Kelttien tietäjät: Druidien lopullinen tuho

Korkeimmalla kallionkielekkeellä seisoi arkkidruidi heristäen puista sauvaansa jumalattomille roomalaisille ja kiroten heitä loitsuillaan. Kun veneet olivat enää muutaman metrin päässä rannasta, ­legioonalaiset vetivät miekkansa esiin.

Angleseyn saaren valtaukseen vuonna 61 jaa. kulminoitui yli sata vuotta kestänyt ristiriita Rooman sotilaiden ja kelttiläisten druidien välillä.

Uskonnollisen valtansa avulla druidit olivat pystyneet yhdistämään keltit yli heimorajojen ­puolustautumaan roomalaisia vastaan, ­ja vaikka roomalaiset olivat tunnetusti ­olleet suvaitsevia – joskus suorastaan avomielisiä – vieraita uskontoja ja pappeja kohtaan, druidit olivat niin mahtavia, että Rooma ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tuhota heidät täysin.

Druideja verhosi mystiikka

Druidien asema kelt­tiläisissä yhteisöissä oli ollut vahva jo vuosisatojen ajan. He eivät koskaan kirjoittaneet mitään uskonnostaan tai seremonioistaan, ja siksi heitä ympäröi yhä salaisuuksien varjo. Roomalaisetkaan eivät tienneet druideista paljonkaan, mutta he pitivät näitä suurena uhkana.

Druidien johtamat keltit olivat yksi Euroopan alkuperäis­kansoista, ja kelttejä eli Keski-Euroopassa jo kauan ennen kirjoitetun kielen keksimistä.

Noin kuusituhatta vuotta sitten Tonavan varrella asui useita kelttiheimoja, ja vuoden 1200 eaa. ­tienoilla alueella syntyi niin kutsuttu Hallstatt-kulttuuri, joka on varhaisista kelttisivilisaatioista parhaiten tunnettu. Keltit levisivät Keski-Euroopasta muun muassa nykyiseen Saksaan, Pohjois-­Italiaan, Ranskaan ja Britteinsaarille.

Druideilla oli todennäköisesti kes­keinen rooli kelttiläisissä yhteisöissä jo 400-luvulla eaa., jolloin antiikin kreikkalaiset kirjoittivat ensimmäiset kuvaukset kelteistä. Nimenomaan druideista kirjoittivat ensimmäisinä roomalaiset, joiden ­mukaan druidien opit olivat levinneet Britanniasta Galliaan (nyk. Ranskaan). Ei tiedetä, pitääkö väite paikkansa vai syntyivätkö druidit Keski-Euroopassa.

Eniten jälkiä ­druidien kultti­paikoista on kuitenkin löytynyt juuri Britteinsaarilta ja Irlannista. Sanan ”druidi” alkuperästä ei ole varmuutta, mutta se juontuu mahdollisesti muinaisista tammea ja viisautta tarkoittavista sanoista.

Keltit uskoivat, että luonto ja sen ilmentymät olivat täynnä jumalaisia voimia, ja muun muassa tammea, marjakuusta ja muita puita pidettiin pyhinä. Roomalaisen kirjailijan Plinius vanhemman mukaan druideille erityisen pyhä oli muun muassa tammien oksilla ilman omia maajuuria elävä misteli.

”He etsivät sitä [misteliä] suurella ahkeruudella ja löydettyään korjaavat sen talteen kuun kierron kuudentena päivänä”, Plinius kirjoitti.

Druidit yhdistivät mistelin ikuiseen elämään, sillä se pysyi vihreänä ympäri vuoden, vaikka sen isäntäkasvi tammi pudotti talvella lehtensä. Pliniuksen mukaan druideille oli tärkeää, ettei misteli koskenut seremoniassa maata:

”Valkoisiin pukeutunut pappi kiipeää puuhun ja leikkaa misteliä kultaisella sirpillä ja pudottaa sen valkoiselle liinalle.”

Keltit uskoivat, että mistelistä valmistettu juoma teki eläimistä hedelmällisiä, paransi sairauksia ja toimi kaikkien myrkkyjen vastamyrkkynä. Druidien uskonnossa oli kuitenkin antiikin lähteiden mukaan myös pimeämpi ja pelottavampi puoli.

Jumalat vaativat ihmisuhreja

Sotapäällikkö Julius Caesar oli ensimmäinen roomalainen, joka kuvasi druideja perusteellisesti kirjoittaessaan Gallian valloituksestaan. Hänen mukaansa galleilla oli kaksi valtaa käyttävä luokkaa: druidit ja soturit. Druidit olivat galleille erittäin tärkeitä muun muassa siksi, että vain he saivat suorittaa julkisia ja yksityisiä uhrauksia jumalille.

”Koko gallien kansanheimo on sangen uskonnollinen”, Caesar kertoi ja selitti, että vain druideilla oli kaikki tieto ­jumalten maailmasta, sillä druidit eivät saaneet kirjoittaa oppejaan muistiin vaan ne siirtyivät vain suullisesti druidilta toiselle.

Druidiksi kouluttautuminen kestikin joskus jopa parikymmentä vuotta. Kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat druidien uskovan, että sielu on kuolematon ja että se määrättyjen vuosien jälkeen vaeltaa uuteen ruumiiseen.

Druidien ­uskonnollisia seremonioita ei suoritettu upeasti rakennetuissa temppeleissä vaan luonnon helmassa tammilehdoissa ja ­alkeellisissa kivikehissä.

Roomalaiset ja kreikkalaiset kertoivat myös kelttien julmuudesta:

heidän ­mukaansa keltit uhrasivat ­ihmisiä. Caesar kirjoitti, että hengenvaarassa ­olleet ihmiset, esimerkiksi vaka­vasti sairastuneet tai sotaan ­lähdössä olleet, ­uhrasivat ihmisiä tai tekivät pyhiä uhri­lupauksia saadakseen apua ­jumalilta, sillä he ­”arvelevat, että kuolemat­tomat jumalat ovat lepytettä­vissä vain antamalla ihmishenki toisesta”.

Myös koko yhteisön hyväksi järjestettiin uhrauksia. Caesarin mukaan keltit punoivat niitä varten pajusta suuria jumalhahmoja, joihin uhreiksi valitut suljettiin:

”Kun ne on sytytetty palamaan, heittävät ihmiset liekkien saartamina henkensä.”

Yleensä uhrattavat olivat ­rikollisia, mutta mikäli tuomittuja ei ollut tarpeeksi, uhrattiin myös viattomia ihmisiä. Kelteillä oli kolme pääjumalaa, joille ­ihmisiä uhrattiin: heimojumala Teutates, ukkosen jumala Taranis ja sodan jumala Esus.

Teutatekselle osoitetut uhrit hukutettiin työntämällä heidät pää edellä pataan, ­Taraniksen uhrit poltettiin puuhäkeissä ja Esukselle ­uhratut hirtettiin puuhun. Uhrauksia suorittaneet druidit eivät kuitenkaan olleet vain pappeja, vaan heidän roolinsa oli paljon monipuolisempi – ja se huoletti roomalaisia.

Druideilla oli valtaa

Siinä missä roomalaiset papit keskittyivät vain uskonasioihin, druideilla oli yhteisössä paljon muitakin tehtäviä. Heidät oli vapautettu veroista ja sotilaspalveluksesta, ja sitä vastaan he toimivat opettajina, tietäjinä, filosofeina ja tuomareina.

Caesar kertoi druidien asemasta: ­”Heidän luokseen tulviikin suuri määrä nuorukaisia opetusta saamaan, ja he ovat gallien keskuudessa suuressa arvossa.”

Pappeina, tietäjinä ja tuomareina druidit olivat kelttiyhteisöjen huipulla.

Kreikkalais-roomalainen reettori ja historioitsija Dion Khrysostomos kuvaili heidän vaikutusvaltaansa:

”Ilman heitä kuninkailla ei ollut lupa omaksua tai toteuttaa mitään suunnitelmaa, joten todellisia hallitsijoita olivat nämä neuvonantajat. Näin kuninkaista tuli heidän alamaisiaan ja heidän ajatustensa toimeenpanijoita, kun he itse istuivat kultaisilla valtaistuimillaan, asuivat suurissa ­taloissa ja antoivat järjestää juhlia itsensä kunniaksi.”

Rooma pelkäsi druideja

Monet kelttien lukuisista jumalista muistuttivat roomalaisten omia jumalia, ja vaikka roomalaiskirjoittajat druidien vastaisessa pro­pagandassaan mainitsivat ­erityisesti ihmisuhrit, ­sekään tuskin oli suurin syy siihen, että Rooma piti druideja vihollisenaan – olihan Caesarin valloittaessa Gallian kulunut vain viitisenkymmentä vuotta siitä, kun roomalaiset olivat itse lopettaneet ihmisuhraukset, eikä heitä vieläkään voinut syyttää liiasta hempeilystä.

Rooman areenoilla gladiaattorit ­lahtasivat toisiaan katsojien iloksi ja rikolliset heitettiin villieläinten raadeltaviksi.

Todennäköisesti roomalaiset siis kavah­tivat druideissa uskonnollisten syiden ­sijaan ennemminkin näiden rajoittamatonta valtaa kelttien keskuudessa. Gallipäällikkö Vercingetorix kokosi vuonna 52 eaa. gallialaisia heimoja ­kapinaan Caesarin valloitusjoukkoja vastaan, ja se tapahtui todennäköisesti druidien täydellä tuella, ellei peräti näiden kehotuksesta.

Caesarin Gallian-joukoille oli käydä kalpaten laajassa kapinassa.

Kun Caesar lopulta sai tilanteen hallintaansa, hän määräsi monia kapinallis­heimoja ­hävitettäväksi täysin. Tuhansia galleja tapettiin, ja legioonalaiset polttivat kyliä ja tuhosivat viljelysmaita niin, että teurastuksesta hengissä selvinneet kuolivat myöhemmin nälkään.

Kapinalliset pakenivat Vercingetorixin johdolla linnoitettuun Alesian kaupunkiin, ­ja verisen piirityksen ­jälkeen hän lopulta antautui. Se tarkoitti käytännössä, että vuosikymmeniä kestäneiden taistelujen ja lähes miljoonan ihmisen kuoleman ­jälkeen Gallia ­liitettiin osaksi Rooman imperiumia. Druidien suuruudenaika Galliassa oli ohi.

Druidien viimeinen linnake

Druidien opit tuomittiin Gallian tappion jälkeen Britannia oli viimeinen alue, jossa druideilla yhä oli valtaa. ­Caesarin joukot olivat vallanneet osan Etelä-Britanniasta vuonna 55 eaa., mutta sotaretki jäi lyhyeksi ja yksittäiseksi, joten Britannian kelttiläiset druideineen säilyivät yhä vapaina Rooman vallasta.

Vaikuttaa siltä, että myös gallialaiset druidit jatkoivat Rooman-vastaista toimintaansa, mutta Gallian tappion jälkeen se tapahtui salaa. Roomalaisen historioitsijan Suetoniuksen mukaan keisari ­Augustus julisti ajanlaskumme alun ­tienoilla, ettei kukaan voinut olla sekä druidi että Rooman kansalainen, ja kei­sari ­Tiberius julisti druidien toiminnan laittomaksi.

Claudiuksen nousu Rooman keisariksi vuonna 41 jaa. tiesi druideille lopun alkua. Uusi keisari tarvitsi näyttöjä vahvistaakseen asemaansa ja päätti valloittaa Britannian. Vuonna 43 Rooman legioonalaiset nousivat maihin ­Britanniassa ja saivat nopeasti vallattua itselleen vahvan aseman sen eteläosassa.

Claudius piti Britannian druideja vakavana uhkana, sillä druidit yhdistivät alueen asukkaita ja saattoivat lietsoa ­kapinahenkeä. Niinpä Claudius iski määrätietoisesti heidän kimppuunsa. Suetonius kiteytti tapahtumat näin:

”Hän hävitti perusteellisesti druidien julman ja epäinhimillisen uskonnon.”

Roomalla oli Britanniassa neljä legioonaa, joiden johtaja ja Britannian ensimmäinen kuvernööri oli Aulus Plautius. Alkuun kaikki meni hyvin. Roomalaiset perustivat ­linnoituksen nykyisen Colchesterin tienoille lähelle Thames­jokea ja tekivät valloitetuista alueista Rooman provinssin.

Vuonna 47 Rooma ryhtyi valloittamaan nykyistä Walesia, mikä osoittautui paljon odotettua verisemmäksi urakaksi. Walesi­laiset heimot kävivät onnistunutta sissi­sotaa roomalaisia vastaan, sillä vuoristoisessa maastossa nämä eivät voineet hyödyntää sotilaallista yli­voimaansa. Sota jatkui vuosikausia ja aiheutti Rooman joukoille suuria miestappioita.

Roomalaiset arvelivat, että syy odottamattoman sitkeään vastarintaan olivat druidit, ja epäilyjä vahvisti tieto siitä, että druidien pääpaikka, Angleseyn saari, sijaitsi Luoteis-Walesissa.

Vuonna 61 Rooman uusi Britannian kuvernööri Gaius Suetonius Pau­linus päätti murskata walesilaisten vastarinnan kerta kaikkiaan iskemällä kelttiläisalueen sydämeen ja hävittämällä Angleseyn saaren druidit.

Druidit teurastettiin saarelleen

Niinpä eräänä kylmänä kevätaamuna vuonna 61 Gaius Suetonius Paulinus kokosi sotajoukkonsa walesilaiseen rantaan. Hän oli valinnut paikan huolella, sillä siinä salmi rannan ja Angleseyn saaren välillä oli vain noin 250 metriä leveä, ja Tacituksen mukaan hän hyödynsi salmen ylityksessä laskuvettä:

”Petollisten matalikkojen varalta rakennettiin leveäpohjaisia aluksia, jotka kuljettivat jalkaväen saarelle. Ratsuväki seurasi perässä kahlaten tai syvemmissä paikoissa hevostensa vieressä uiden.”

Veneissä oli katapultteja, joilla voitiin lingota vihollisen niskaan suuria kiviä. Suurien ballistojen kantama oli noin 600 metriä, joten niitä ei tarvinnut laivata vaan niillä pystyi ampumaan Angleseyta salmen yli. Roomalaisjoukkojen lähes­tyessä saaren rantaa ballistat alkoivat ampua saareen palopommeja, joiden ­savuvanat tummensivat taivaan.

Saarella paikalliset soturit ja kauempaa tulleet heimoveljet odottivat legioonalaisia druidien manatessa vihollista. Pommitus pakotti ­keltit nousemaan rannasta ylemmäs kallioille, mutta he jatkoivat yhä sotahuutojaan vakuuttuneina siitä, että jumalat tulisivat heidän avukseen.

Kun ensimmäiset roomalaiset astuivat saaren rantaan, druidit ja fanaattiset soturit herättivät Tacituksen mukaan pelkoa kokeneimmissakin legioonalaisissa: ”Näyn outous säikähdytti roomalaisia sotilaita, jotka aivan kun halvaantuneina jäivät paikoilleen alttiina vihollisten aseille.”

Suetonius Paulinus muistutti kuitenkin miehiään siitä, että he olivat Rooman parhaita sotilaita ja että he olivat kohdanneet paljon vahvempiakin vihollisia kuin kurittomat keltit. Tacituksen mukaan se myös tehosi:

”Mutta sitten he yllyttivät toinen toisiaan, kuten heidän komentajansakin teki, olemaan pelkäämättä naisten ja ­fanaatikkojen laumaa, syöksyivät eteenpäin sotalippuineen, hakkasivat maahan vastassa olevat viholliset ja kietoivat heidät heidän omien soihtujensa savuun.”

Keltit syytivät roomalaisten niskaan keihäitä ja nuolia, jotka niittivät runsaasti etulinjan sotilaita. Roomalaiset eivät kuitenkaan pysähtyneet vaan heittäytyivät vihollista vastaan miekat tanassa tappaen jokaisen tielleen osuvan, ja pian he saivat perustettua sillanpääaseman, jonka kautta saarelle saatiin lisää sotilaita.

Sen jälkeen legioonalaiset ja ratsuväki järjestäy­tyivät tavanomaisiin muodostelmiinsa ja pakottivat tappavan tehokkaaseen tapaansa vihollisen perääntymään. Roomalaislähteiden mukaan taistelusta kehittyi varsinainen verilöyly.

Kevyesti aseistautuneet kelttisoturit eivät voineet mitään Rooman sotakoneistolle, eikä kelteillä ollut saarella riittävästi paikkoja, minne suojautua tai paeta.

Miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin ­armotta, ja druidit teloitettiin alttareillaan tai poltettiin pyhien tammiensa kanssa. Kaikki millään tavoin druideihin viittaavakin tuhottiin ja hävitettiin.

Irlannissa eli yhä druideja

Druidit eivät enää koskaan nousseet entiseen asemaansa Angleseyn verilöylyn jälkeen, vaikka Britanniassa ­kapinoitiinkin taas pian roomalaisia vastaan. Kapinaa johti Boudicca, joka oli ikeenien ­kuningatar sekä joidenkin tut­kijoiden ­mukaan papitar ja druidi. Hän kannusti sotureitaan sanoen:

”Näyttäkäämme heille, että he ovat vain kettuja ja jäniksiä, jotka yrit­tävät hallita koiria ja susia!”

Boudiccan johdolla yli satatuhatta kelttisoturia tuhosi kolme roomalaisten suurinta kaupunkia ja tappoi 70 000 siviiliä. Lopulta kapina kuitenkin kukistettiin, ja Boudicca teki ­itsemurhan. Se jäi viimeiseksi laajaksi druidi­johtoiseksi kapinaksi Britanniassa.

Druideja eli vielä vuosisatoja Irlannissa, mutta he joutuivat sielläkin väistymään kristinuskon levitessä saarelle 400-luvulla. Ironista kyllä, juuri varhaiset ­irlantilaiset munkit kirjoittivat muistiin paljon vanhoja druidien perinteitä ja myyttejä, minkä ansiosta niistä tiedetään nykyisin edes jotain muistona ajasta, ­jolloin druidit johtivat kelttejä.