Jumalan ritarien koettelemusten 900 vuotta

Siellä sairaat saivat aikansa parasta hoitoa, johon kuului terveellinen ruoka ja puhtaat sängyt.

Munkkien elämän kulmakiviä olivat rukous, selibaatti ja työ. He hoitivat kaikkia uskonnosta riippumatta.

Sotiminen ja lähimmäisenrakkaus oli hankala yhdistää, ja paavi teroitti, että ritarikunnan piti ensisijaisesti palvella köyhiä.

Ritarit itse pitivät sotaisten muslimien tappamista rakkaudentekona.

Saladin oli kuitenkin viekas, ja hän houkutteli kristittyjen armeijan taisteluun avoimella maalla. Hän hyökkäsi pienellä joukolla Tiberiaksen kristityn kaupungin kimppuun.

Jerusalemin kuningas lähti auttamaan Tiberiaksen asukkaita juuri niin kuin Saladin oli toivonut. Kun kristityt olivat raskaissa varusteissaan ehtineet tasangolle, Saladinin ratsumiehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja pakottivat kristityt tieltä vaikeakulkuiseen maastoon.

Taistelu päättyi Hattinin tulivuoren lähellä, jossa kristityt joukot joutuivat saarroksiin ilman juomavettä.

Nääntyneet miehet taistelivat epä­toivoisesti, mutta muslimit löivät heidän armeijansa täysin ja Jerusalemin kuningas joutui sotavangiksi.

Temppeliritarit puolustivat An­tio­kiaa ja vaikuttivat myös Tripolissa ja Jerusalemin kuningaskunnassa. Saksalaisen ritari­kunnan jäseniä oli Kilikiassa Turkissa sekä Jerusalemin kuningaskunnassa.

Kristittyjä sotureita oli kuitenkin liian vähän. Vuonna 1291 kukistui Lähi-idän viimeinenkin kristitty valtio, Jerusalemin kuningaskunta. Ritarit eivät voineet käsittää, miten Jumala saattoi sallia heidän menettää Pyhän maan.

Nyt he alkoivat koota pientä mutta iskukykyistä laivastoa rakentamalla kaleereja ja myöhemmin isompia sotalaivoja. Muutamassa vuodessa maalla taistelleista ritareista tuli merenkävijöitä.

Vuoden 1310 tienoilla he alkoivat jahdata muslimien laivoja, olivatpa ne sitten siviili- tai sotilasaluksia, ja ryös­tellä muslimien rannikkokaupunkeja. Saa­liilla he rahoittivat sotavarustelua. Ritarikunnan jäsenet kävivät ahneiksi. He eivät enää tyytyneet siihen, mitä saivat itse ryöstettyä, vaan he jakoivat myös muille kaapparin­lupakirjoja muslimien ryöstelyyn.

Vastineeksi kaappari- ja orjakauppa­luvista he vaativat ritarikunnalle kymmenen prosenttia tuotosta.

Omissa silmissään ritarit olivat yhä pyhiä ja jaloja sotureita. Muslimeille he olivat kuitenkin vain merirosvolauma, joka piti saada mahdollisimman pian kuriin. Oli selvää, että Rodoksella oli odotettavissa yhteenotto.

Raskaat tykit moukaroivat tornia päiväkausia, ja 9. kesäkuuta ottomaanit ryhtyivät suur­hyökkäykseen. Viime tipassa ritarit onnistuivat tekemään vastaiskun: joukko ritareita rynnisti hevosineen yhdestä linnoituksen portista suur­mestari Pierre d’Aubussonin johdolla ja jyräsi alleen satoja vihollisia.

Piirittäjät jatkoivat muurien tulitusta, ja 27. heinäkuuta he yrittivät taas hyök­käys­tä. Nyt ottomaanien 2 500 eliittisotilasta onnistui valloittamaan linnoituksen tornin ja tunkeutumaan kaupunkiin.

Kolme tuntia kestäneen taistelun jälkeen ritarit onnistuivat kuitenkin lyömään hyökkääjät. Ottomaanit lopettivat piirityksen, sillä 9 000 heistä oli kuollut ja 15 000 haavoittunut.

Maltan kaudella johanniittoja alettiin kutsua Maltan ritareiksi. Maltasta tuli itsenäinen valtio, joka kävi jatkuvasti sotaa ottomaanien kanssa.

Sen laivat alkoivat taas ryöstellä muslimi­laivoja, mikä sai Suleiman I Suuren katumaan ritareiden vapauttamista.

24. toukokuuta ottomaanit keskittyivät sataman suulla sijaitsevan Saint Elmon linnoituksen moukarointiin. Sitä pommitettiin ja sitä vastaan hyökättiin tauotta 31 päivän ajan. Kun linnoitus lopulta antautui 23. heinäkuuta, siitä oli jäljellä enää vain kasa raunioita. 129:stä linnoitusta puolustaneesta ritarista oli hengissä enää yhdeksän.

”Maltan avaimeksi” kutsutun Saint Elmon sankarilliset puolustajat pelastivat kuitenkin ritarivaltion. Heidän ansiostaan ritarit pystyivät pitämään pintansa yli kaksi kuukautta ja voittamaan aikaa. 8. syyskuuta he saivat lopulta avukseen 12 000 espanjalaista ja italialaista sotilasta.

Koska ottomaanit olivat siihen mennessä menettäneet kymmeniätuhansia miehiä, he joutuivat peräytymään.

Myös ritarivaltion tappiot olivat valtavat. 8 000–9 000 sotilaasta oli elossa enää vain 500, ja lisäksi 500 ritarista oli kaatunut 300. Suurin osa eloon­jääneistäkin olivat haavoittunut. Malta oli kuitenkin pelastunut, eiväkä ottomaanit enää yrittäneet sen valloitusta.

Ranskan vallankumouksen jälkeen Maltan ritarikunnan varat Ranskassa takavarikoitiin. Maltan tulotkin tyrehtyivät, eikä budjetista riittänyt enää armeijalle riittävästi rahaa.

Vuonna 1798 Napoleon lähti valloitusretkelle Egyptiin. Elintarvikkeiden hankkimisen varjolla hänen armeijansa päätti valloittaa Maltan, mikä kävikin helposti, sillä saarella olleista 332 ritarista 50 oli liian heikkoja puolustautuakseen.

Tykkejä ei ollut laukaistu sataan vuoteen, ja suuri osa ruudistakin oli jo menettänyt tehonsa. Yli kuusi­sataa vuotta vanha ritarivaltio kukistui nolostuttavasti vain kuudessa päivässä. Napoleon asetti saareen ranskalaisen hallituksen ja takavarikoi sieltä kaiken kullan ja hopean.

He toimivat läheisessä yhteistyössä katolisen kirkon kanssa. Järjestöllä on nykyisin 13 500 eri­asteista ritarijäsentä. Heistä vain noin 40 on vannonut valan, joka tekee heistä täysivaltaisia ritariveljiä.

Ritarikunnalla on diplomaattisuhteet Vatikaanin lisäksi useiden muiden valtioiden kanssa, ja se on YK:n tarkkailu­jäsen. Nykyritarit painattavat omia postimerkkejä, ja heidän nykyistä suurmestariaan Matthew Festingia kohdellaan kuin valtionpäämiestä.

Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Alankomaissa ja Britanniassa toimivat protestanttiset ja anglikaaniset johanniitta­järjestöt, jotka syntyivät uskonpuhdistuksen jälkeen. Suomessa johanniitat toimivat lähinnä Johanniittain apu -avustusjärjestön kautta.