Ihmisiä lienee kautta aikain syytetty ja rangaistu epäiltyinä liitosta pahuuden voimien kanssa.
Jo muinaisessa Babyloniassa noin vuodelta 1800 eaa. peräisin oleva Hammurabin laki määräsi kuolemanrangaistuksen ihmisille, jotka langettivat kirouksia.
Erilaisia noitavainoja oli myös antiikin Kreikassa ja Roomassa.
Laajamittaisimmat ja järjestelmällisimmät noitavainot nähtiin kuitenkin Euroopassa noin vuosina 1450–1700.
Silloin tuhansia ihmisiä, erityisesti naisia, todettiin syyllisiksi noituuteen ja taikuuteen ja tuomittiin kuolemaan kyseenalaisissa oikeudenkäynneissä.
”Noidat” poltettiin usein julkisesti pelotteena ja varoituksena muille.
Naisia tuomittiin eniten noitavainoissa: joidenkin arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia Euroopan noitaoikeudenkäyntien uhreista oli naisia.
Uhrit pakotettiin usein kiduttamalla tunnustamaan noituutensa. Kidutus yleistyi varsinkin paavin vuonna 1468 antaman luvan myötä.
Rovio oli yleinen tapa teloittaa noidat, mutta heitä myös hirtettiin ja mestattiin. Vähäisemmissä tapauksissa riitti ruoskinta, sakot tai vankeusrangaistus.
Ensimmäinen noituuden tuomitseva paavin bulla annettiin vuonna 1233, mutta laajat noitavainot käynnistyivät toden teolla vasta 1400-luvulla, jolloin paavi Innocentius VIII antoi niille kirkon hyväksynnän ja määräsi inkvisition tutkimaan noituutta.
Noitavainoissa käytettiin usein apuna vuonna 1484 kirjoitettua Noitavasaraa eli opasta siitä, miten epäiltyjä voi kiduttaa ja noitia paljastaa.
Euroopan noitavainojen todellinen uhriluku ei ole tiedossa, mutta eri lähteiden perusteella tehdyt arviot liikkuvat välillä 35 000–100 000.
Muun muassa noitaoikeudenkäyntien asiakirjojen perusteella nykyisin arvellaan yleisimmin, että noitina teloitettiin noin 50 000 ihmistä.