Vuosi 1023
Köyhien palveluksessa
Maltan ritarikunnan tarina alkoi johanniittamunkeista, joiden sääntökunta perustettiin Jerusalemissa vuoden 1023 tienoilla eli kauan ennen vuonna 1099 tehtyä ensimmäistä ristiretkeä.
Köyhien palvelijoiksi itseään nimittäneet munkit pitivät yllä hospitaalia eli sairaalaa, johon mahtui 2 000 potilasta.

Jerusalemin sairaala oli aikansa suurin. Siellä oli tilaa 2 000 potilaalle.
Siellä sairaat saivat aikansa parasta hoitoa, johon kuului terveellinen ruoka ja puhtaat sängyt.
Munkkien elämän kulmakiviä olivat rukous, selibaatti ja työ. He hoitivat kaikkia uskonnosta riippumatta.
Vuosi 1113
Ritarit tappoivat muslimeja rakkaudesta
Kun ristiretkeläiset olivat valloittaneet Jerusalemin vuonna 1099, monet heistä palasivat kotimaahansa, ja uusi kristitty kuningaskunta jäi lähes suojattomaksi.
Paavi hyväksyi johanniittojen sotilaallisen haaran omaksi organisaatiokseen vuonna 1113, ja 1100-luvun puolivälissä siitä kehittyi ritarikunta, joka oli omistautunut Pyhän maan puolustamiselle.

Yksi johanniittojen tärkeimmistä tehtävistä oli suojella miekoillaan kristittyjä pyhiinvaeltajia.
Sotiminen ja lähimmäisenrakkaus oli hankala yhdistää, ja paavi teroitti, että ritarikunnan piti ensisijaisesti palvella köyhiä.
Ritarit itse pitivät sotaisten muslimien tappamista rakkaudentekona.

Hyvin varustettu ristiritari vastasi 20:tä jalkaväen sotilasta
Ritarit olivat eliittisotilaita, joilla oli harvalukuisuudestaan huolimatta suuri merkitys taisteluissa. Heitä oleskeli Palestiinassa ja Syyriassa kerrallaan noin 300, mutta taistelussa yksi täysissä varusteissa oleva ritari vastasi kahtakymmentä jalkamiestä.
Maltan ritarikunta tunnetaan nykyisin 1500-luvulta juontuvalla nimellä, mutta alun perin ritareita kutsuttiin johanniitoiksi ritarikunnan suojeluspyhimyksen mukaan.
Vuosi 1187
Muslimit veivät Pyhän maan ritareilta viekkaudella
Johanniitat saivat muslimeista mahtavia voittoja, mutta joutuivat myös kokemaan yhden uskonsotien suurimmista ja nöyryyttävimmistä tappioista.
Kesäkuun 1187 lopulla sulttaani Saladin keräsi 12 000 ratsumiestä ja 30 000 jalkaväen sotilasta aloittaakseen pyhän sodan kristittyjä vastaan. Jerusalemissa oli tuolloin 1 500 ritaria ja 18 000 jalkaväen sotilasta, mikä riitti hyvin kaupungin puolustamiseen.

Ritarit kärsivät kohtalokkaan tappion Hattinin tulivuoren lähellä.
Saladin oli kuitenkin viekas, ja hän houkutteli kristittyjen armeijan taisteluun avoimella maalla. Hän hyökkäsi pienellä joukolla Tiberiaksen kristityn kaupungin kimppuun.
Jerusalemin kuningas lähti auttamaan Tiberiaksen asukkaita juuri niin kuin Saladin oli toivonut. Kun kristityt olivat raskaissa varusteissaan ehtineet tasangolle, Saladinin ratsumiehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja pakottivat kristityt tieltä vaikeakulkuiseen maastoon.
Taistelu päättyi Hattinin tulivuoren lähellä, jossa kristityt joukot joutuivat saarroksiin ilman juomavettä.
Nääntyneet miehet taistelivat epätoivoisesti, mutta muslimit löivät heidän armeijansa täysin ja Jerusalemin kuningas joutui sotavangiksi.
Vuosi 1271

Ottomaanit huijasivat Syyriassa sijaitsevan Krak des Chevaliersin linnoituksen antautumaan.
Muslimit käyttivät viekkautta
Johanniitat hallitsivat Pyhän maan suurinta linnoitusta, nykyisen Syyrian alueella sijaitsevaa Krak des Chevaliersia.
Linnoitus oli rakennettu jyrkkäseinäiselle harjanteelle, minkä ansiosta sitä oli helppo puolustaa.
Vuonna 1271 Kairon sulttaani Baibars halusi silti valloittaa sen. Kuukauden piirityksen jälkeen sulttaani päätti käyttää viekkautta.
Hän lähetti ritareille ritarikunnan johtajan nimissä väärennetyn kirjeen, jossa määrättiin luovuttamaan linnoitus. Ritarit menivät lankaan.
Vuodet 1187-1291
Kristittyjen tappio
Hävittyään Hattinin taistelun kristityt joutuivat luopumaan kaupungista toisensa jälkeen. Tärkein niistä, Jerusalem, jäi muslimien käsiin 2. lokakuuta 1187.
Vuonna 1190 alueella oli enää muutamia kristittyjen hallussa olevia erillisalueita, joita puolustivat kolmen ritarikunnan ritarit.
Johanniitat pitivät hallussaan osaa Jerusalemin kuningaskunnasta sekä nykyisessä Syyriassa sijainneesta Tripolin kreivikunnasta, jossa olivat muun muassa Krak des Chevaliersin ja Margatin linnoitukset.
Muslimit yhdistivät voimansa lyödäkseen kristityt
1200-luvulla sulttaani Baibars yhdisti keskenään taistelleet Kairon ja Damaskoksen kalifaatit valtioksi, joka oli kyllin voimakas kukistamaan kristityt.

1. Ritarit eivät voineet pelastaa Tripolia
Ristiretkeilijät valloittivat Tripolin vuonna 1109 ja tekivät kaupungista ja sen ympäristöstä Jerusalemin kuningaskunnan alaisen kreivikunnan. Johanniitat puolustivat sitä pitkään voimistuvalta muslimivallalta. Kreivikunta hajosi vuonna 1289.

2. Jerusalem oli alueen viimeinen kristitty valtio
Kun ristiretkeilijät valloittivat Jerusalemin vuonna 1099, siitä tuli kristityn valtion pääkaupunki. Kaupunki päätyi muslimeille 1187, ja koko kuningaskunta hajosi 1291, kun muslimit valloittivat Akkon linnoituksen.

3. Kyproksesta tuli uusi Jerusalem
Johanniitat vetäytyivät muiden sotureiden ja siviilien kanssa Kyprokselle, jonka hallitsija nimettiin Jerusalemin kuninkaaksi.
Temppeliritarit puolustivat Antiokiaa ja vaikuttivat myös Tripolissa ja Jerusalemin kuningaskunnassa. Saksalaisen ritarikunnan jäseniä oli Kilikiassa Turkissa sekä Jerusalemin kuningaskunnassa.
Kristittyjä sotureita oli kuitenkin liian vähän. Vuonna 1291 kukistui Lähi-idän viimeinenkin kristitty valtio, Jerusalemin kuningaskunta. Ritarit eivät voineet käsittää, miten Jumala saattoi sallia heidän menettää Pyhän maan.
Vuosi 1306
Ritarit ottivat Rodoksen Bysantilta
Vuonna 1306 kodittomiksi jääneet ritarit valloittivat Rodoksen saaren Bysantilta ja perustivat sinne itsenäisen valtion.
He alistivat saaren alkuperäisen kreikkalaisväestön alamaisikseen ja keräsivät siltä veroja. Rodoksen kaupungissa he ympäröivät muurilla yhden korttelin, jonne muilta oli sen jälkeen pääsy kielletty.
He vahvistivat saaren linnoitteita ja pitivät yllä sairaalaa, jossa hoidettiin saaren asukkaita. Jälkimmäisellä he tosin yrittivät lähinnä kohentaa mustunutta mainettaan.

Ritarikunta linnoitti valtaamansa Rodoksen.
Vuosi 1310
Jaloista ritareista sukeutui ahneita merirosvoja
Nykyisen Turkin rannikolla sijaitseva Rodos oli ihanteellinen tukikohta islamin vastaisen sodan jatkamiselle.
Sodankäyntitavat kuitenkin muuttuivat, sillä ritarit vaihtoivat sotaratsut ja peitset käytännöllisimpiin sotalaivoihin. Johanniitoilla oli ollut aiemminkin käytössään laivoja, joilla he olivat kuljettaneet varusteita ja miehiä
Euroopasta Pyhälle maalle.

Johanniitat keräsivät varoja ryöstelemällä muslimien laivoja.
Nyt he alkoivat koota pientä mutta iskukykyistä laivastoa rakentamalla kaleereja ja myöhemmin isompia sotalaivoja. Muutamassa vuodessa maalla taistelleista ritareista tuli merenkävijöitä.
Vuoden 1310 tienoilla he alkoivat jahdata muslimien laivoja, olivatpa ne sitten siviili- tai sotilasaluksia, ja ryöstellä muslimien rannikkokaupunkeja. Saaliilla he rahoittivat sotavarustelua. Ritarikunnan jäsenet kävivät ahneiksi. He eivät enää tyytyneet siihen, mitä saivat itse ryöstettyä, vaan he jakoivat myös muille kaapparinlupakirjoja muslimien ryöstelyyn.
Vastineeksi kaappari- ja orjakauppaluvista he vaativat ritarikunnalle kymmenen prosenttia tuotosta.
Omissa silmissään ritarit olivat yhä pyhiä ja jaloja sotureita. Muslimeille he olivat kuitenkin vain merirosvolauma, joka piti saada mahdollisimman pian kuriin. Oli selvää, että Rodoksella oli odotettavissa yhteenotto.
Vuosi 1480
Muslimit piirittivät Rodosta viikkotolkulla
Toukokuun 23. päivänä vuonna 1480 Rodoksen puolustustorneista kajahti hälytys. Horisonttiin oli ilmestynyt 160 vihollislaivaa, jotka kuljettivat mukanaan 70 000:ta ottomaanisotilasta.
Kaupunkia puolustamassa oli vain viitisensataa ritaria ja kaksituhatta jalkaväen sotilasta. Kristityt olivat pahassa alakynnessä, ja heidän kohtalonsa riippui täysin kaupungin linnoitusten kestävyydestä.
Ottomaanit tulivat nykyisen Turkin alueelta. He olivat ottaneet Konstantinopolin haltuunsa 27 vuotta aiemmin ja luoneet mahtavan valtakunnan. Rodoksessa he ottivat ensimmäisenä kohteekseen tornin, joka puolusti kaupungin kahta satamaa.

Vuonna 1480 Rodosta piiritti 70 000 ottomaania, mutta kaupungin 2 500 puolustajaa pitivät pintansa.
Raskaat tykit moukaroivat tornia päiväkausia, ja 9. kesäkuuta ottomaanit ryhtyivät suurhyökkäykseen. Viime tipassa ritarit onnistuivat tekemään vastaiskun: joukko ritareita rynnisti hevosineen yhdestä linnoituksen portista suurmestari Pierre d’Aubussonin johdolla ja jyräsi alleen satoja vihollisia.
Piirittäjät jatkoivat muurien tulitusta, ja 27. heinäkuuta he yrittivät taas hyökkäystä. Nyt ottomaanien 2 500 eliittisotilasta onnistui valloittamaan linnoituksen tornin ja tunkeutumaan kaupunkiin.
Kolme tuntia kestäneen taistelun jälkeen ritarit onnistuivat kuitenkin lyömään hyökkääjät. Ottomaanit lopettivat piirityksen, sillä 9 000 heistä oli kuollut ja 15 000 haavoittunut.
Vuosi 1522

Ritarit puolustivat linnoitustaan tykeillä, joilla voitiin ampua 260-kiloisia graniittikuulia 200 metrin päähän.
Sulttaani oli ritareille jalomielinen
Vuoden 1480 tappio ei lannistanut ottomaaneja. 26. kesäkuuta 1522 he hyökkäsivät uudestaan Rodokseen. Tällä kertaa heillä oli 400 laivaa ja satatuhatta miestä. Ritarit olivat vahvistaneet muureja ja
torneja, mutta kaupunkia puolusti vain 700 ritaria ja 6 800 muuta sotilasta.
Ottomaanien tykit pommittivat kaupunkia keskeytymättä kesäkuusta syyskuuhun. Muurit kestivät sen sortumatta, kunnes 4. syyskuuta piirittäjät laukaisivat kaksi ruutipanosta muurien alle kaivetuissa tunneleissa. Räjähdys sai 11 metriä kaupungin muuria sortumaan.
Massiivisesta hyökkäyksestä huolimatta ritareiden onnistui pitää kaupunki hallussaan vielä kolme ja puoli kuukautta.
Lopulta heidän oli silti pakko antautua. Sulttaani Suleiman I Suuri päästi heidät armollisesti lähtemään, ja 1. tammikuuta 1523 ritarit nousivat 50 laivaan ja purjehtivat pois Rodoksesta.
Vuosi 1530
Keisari lahjoitti ritareille saaren
Rodoksen tappion jälkeen ritarit olivat seitsemän vuotta kodittomina. Vuonna 1530 he saivat Maltan lahjoituksena Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijalta Kaarle V:ltä. Keisari ihaili ritareiden rohkeutta, mutta hän ei tehnyt lahjoitusta ilman taka-ajatuksia.
Malta oli hyvä tukikohta merisodassa ottomaaneja vastaan, ja ritarit pitivät vihollisen loitolla keisarin maista.
Ritarien risti vaihtoi väriä
Johanniittaritareilla oli erilaisia tunnuksia sotaisan historiansa aikana.

Vaatetus
Alun perin johanniitat käyttivät vain ruskeaa kaapua, jota koristi valkoinen risti. Vuonna 1259 paavi määräsi, että ritareiden oli käytettävä punaista vaatetta erottautuakseen alempiarvoisista veljistä. Punainen väri yleistyi kuitenkin pian kaikenarvoisilla jäsenillä.

Ritarien lippu
Maltan ritarikunnan lipussa on punainen pohja ja valkoinen risti aivan kuin Tanskan Dannebrog-lipussa, mutta ritarien lippu on vanhempi. Paavi Innocentius II kuvasi ritarikunnan symmetrisen punavalkoisen ipun jo vuonna 1130 antamassaan käskykirjeessä.

Maltanristi
Historiansa alkuaikoina sääntökunnalla oli monenlaisia ristejä. Nykyään käytössä oleva kahdeksankärkinen maltanristi on kehittynyt vähitellen. Se esiintyi ensimmäisen kerran kolikoissa, joita lyötiin Maltalla 1500-luvun puolivälissä.
Maltan kaudella johanniittoja alettiin kutsua Maltan ritareiksi. Maltasta tuli itsenäinen valtio, joka kävi jatkuvasti sotaa ottomaanien kanssa.
Sen laivat alkoivat taas ryöstellä muslimilaivoja, mikä sai Suleiman I Suuren katumaan ritareiden vapauttamista.
Vuosi 1565
Kuukausien piiritys Maltalla päättyi ritareiden voittoon
Toukokuun 19. päivänä vuonna 1565 ottomaanien 40 000 miehen armeija nousi maihin Maltalla ja alkoi piirittää sen pääkaupunkia. Ritareiden suurmestari Jean Parisot de la Valette joutui puolustamaan saarta vain 500 ritarin, 4 000 tavallisen jalkaväen sotilaan ja 3 000–4 000 paikallisväestöstä värvätyn sotilaan voimin.
Ottomaanit olivat tuoneet mukanaan 35 raskasta tykkiä, joilla he pystyivät pommittamaan muureja jopa 80 kilon painoisilla rauta- ja kiviammuksilla.

40 000 ottomaanin armeija piiritti Maltan pääkaupunkia lähes neljä kuukautta.
- toukokuuta ottomaanit keskittyivät sataman suulla sijaitsevan Saint Elmon linnoituksen moukarointiin. Sitä pommitettiin ja sitä vastaan hyökättiin tauotta 31 päivän ajan. Kun linnoitus lopulta antautui 23. heinäkuuta, siitä oli jäljellä enää vain kasa raunioita. 129:stä linnoitusta puolustaneesta ritarista oli hengissä enää yhdeksän.
”Maltan avaimeksi” kutsutun Saint Elmon sankarilliset puolustajat pelastivat kuitenkin ritarivaltion. Heidän ansiostaan ritarit pystyivät pitämään pintansa yli kaksi kuukautta ja voittamaan aikaa. 8. syyskuuta he saivat lopulta avukseen 12 000 espanjalaista ja italialaista sotilasta.
Koska ottomaanit olivat siihen mennessä menettäneet kymmeniätuhansia miehiä, he joutuivat peräytymään.
Myös ritarivaltion tappiot olivat valtavat. 8 000–9 000 sotilaasta oli elossa enää vain 500, ja lisäksi 500 ritarista oli kaatunut 300. Suurin osa eloonjääneistäkin olivat haavoittunut. Malta oli kuitenkin pelastunut, eiväkä ottomaanit enää yrittäneet sen valloitusta.

Suurmestari antoi kaupungille nimen
Maltan piirityksessä oli vastakkain kaksi taitavaa johtajaa: sulttaani Suleiman I Suuri oli valloittanut suuria osia Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa sekä koko Itä-Euroopan, ja Maltan ritarikunnan suurmestari Jean Parisot de la Valette puolestaan sinnitteli joukkoineen pitkään, vaikka vihollisella oli miesylivoima.
Piirityksen jälkeen hän perusti saarelle uuden pääkaupungin, joka nimettiin hänen mukaansa Vallettaksi.
Vuosi 1672
Yksi avioliitto vei ritarit perikatoon
Uskonpuhdistus vei ritarikunnan omaisuuden protestanttisissa valtioissa. Vuonna 1672 ritarit saivat osan rikkauksistaan takaisin, kun herttua Janusz Ostrogski testamenttasi sääntökunnalle suuren omaisuutensa Puolassa.
Ritari, joka asetettiin hallitsemaan perintöä, sai kuitenkin poikkeusluvan avioitua, ja hänen kuolemansa jälkeen hänen leskensä vaati perintöä itselleen, mistä kehkeytyi yksi Euroopan historian pisimmistä oikeusjutuista.
Vuonna 1701 ritarit voittivat jutun Venäjän tuella mutta jäivät kiitollisuudenvelkaan. Siksi he joutuivat vuonna 1798 nimittämään suurmestariksi Venäjän Paavali I:n, joka ei ollut edes katolinen.
Vuosi 1798
Napoleon löylytti ikäloput ritarit

Napoleon valloitti Maltan matkallaan Egyptiin. Ritarit antautuivat taistelutta.
Ranskan vallankumouksen jälkeen Maltan ritarikunnan varat Ranskassa takavarikoitiin. Maltan tulotkin tyrehtyivät, eikä budjetista riittänyt enää armeijalle riittävästi rahaa.
Vuonna 1798 Napoleon lähti valloitusretkelle Egyptiin. Elintarvikkeiden hankkimisen varjolla hänen armeijansa päätti valloittaa Maltan, mikä kävikin helposti, sillä saarella olleista 332 ritarista 50 oli liian heikkoja puolustautuakseen.
Tykkejä ei ollut laukaistu sataan vuoteen, ja suuri osa ruudistakin oli jo menettänyt tehonsa. Yli kuusisataa vuotta vanha ritarivaltio kukistui nolostuttavasti vain kuudessa päivässä. Napoleon asetti saareen ranskalaisen hallituksen ja takavarikoi sieltä kaiken kullan ja hopean.
Vuosi 1834
Ritarikunta palasi juurilleen sairaanhoitoon
Vuonna 1834 ritarikunta siirrettiin Roomaan, jossa sen päämaja sijaitsee yhä osoitteessa Via dei Condotti 68.
Maltan ritarit kutsuvat itseään yhä ”suvereeniksi sotilaalliseksi ritarikunnaksi”, mutta käytännössä he tekevät humanitaarista työtä eri puolilla maailmaa etenkin sairaaloissa ja sairaankuljetuksessa.

Ensimmäisessä maailmansodassa ritarit toimivat muun muassa lääkintämiehinä.
He toimivat läheisessä yhteistyössä katolisen kirkon kanssa. Järjestöllä on nykyisin 13 500 eriasteista ritarijäsentä. Heistä vain noin 40 on vannonut valan, joka tekee heistä täysivaltaisia ritariveljiä.
Ritarikunnalla on diplomaattisuhteet Vatikaanin lisäksi useiden muiden valtioiden kanssa, ja se on YK:n tarkkailujäsen. Nykyritarit painattavat omia postimerkkejä, ja heidän nykyistä suurmestariaan Matthew Festingia kohdellaan kuin valtionpäämiestä.
Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Alankomaissa ja Britanniassa toimivat protestanttiset ja anglikaaniset johanniittajärjestöt, jotka syntyivät uskonpuhdistuksen jälkeen. Suomessa johanniitat toimivat lähinnä Johanniittain apu -avustusjärjestön kautta.