ja hänen 10 000 sotilastaan kääntyivät keisari Hadrianuksen (117–138 jaa.) aikana kristityiksi, sillä enkeli oli luvannut heille voiton ylivoimaisesta vihollisesta.

Sotapäällikkö Acatius voitti ja antoi enkelin johdattaa itsensä ja joukkonsa Araratvuorelle – mutta Hadrianus sai vihiä kääntymyksestä ja lähetti vielä suuremman armeijan rankaisemaan langenneita roomalaisia.

Acatius ja 10 000 sotilasta ristiinnaulittiin Araratilla, ja aurinko pimeni kuudennesta yhdeksänteen tuntiin, kuten Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikanakin.

”Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan.” Näin kuvailee historioitsija Tacitus kristittyjen julmaa kohtelua keisari Neron ajan Roomassa.

Tacituksen mukaan vainoa oli edeltänyt valtava tulipalo, joka oli tuhonnut suuren osan kaupunkia.

Nero

Huhujen mukaan keisari Nero oli itse sytyttänyt palon raivatakseen tilaa suurisuuntaisille rakennushankkeilleen. Vaientaakseen huhut Nero tarvitsi syntipukkeja.

Oudot kristityt, joita oli hiljan alkanut tulla Roomaan, olivat oiva kohde roomalaisten vihalle, ja keisarin käskystä heitä rangaistiin. Se oli vasta alkusoittoa tulevalle, ja seuraavien kolmensadan vuoden ajan kristinusko oli Roomassa religio illicita, kielletty uskonto.

Keisari tunsi asemansa uhatuksi

Kun ensimmäiset roomalaiset kääntyivät kristinuskoon ensimmäisen vuosisadan puolivälissä, Roomassa eli jo vakiintunut juutalainen vähemmistö. Keisari oli tunnustanut uskonyhteisön, eikä juutalaisten tarvinnut palvella roomalaisia jumalia.

Kristinuskoon suhtaututtiiin kuitenkin toisin. Juutalaiset eivät juurikaan julistaneet sanomaansa, kun kristinuskossa se taas oli olennaista. Koko maailma piti käännyttää kristinuskoon ennen Jumalan valtakunnan tulemista.
Keisari näki kristittyjen lähetystyön poliittisena uhkana.

Hänellä oli merkittävä asema roomalaisten jumalien joukossa ja jopa oma kulttinsa. Perinteen mukaan hallitseva keisari oli saanut valtansa jumalilta, ja hänen alamaistensa tuli kunnioittaa häntä sen mukaisesti.

Uskonto, joka ei tunnustanut keisarin jumalallisuutta vaan palvoi sen sijaan tavallista rikollista, vieläpä roomalaisten teloittamaa, herätti keisarissa levottomuutta.

Ihmissyöntiä ja orgioita

Myös tavallinen kansa suhtautui kristinuskoon halveksivasti. Kristityt olivat erilaisia. He pysyttelivät omissa oloissaan ja haittasivat jopa kaupankäyntiä. Uhrieläimiä ja muita uskonnollisia tarvekaluja myyvien kauppiaiden mielestä kristityt karkottivat tavalliset roomalaiset temppeleistä.

Toiset valittivat, että ennustajina toimineet orjattaret eivät enää halunneet ennustaa kristinuskoon käännyttyään. Roomalaisten tunteita kuohuttivat myös kristittyjen oudot ja pelottavat rituaalit. Kuvaukset ehtoollisista, joilla kristittyjen kerrottiin syövän ihmislihaa ja juovan verta, antoivat siivet kannibalismihuhuille.

Samoin kristittyjen tapaa suudella tavatessaan ja kutsua toisiaan sisariksi ja veljiksi pidettiin merkkinä insestistä ja valmisteluina yöllisiin orgioihin.

Nero hyödynsi taitavasti ennakkoluuloja ja alkoi järjestelmällisesti pidättää kristittyjä, ei ainoastaan konkreettisista tai kuvitelluista rikoksista, kuten Rooman polttamisesta, vaan myös heidän tavallisesta poikkeavien elämäntapojensa vuoksi. Keisari poltti, mestasi ja piinasi kristittyjä kaikin keinoin ja teki heidän vainostaan varsinaisen näytelmän, jota hän esitti mieluusti suurelle yleisölle.

”Nero oli luovuttanut puutarhansa tätä näytelmää varten ja pani siellä toimeen kilpa-ajot. Hän liikkui kilpa-ajajan asussa kansanjoukkojen keskuudessa tai seisoi kilpa-ajorattailla”, Tacitus kirjoittaa tapahtumasta, jossa keisari vastaanotti alamaistensa ihailun ihmissoihtujen valossa. Kansan juhlintaa kristittyjen tuskanhuudot tosin hieman saattoivat häiritä.

Kristityt kaivoivat Rooman lähelle katakombeja, joihin he hautasivat vainajansa ja pakenivat vainoja.

Kristittyjen kidutukset olivat kansanhuvia

Kristittyjen vainot eivät suinkaan päättyneet Neron kuolemaan, vaan ne saivat kerta toisensa jälkeen uutta tuulta alleen. Keisari Marcus Aureliuksen hallintokaudella vuosina 161–180 Rooman valtakunta oli poliittisissa, sotilaallisissa ja taloudellisissa vaikeuksissa.

Valtakunnan pohjoisrajoilla kahinoitiin jatkuvasti, ja nälänhätä, sairaudet ja tulvat kiusasivat kaikkialla valtakunnassa. Kun Lugdunumin (nykyinen Lyon) kaupunkia koetteli vuonna 177 ruttoepidemia, syylliseksi löydettiin nopeasti kristityt.

Keisarin siunauksella sotilaat vangitsivat kristittyjä ja teloittivat heitä kaupungin suurella areenalla. Yleinen kristityille annettu tuomio oli damnatio ad bestia eli heittäminen villieläimille.

Leijonat ja tiikerit raatelivat kristityt kappaleiksi ja söivät ruumiit suihinsa suosittuna lämmittelynumerona varsinaiselle esitykselle, gladiaattoritaisteluille. Lugdunumin ruttoepidemian jälkeen kristittyjen raatelusta tuli kuitenkin pääohjelmanumero, ja kristittyjen verta vuodatettiin koko päivän kestävissä makaabereissa raateluesityksissä yleisön osoittaessa äänekkäästi suosiotaan.

Kidutetut kristityt kertoivat roomalaisten janoamia tarinoita insestistä, orgioista ja ihmissyönnistä, ja väkijoukko riemuitsi. Kristittyjä ruoskittiin ja kidutettiin mitä kamalimmillila tavoilla ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo, miten kristittyä pappia poltettiin punahehkuisilla metallilaatoilla ja miten yli 90-vuotias mies piestiin kuoliaaksi. Jotkut sidotiin rautahäkkyrään liekkien ylle ja käristettiin hitaasti hengiltä.
Palaneen lihan haju leijui areenan yllä.

Eusebius kertoo myös orjattaresta, joka sidottiin paaluun ja jätettiin verenhimoisten petojen armoille. Kun pedot eivät kuitenkaan koskeneet häneen, häntä kidutettiin ja lopulta käärittiin verkkoon ja viskattiin raivoisan härän eteen. Härkä heitteli sarvissaan orjatarta pitkin areenaa, ja yleisö ulvoi ja taputti. Lopulta joku armelias sielu lopetti naisen kärsimykset tikarilla.

Epätoivoiset kristityt kirjoittivat uskonveljilleen Aasiassa julmuuksista: ”He asettivat silvotut ruumiit esille – pedoilta tähteeksi jääneet raadellut lihankappaleet, poltettujen hiiltyneet jäänteet ja irti leikatut päät torsojen viereen – ja sotilaat seisoivat päiväkausia vahdissa niiden vieressä niin, ettemme päässeet hautaamaan niitä.

Osa vartijoista kiristeli hampaitaan ja raivosi ruumiille ikään kuin rangaistuksen loppuhuipennukseksi. Osa nauroi ja pilkkasi ruumiita: ”Missä on nyt heidän jumalansa? Mitä hyötyä heille on tuosta uskostaan, jonka he valitsevat mieluummin kuin elämän?”

Kristinuskosta rangaistiin ankarasti

Vuonna 202 keisari Septimius Severus kielsi kääntymisen kristinuskoon ankarien rangaistusten uhalla, ja suurissa kaupungeissa, kuten Roomassa, Karthagossa ja Korintissa, kristittyjä vainottiin, kidutettiin ja teloitettiin säälimättömästi.

Uskonnolliset johtajat lähetettiin maanpakoon, ja tavalliset kristityt pakotettiin palvelemaan roomalaisia jumalia ja uhraamaan vieraille jumalille julkisilla paikoilla. Uhriviiniä pirskoteltiin torilla myytävien tuotteiden päälle niin, että kristittyjen oli syötävä roomalaisten jumalille vihittyä ruokaa tai nähtävä nälkää.

Vastarinnasta seurasi omaisuuden takavarikointi, tyrmään heittäminen tai kiduttaminen. Kristittyjen pyhiä kirjoituksia poltettiin, heidän kirkkojaan revittiin maan tasalle ja julkisissa viroissa olleilta ja armeijassa palvelleilta
kristityiltä riistettiin heidän asemansa ja arvonimensä.

”Pelkäämme, että ajan mittaan he [--] tartuttavat koko valtakunnan pahantahtoisen käärmeen myrkyllä”, kirjoitti keisari Diocletianus vuonna 302.

Kristityt painuivat maan alle

Monesti vainot vain vahvistivat kristittyjen uskoa. Kirjoituksissa kuvaillaan sitä autuutta ja onnea, minkä uskova kokee kuollessaan uskonsa puolesta marttyyrikuoleman Jumalan armosta.

Suosittu tarina tuolta ajalta kertoo Smyrnan piispasta, joka tuomittiin roviolle. Ikääntynyt piispa otti tuomionsa vastaan pää pystyssä tuhansien katsojien edessä. ”Te uhkaatte tulella, joka palaa vain hetken sitten sammuakseen. Mutta ette tiedä mitään siitä tulesta ja ikuisesta tuomiosta, joka epäuskoisia tuomiopäivänä odottaa”, piispa julisti ennen kuolemaansa.

Aasiassa ollut roomalainen kuvernööri sai kristittyjen kuolemankaipuusta tarpeekseen, kun heitä saapui joukolla hänen luokseen, jotta hän teloittaisi heidät. Hän surmasi muutaman, mutta kun muutkin kinusivat samaa kohtaloa, hän kivahti: ”Te kurjat raukat, jos todella kaipaatte kuolemaa, hypätkää kalliolta tai ottakaa köysi ja hirttäkää itsenne.”

Roomalaisten asettama ruumiiden hautauskieltokaan ei pysäyttänyt lujasti uskovia kristittyjä. He kaivoivat Rooman muurien ulkopuolelle pehmeään tuliperäiseen maahan ja paikoin neljään kerrokseen valtavan käytävä-verkoston, joka levittäytyi yhteensä yli 170 kilometrin pituudelle.

Näihin katakombeihin he hautasivat vainajansa, jotta nämä voisivat viimeisenä päivänä nousta kuolleista lihana ja verenä kohtaamaan Jumalansa.

Varhaiskristityt saattoivat kertoa henkilökohtaisesti kokeneensa Jeesuksen suuruuden. Se vakuutti monet roomalaiset.

Kristinuskon selkeys houkutteli

Säälimättömistä vainoista huolimatta kristinusko levisi nopeasti Roomassa. Roomalaisten oma, keisarin sääntelemä valtionuskonto ei tyydyttänyt henkistä sisältöä elämäänsä kaipaavia kansalaisia. Kristinuskon yksinkertainen sanoma ja elämäntapaohjeet toivat sille etulyöntiaseman kilpaileviin uskontoihin verrattuna.

Juutalaisuuden harjoittamiseen liittyi monenlaisia arkea hankaloittavia sääntöjä, mutta kristinusko edellytti vain uskoa. Mysteeriuskonnot, kuten Isis- ja Mithras-kultti, olivat usein varattu vain yläluokalle tai legioonalaisille,
kun taas kristinusko ei rajoittunut sukupuoleen tai asemaan, eikä siinä ollut mutkikkaita initiaatiorituaaleja.

Koruton kertomus puusepästä, jonka ristiinnaulitseminen takasi kaikille ikuisen elämän, alkoi herättää vastakaikua keisarikunnassa. Erityisesti Rooman köyhiin ja sorrettuihin vetosi uusi uskonto, joka oli niin mahtava, että sen kannattajat kestivät uskonsa puolesta kidutuksen ja vainot.

Seurakunnat kasvoivat, ja kristinusko levisi roomalaisten laajaa tieverkostoa pitkin pian kaikkialle Välimeren alueelle. Vuonna 200 Rooman valtakunnassa oli noin 200 000 kristittyä. Vain sata vuotta myöhemmin heitä oli jo yli kuusi miljoonaa. Keisarin pyöveleillä riitti työsarkaa kristittyjen kidutta-misessa ja surmaamisessa.

Konstantinus voitti ristin merkissä

Kristinuskon voittokulkua ei voitu enää pysäyttää, ja 300-luvulla sillä oli niin paljon kannattajia, myös valtakunnan ylimmissä piireissä, että oli vain ajan kysymys, milloin siitä tulisi valtionuskonto.

Ensimmäinen läpimurto tapahtui, kun keisari Galerius, joka oli ollut kristittyjen ankara vastustaja ja toimeenpannut monia verisiä vainoja, ymmärsi, että uutta uskontoa ei enää voitu kitkeä väkivallalla. Vuonna 311 sairas keisari antoi kuolinvuoteellaan päätöksen, jonka mukaan kristityt saivat rakentaa kirkkoja ja pitää jumalanpalveluksia.

Toki ehtona oli, että heidän piti rukoilla myös valtion turvallisuuden puolesta. Galerius ehkä toivoi, että näin Jeesus saataisiin värvättyä keisarikunnan palvelukseen ja ujutettua roomalaisten jumalten joukkoon.

Lopullisen voittonsa kristinusko sai kuitenkin vasta Konstantinus Suuren aikana. Keisarin asemaa havitellut Konstantinus oli oivaltanut, että kristittyjen tuki saattoi olla ratkaiseva hänen kunnianhimoisen suunnitelmansa toteutumiseksi. Hänen pahin kilpailijansa, Maxentius, oli jo saanut kannattajia kristittyjen keskuudesta antamalla heille luvan valita uuden piispan Roomaan.

Perimätiedon mukaan Konstantinus näki ennen ratkaisevaa taistelua Maxentiusta vastaan vuonna 312 taivaalla ristin ja kuuli äänen, joka sanoi: ”Tässä merkissä olet voittava.” Konstantinuksen kerrotaan maalauttaneen armeijansa kilpiin ristin, ja kaikkien odotusten vastaisesti hän löi Maxentiuksen joukot. Voittoa alettiin pitää Kristuksen voittona.

Kristinuskon asema vahvistui. Konstantinus määräsi Rooman valtakuntaan uskonnonvapauden ja vaati lopettamaan kristittyjen vainon. Kristittyjen takavarikoitu omaisuus palautettiin, papit vapautettiin veroista, kristittyjä valittiin korkeisiin hallinnollisiin virkoihin, ja Konstantinus itse rahoitti useiden uusien kirkkojen rakentamista. Lisäksi keisari määräsi sunnuntaista pyhäpäivän ja kielsi ristiinnaulitsemiset.

Vuonna 392 kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Käännytykseen oli kulunut lähes 400 vuotta.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota