Brittien upseerikerho Goldschmidt House Jerusalemissa oli tupaten täynnä. Kun päivä alkoi muuttua illaksi juutalaisten sapattina maaliskuisena lauantaina 1947, britit rentoutuivat mielellään rankan viikon päälle rupatellen ja kylmiä juomia siemaillen.
Kumea jysähdys rikkoi rauhan. Rakennus tärisi, ikkunalasit hajosivat säpäleiksi ja pullot putoilivat hyllyiltä lattialle.
Seinät huojuivat ennen kuin ne lakosivat laastipölyn ja tiilenkappaleiden sekamelskana maahan. Sireenit alkoivat soida, ja ihmiset yrittivät paeta tuhoutuvasta rakennuksesta.
Iso-Britannia järkyttyi, kun kuolonuhrien määrä selvisi: 20 kuollutta. Brittijoukot olivat kahden kuukauden Jerusalemissa oleskelunsa ajan saaneet tuntea olevansa lähes piiritetyn asemassa.
He olivat linnoittautuneet ”turva-alueille”, joissa kokonaisia kortteleita oli suljettu ulkomaailmasta aseistettujen vartioiden, aitojen ja piikkilankojen taakse.
Upseerikerho sijaitsi yhdellä parhaiten vartioiduista alueista. Juutalaisterroristit olivat kuitenkin onnistuneet ohittamaan vartijat ja tunkeutumaan rakennukseen, jonne he olivat tuoneet kolmessa repussa kussakin 30 kiloa räjähteitä.
Sunday Express ilmaisi sanoin monien brittien ajatukset: ”Tehkää rauha tai lähtekää maasta.”
Britit lupasivat juutalaisvaltion
Alku oli ollut lupaava. Kansainliitto oli vuonna 1920 ottomaanien kukistumisen jälkeen antanut Palestiinan Britannialle mandaattialueeksi.
Palestiinassa asui vain muutamia juutalaisia, joista useimmat olivat muuttaneet alueelle sen 1800-luvun juutalaisvainojen synnyttämän haaveen perässä, että paikalle perustettaisiin itsenäinen juutalaisvaltio.
Koska juutalaiset olivat aina tunteneet henkistä yhteyttä Palestiinaan, jossa juutalaisten koti Vanhan testamentin mukaan oli, useimmat toivoivat saavansa siitä uuden kotimaan.
1882–1914 Palestiinaan muutti noin 37 000 juutalaista. Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen muuttajien määrä kasvoi, ja 1920 jo 80 000 juutalaista oli asettunut ”Pyhälle maalle”.
Kolme vuotta aiemmin britit olivat niin sanotussa Balfourin julistuksessa tukeneet juutalaisten aikeita perustaa itsenäinen valtio Palestiinaan kiittääkseen näitä tuesta ensimmäisessä maailmansodassa.
Säilyttääkseen hyvät suhteet myös arabeihin brittien oli kuitenkin rajoitettava muuttoliikettä.
Brittisotilaat yrittivät ylläpitää rauhaa Palestiinassa, mutta ajan kuluessa tehtävä osoittautui mahdottomaksi.
Arabit nostivat hälyn
Hitlerin valtaannousu Saksassa ja Itä-Euroopassa vallitseva avoin juutalaisvastaisuus mutkistivat tilannetta. Paine rajoilla kasvoi.
Tuhansia juutalaisia virtasi laittomasti Palestiinaan sionististen järjestöjen tuella. Heitä tuli vanhoissa loppuun palvelleissa laivoissa, joihin oli ahtautunut aluksen sallittuun matkustajamäärään verrattuna jopa kymmenkertainen määrä ihmisiä.
Vuosina 1937–1940 maahan tuli kaikkiaan 24 000 laitonta siirtolaista. Monille heistä pakolaislaivat olivat viimeinen mahdollisuus paeta Euroopan vainoja.
Palestiinan juutalaisväestö kasvoi nopeasti lähes 450 000:een. Palestiinassa asuvat arabit tunsivat olonsa uhatuksi ja nousivat kapinaan.
Englanti puolestaan oli piinallisen tietoinen siitä, että arabien tuki oli tärkeä sodassa natsi-Saksaa vastaan. He halusivat lopettaa Palestiinassa kytevät levottomuudet alkuunsa.
Valkoinen paperi
Brittihallitus julkaisi toukokuussa 1939 niin sanotun Valkoisen paperin, jossa luonnosteltiin uusi strategia Palestiinaa varten.
Se aiheutti juutalaisten keskuudessa epäuskoa ja tyrmistystä, etenkin kun paperissa ”selväsanaisesti” ilmoitettiin, että Palestiinan juutalaisvaltio ei kuulunut Britannian suunnitelmiin.
Valkoisessa paperissa myös rajoitettiin merkittävästi juutalaisten oikeuksia ostaa maata ja asetettiin juutalaisille maahanmuuttajille 75 000 henkilön katto viideksi vuodeksi.
Erityisesti niin sanotun juutalaistoimiston johtajat tunsivat itsensä petetyiksi. Järjestö oli perustettu vuonna 1929 eräänlaiseksi paikallisneuvostoksi juutalaisille maahanmuuttajille. Se hoiti maakauppoja, ylläpiti sairaaloita ja kouluja ja valvoi maahanmuuttoa.
Järjestön puheenjohtaja David Ben-Gurion, joka kuului sionistien vasempaan siipeen, oli asunut Palestiinassa vuosikausia.
Hän painotti yhteistyötä brittien kanssa ja luotti aluksi siihen, että Iso-Britannia pitäisi lupauksensa juutalaisten ”kansalliskodin” perustamisesta. Valkoisen paperin julkistaminen kuitenkin murensi tätä luottamusta, ja pian tilalle astui viha.
Juutalaistoimisto oli jo aikaisemmin perustanut Hagana-järjestön, joka oli taistellut arabeja vastaan 1930-luvulla. Alunperin se koostui muutamasta sadasta siviilivartijasta, jotka vartioivat juutalaisten kiinteistöjä pientä korvausta vastaan.
Juutalaisten ja arabien välisen konfliktin vähitellen voimistuessa joukot kuitenkin kasvoivat nopeasti.
Valkoisen paperin julkistamisen jälkeen Haganan toiminta suuntautui brittejä vastaan. Hyökkäykset keskitettiin kohteisiin, jotka yhdistettiin vihattuun maahanmuutto-politiikkaan.
Näitä olivat muun muassa maahanmuuttovirastot ja rannikkovartioston alukset, jotka tarkkailivat laittomia pakolaisaluksia. Hagana yritti sabotoida aluksia, jotka kuljettivat käännytettyjä maahanmuuttajia Mauritiukselle.
Irgun aloitti hyökkäykset
Alusta asti Haganan kanssa kilpaili Irgun-terroristiryhmä, joka koostui Haganasta irtaantuneista sotilaista ja jota johti karismaattinen Ze’ev Jabotinsky.
Jabotinsky, joka kasvuvuosinaan Itä-Euroopassa oli kokenut juutalaisvainot omakohtaisesti, piti kärsivällisyyttä yliarvostettuna hyveenä.
Hänen mielestään itsenäisen juutalaisvaltion saattoi turvata vain aseilla, ja hän joutui pian napit vastakkain juutalaisyhteisön virallisen linjan kanssa. Lisäksi häntä hiersi se, että juutalaistoimisto suosi työväenpuolueen jäseniä maahanmuuttolupia jakaessaan.
Jabotinsky oli jo 1923 perustanut oman nuorisojärjestön nimeltä Betar. Toisin kuin Ben-Gurion, Jabotinsky ei kuitenkaan ollut kiinnostunut värväämään keitä tahansa vaan hän halusi kovapintaisia sotilaita.
Värvätyt nuoret saivat Betarin järjestämillä salaisilla leireillä sekä sotilaallista että poliittista koulutusta.
Jabotinsky perusti myös oman laitonta maahanmuuttoa hoitavan organisaation, joka järjesti tuhansien juutalaisten kuljetuksen maahan.
Irgun reagoi nopeasti brittien julistukseen. Samana päivänä kun se julkaistiin, Irgunin joukot hyökkäsivät brittien hallitsemalle radioasemalle.
Pian seurasivat iskut sähkölaitoksia, puhelinlinjoja ja postitoimistoja vastaan. Irgun myös murhasi brittien salaisen poliisin juutalaisten asioita tutkivan osaston päällikön, mikä erityisesti aiheutti briteissä suuttumusta.
Monet juutalaiset pyrkivät laittomasti Palestiinaan täyteen pakatuilla aluksilla.
Juutalaisarmeija liittyy britteihin
Tilanne kuitenkin muuttui 1. syyskuuta 1939, kun toinen maailmansota alkoi. Myös Palestiinassa alettiin toimia uusilla säännöillä. Juutalaisten sotilaalliset järjestöt olivat ristiriidan edessä: pitäisikö jatkaa hyökkäyksiä brittejä vastaan vai tukea näitä taistelussa Hitleriä vastaan?
Hagana ratkaisi ongelman – ainakin teoriassa – julistamalla, että ”taistelemme Hitleriä vastaan ikään kuin ei olisi olemassa mitään valkoista paperia ja valkoista paperia vastaan ikään kuin ei olisi sotaa”.
Osa Haganasta liittyi sotaan taistelemaan brittien puolella, ja brittien avustuksella perustettiin juutalaisten eliittiyksikkö Palmach. Myös Irgun alkoi tehdä yhteistyötä brittien kanssa.
Avraham Stern ei juurikaan arvostanut tällaista strategiaa. Puolasta lähtöisin oleva Stern oli ollut korkeassa asemassa Irgunissa toiseen maailmansotaan asti.
Hänessä vallankumouksellinen into yhdistyi älykkyyteen ja oppineisuuteen. Hän oli opiskellut klassisia kieliä ja kirjallisuutta Firenzessä, kirjoitti runoja ja pukeutui aina moitteettomasti pukuun ja kravattiin.
Hän oli myös hyvin kiinnostunut aseista ja oli ollut mukana kirjoittamassa ensimmäistä hepreankielista käsikirjaa ampuma-aseiden käytöstä.
Vuonna 1940 Stern erosi Irgunista vastalauseeksi sille, että se oli keskeyttänyt terroritoimintansa. Sternin mielestä britit olivat vielä Hitleriäkin pahempi vihollinen.
Hän perusti oman sotilasjärjestön, Lehin. Se erikoistui henkilöityihin terrori-iskuihin, kuten brittisotilaiden ja -poliitikkojen sekä brittien kanssa yhteistyötä tekevien juutalaisten salamurhiin. Rahoittaakseen toimintaansa ryhmä teki ryöstöjä kirkkaassa päivänvalossa.
Tammikuussa 1942 se iski juutalaisen ammattiliiton Histadrutin omistamaan pankkiin. Kun pankkivirkailijat kieltäytyivät luovuttamasta rahoja, Lehi ampui kaksi virkailijaa kuoliaaksi.
Britit pääsivät pian murhaajien jäljille, mutta nämä asettivat poliisiasemalle pommin, joka tappoi lähes koko asiaa tutkineen ryhmän.
Tapauksen jälkeen britit alkoivat jahdata Avraham Sterniä ja löysivätkin tämän kuukautta myöhemmin piilottelemasta erään asunnon vaatekaapista. Stern vangittiin.
Poliisit veivät Sternin pääpoliisilaitokselle ja ilmoittivat vangitsemisesta Geoffrey Mortonille, joka oli yksi Lehin pommi-iskusta selvinneistä. Hän lähetti muut pois niin, että huoneeseen jäi hänen ja Sternin lisäksi vain yksi poliisi.
Hetken päästä terroristijohtaja kannettiin verta vuotaen kadulle, jonne hän kuoli. Mortonin kertomuksen mukaan Stern oli yrittänyt paeta ikkunasta.
Jahtikausi alkoi
Lehille Avraham Sternin kuolema oli suorastaan hyväksi. Tarina nuoresta marttyyrista levisi, eikä terroritekoihin ryhtyvistä vapaaehtoisista ollut pulaa.
Esimerkiksi 22-vuotias Eliahu Hakim ja 23-vuotias Eliahu Bet-Zouri pääsivät historiaan murhaamalla Kairossa brittiläisen ministerin Walter Guinnessin.
Pidätettäessä nuoret miehet eivät osoittaneet katumusta. ”Taistelemme vapauden puolesta. Olemme tarttuneet aseisiin vain, koska meidät on pakotettu siihen”, Hakim julisti.
Guinness oli pääministeri Winston Churchillin henkilökohtainen ystävä, ja tämä raivostui. Hän piti parlamentissa puheen, jossa hän kertoi toivovansa oikeuden tapahtuvan pikaisesti ja sillä tavalla, että siitä tulisi varoittava esimerkki. Pian toive toteutui, kun Hakim ja Bet-Zouri hirtettiin murhasta.
Guinnessin murhan jälkeen britit aloittivat Lehin ja Irgunin ajojahdin. He saivat tukea sekä Haganalta että juutalaistoimistolta kampanjaansa, jota kutsuttiin nimellä ”metsästyskausi”.
Juutalaiset keskittyivät etenkin Irgunin jahtaamiseen, kun taas Lehin ne eivät uskoneet muodostavan poliittista uhkaa Ben-Gurionille ja muille juutalaisyhteiskunnan perinteisille johtajille.
Kesäkuuhun 1945 kestäneen jahtikauden aikana Irgunin ja Lehin jäseniä poistettiin kouluista ja työpaikoilta. Yli tuhat ihmistä ilmiannettiin briteille terrorismiepäilyjen vuoksi. Hagana ei kaihtanut myöskään kiduttamista kuulustelumenetelmänä.
Vuodesta 1942 ryhmää oli johtanut Menachem Begin, puolalainen juristi, joka oli edennyt armeijassa pikavauhtia. Begin oli päättänyt, että ”metsästyskausi” ei saisi kehittyä sisällissodaksi.
Pian jahti surkastuikin omia aikojaan, kun osa Haganan jäsenistä alkoi hävetä mukana oloaan. He joutuivat myös toteamaan, ettei Isolla-Britannialla ollut edelleenkään mitään aikeita sallia juutalaisvaltion perustamista.
Hyökkäys King David -hotelliin
Pettymys Haganassa ja juutalaistoimistossa kasvoi edelleen, kun brittien uusi pääministeri Clement Attlee ja hänen hallituksensa sanoutuivat nopeasti irti juutalaisten asiaa edistävistä lupauksistaan, joita he olivat ennen vaaleja antaneet.
Hagana, Irgun ja Lehi muodostivat nyt juutalaisen vastarintaliikkeen, joka syyllistyi monenmoisiin terroritekoihin. Tuhoisin oli ehkä King David -hotellin hyökkäys 22. heinäkuuta 1946.
Jerusalemin King David -hotelli oli 1940-luvun lopussa brittihallinnon keskuspaikka. Siellä piti konttoriaan Ison-Britannian lähettiläs, ja brittien sotapoliisi oli asettunut yhteen hotellialueen rakennuksista.
Hotellin ympärillä oli piikkilankaa, ja rakennusta kiersi verkko, joka suojasi sitä käsikranaateilta. Hotellin muissa osissa kokoontui kaupungin yhteiskunnallinen eliitti. Brittileidit siemailivat siellä drinkkejään, ja tarjoilijat tarjoilivat vieraille sveitsiläisten kokkien valmistamia herkkuja.
Keittiö olikin hotellin Akilleen kantapää. Keittiön oven kautta juutalaisterroristit saivat kuljetettua hotelliin seitsemän räjähdysaineilla täytettyä maitoastiaa. Terroristit sijoittivat räjähteet rakennuksen lounaisosan kantavien rakenteiden ympärille ja poistuivat nopeasti paikalta.
Lähetystön työntekijät alkoivat juuri tehdä lähtöä lounaalle ja ravintolassa tarjoilija valmistautui täyttämään hedelmäkoreja, kun raju räjähdys vavisutti rakennusta.
Kaikki rakennuksen sähköllä toimivat kellot pysähtyivät näyttämään aikaa 12.37. Seinät pullistuivat, ja rakennus romahti kasaan kerros kerrokselta.
Seuranneessa huutojen, taipuvien teräspalkkien narinan ja murskaantuvan lasin helinän infernossa loukkaantuneita ihmisiä alkoi hoippua hotellista verta vuotavana ja valkoisen laastipölyn peitossa.
Vasta 4. elokuuta viranomaiset saivat tietää tarkat kuolleiden ja haavoittuneiden määrät. Attentaatissa kuoli 91 ja loukkaantui 45.
Kun britit lähtivät Palestiinasta 1948, juutalaisten ja arabien väliset väkivaltaisuudet alkoivat välittömästi.
Terrorin lisääntyminen
Iskun oli suunnitellut koko juutalainen vastarintaliike yhteistyössä, mutta Irgun hoiti sen käytännön toteutuksen.
Kun uhrien määrä selvisi, Hagana vetäytyi yhteistyöstä. Jatkossa eri järjestöt jatkoivat erillisinä kukin omaa väkivaltaista kamppailuaan brittejä vastaan.
Brittien kanssa toisessa maailmansodassa taistelleet Palmach-erityisjoukot avustivat nyt laittomia maahanmuuttajia kuljettavia aluksia.
Vuoden 1947 alussa Irgun hyökkäsi monien brittien sotilasleirien, saattueiden ja ajoneuvojen kimppuun, ja maaliskuussa 1947 kohteena oli Goldschmidt Housen upseerikerho.
Väkivallan täyttämän kesän jälkeen saatiin vihdoin kuulla uutisia, joita terroristit olivat pitkään odottaneet: britit kertoivat lähtevänsä Palestiinasta seuraavana vuonna.
Marraskuussa 1947 YK esitti Palestiinan jakamissuunnitelman. Järjestelyä ei hyväksytty sen paremmin arabien kuin juutalaistenkaan leirissä, ja puhkesi väkivaltainen sisällissota. Molemmat ryhmät tekivät pommi-iskuja siviilejä vastaan, ja juutalaiset terroristiryhmät osallistuivat aktiivisesti taisteluihin.
Huhtikuussa 1948 Lehi ja Irgun iskivät Jerusalemin ja Tel Avivin välisen tien varressa sijaisevaan arabien asuttamaan Deir Jassinin kylään Terroristit uskoivat kylän muodostavan vakavan uhan turvallisuudelle kahden merkittävän juutalaiskaupungin välissä.
Hyökkäyksestä kehittyi raaka verilöyly, jossa tapettiin yli sata naista, miestä ja lasta. Tapahtuma pelästytti arabiväestön ja käynnisti joukkopaon alueelta.
Britit lähtivät Palestiinasta
Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 eli päivää ennen brittien lähtöä. Itsenäistymisjulistuksella Ben-Gurion joukkoineen osoitti valta-asemansa. Haganasta tehtiin maan virallinen armeija, johon myös Irgun ja Lehi sulautettiin.
Israelin perustaminen ei kuitenkaan tarkoittanut juutalaisten terroritekojen loppumista. Vaikka Lehi oli virallisesti lakkautettu maan itsenäistymisen myötä, sillä oli vielä aktiivisesti toimiva solu Jerusalemissa.
Se ryhtyi jälleen toimiin, kun YK:n rauhanneuvottelija Folke Bernadotte syyskuussa 1948 esitti ehdotuksen Israelin ja arabien välisen konfliktin ratkaisemiseksi.
Ehdotuksen mukaan Palestiina jaettaisiin arabien ja juutalaisten välillä ja Jerusalemista tulisi kansainvälinen kaupunki.
Seuraavana päivänä Lehi ampui Bernadotten Jerusalemissa. Saksalaisten keskitysleirivankien, myös juutalaisten, vapauttamisneuvotteluissa mukana olleen Bernadotten murha oli osoitus siitä, että rauha Palestiinassa oli vielä kaukainen unelma.
Israelin itsenäistyminen laukaisi uuden, edelleen jatkuvan konfliktin Pyhällä maalla.