Ikonoklasmi: kuvakielto sytytti Konstantinopolin tuleen

Itä-Rooman pääkaupungin Konstantinopolin asukkaat olivat neuvottomia ja peloissaan. Meressä kellui valtavia hohkakiven kappaleita, jotka tukkivat Dardanelliensalmen ja estivät pääsyn Välimerelle. Jo pitkään muslimi­armeijoiden ahdisteleman kaupungin asukkaista alkoi tuntua siltä, että loppu oli lähellä.

Itä-Rooman keisari Leo III uskoi tietävänsä, miksi hänen valtakuntaansa uhkasi vaara: maan sisuksista kumpuava kiehuva aine oli Jumalan vihaa. Keisari oli myös vakuuttunut siitä, että Jumala oli vihastunut itäroomalaisten häpeämättömästä kuvien palvonnasta.

Alamaiset kumarsivat tuhansia Jeesuksen, Marian ja pyhimysten kuvia, jotka koristivat kirkkoja ja koteja, vaikka ikonien palvonta oli Raamatussa annettujen käskyjen mukaan pyhäinhäväistystä. Raamatun käskyjä piti Leo III:n mukaan tulkita kirjaimellisesti, ja hän kielsi alamaisiltaan välittömästi ikonien valmistamisen ja kunnioittamisen.

Keisari käynnisti näin yhden kristinuskon perustavanlaatuisista ideologisista taisteluista, ikonoklasmin eli kuvainraaston, joka jakoi Itä-Rooman kahteen leppymättömästi kantaansa puolustavaan leiriin ja katkaisi suhteet länteen.

Ikonit aiheuttivat Itä-Rooman hädän

Ikonien palvonta, jonka Leo III halusi juuria valtakunnastaan, juontui aivan kristinuskon alkuvaiheisiin. Tapa periytyi roomalaisilta, joilla oli tapana pitää kotijumaliensa kuvia ja niitä esittäviä maalauksia kotona.

Maalaukset tehtiin levittämällä puulevylle kuumaan vahaan sekoitettua väriä ohuina kerroksina. Kun kristinusko yleistyi, roomalaisten jumalien sijaan alettiin maalauksissa ja patsaissa kuvata kristillisiä hahmoja ja kunnioittaa niitä polttamalla niiden edessä kynttilöitä ja suitsukkeita.

Etenkin Itä-Roomassa pyhimyskuvilla uskottiin olevan erityisiä ominaisuuksia. Itäroomalaiset uskoivat, että osa hahmon pyhyydestä siirtyi maalaukseen ja että kuvaa rukoilemalla he saattoivat saada yhteyden henkilöön.

Konstantinopolissa 600-luvulla vieraillut irlantilainen munkki kertoi muun mussa sotilaasta, joka kuljetti taisteluissa mukanaan pientä pyhimyksen kuvaa ja puhui kuvalle ”kuin pyhimys itse olisi läsnä”.

Kun sotilas sitten vastoin kaikkia odotuksia selvisi taistelusta hengissä, hän uskoi pyhimyksen pelastaneen hänet kuolemalta. Samoin Konstantinopolin asukkaat olivat vakuuttuneita siitä, että juuri Neitsyt Marian ikoni oli vuonna 626 ajanut pakosalle kaupunkia uhanneen lähes satatuhatpäisen vihollisarmeijan. Kaupunki saikin lisänimen ”Theotokoupolis”, joka tarkoittaa Jumalan äidin suojelemaa kaupunkia.

Leo III:n noustessa valtaistuimelle vuonna 717 oli selvää, että ihmeiden aika oli ohi. Itä-Rooman joukot olivat kärsineet toistuvasti tappioita Lähi-idän nousevaa mahtia, islamin­uskoa tunnustavia arabeja vastaan. Keisarin mukaan tappiot johtuivat siitä, että Jumala taisteli nyt arabien puolella kristittyjä vastaan, ja hän arveli sen johtuvan ikoneista.

Raamatussa toisessa Mooseksen kirjassa oleva toinen käsky kuuluu nimittäin: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala.”

Islamissakin kiellettiin Jumalan, Muhammadin ja muiden profeettojen kuvaaminen, ja ankarimmissa piireissä paheksuttiin jopa ihmisten ja eläinten kuvia. Tämä saattoi selittää sen, miksi Herra auttoi muslimeita. Eivätkö ikonit olleetkin jumalankuvia? Kyllä, arvelivat keisari ja hänen neuvonantajansa.

Itä-Rooman keisari vakuuttui siitä, että hän saavuttaisi Jumalan tuen taistelussa arabeja vastaan vain samanlaisella kuvakiellolla kuin muslimeilla oli.

Theran tulivuorenpurkaus oli viimeinen pisaraa, jonka jälkeen keisarilla ei ollut enää mitään tekosyytä lykätä kuvakiellon täytäntöönpanoa. Hänen valtakuntansa oli puhdistettava pikaisesti jumalattomista kuvista.

Käsky sai aikaan kansannousun

Leo III ei hukannut aikaa, ja ensimmäisenä hän käski tuhota Konstantinopolissa keisarillisen palatsin porttia koristaneen Kristus-mosaiikin. Käsky herätti tyrmistystä, ja yrittäessään suojella mosaiikkia kaupunkilaiset ottivat yhteen keisarin sotilaiden kanssa, mutta vastarinta oli turhaa.

Keisari oli taipumaton ja vaati, että kaikista valtakunnan kirkoista oli poistettava Kristuksen kuvan lisäksi kaikki muutkin uskonnolliset kuvat.

”Keisari antoi määräyksen, ettei pyhimysten, marttyyrien eikä enkelien ikoneita saanut enää käyttää, sillä ne olivat hänen mukaansa kaikki kirottuja”, Nikeforos Konstantinopolilainen kirjoitti asiasta myöhemmin.

Leo III:n vastustajat väittivät keisarin poltattaneen ikoneita roviolla ja teloi­tuttaneen vastarintaa tehneitä, mutta varmuutta asiasta ei ole. Se kuitenkin tiedetään, että kun valtakunnan ylin uskonnollinen johtaja, patriarkka Germanos vastusti keisarin toimia, hänet erotettiin monien yllätykseksi heti virastaan.

Keisari halusi päättää valtakunnan asioista yksin, eikä hän sallinut kirkon sotkeentua niihin.

Paavi piti kieltoa kerettiläisenä

Leo III:n voimakkaalla hyökkäyksellä pyhimyskuvia vastaan oli vielä suurempi vaikutus Konstantinopolin ulkopuolella. Itä-Roomaan kuuluneessa Kreikassa keisarin omat joukot nousivat kapinaan, joka tosin kukistettiin nopeasti.

Vielä voimakkaammin kuvakieltoon reagoi paavi Gregorius II, joka tuomitsi sen jyrkästi. Läntisellä kirkolla ei ollut yhtä läheistä suhdetta ikoneihin kuin itäroomalaisilla, mutta lännessäkin haluttiin säilyttää kuvat kirkoissa.

Paavi kutsui piispat kokoukseen, jossa Leon kielto julistettiin kerettiläiseksi. ”Ja hän varustautui keisaria vastaan kuin vihollista vastaan varustaudutaan”, kuvaili yksi paavin historioitsijoista tapahtumia myöhemmin. Raivostuneena paavin vastustuksesta ja kerettiläisyyssyytöksistä Leo III lähetti vuonna 732 laivaston hyökkäämään Roomaan.

Hyökkäys epäonnistui, sillä nousi myrsky ja laivat upposivat. Kuvariita vahingoitti Itä-Rooman keisarin ja läntisen kirkon suhteita pahasti. Kun germaaneihin kuuluvat langobardit vuonna 739 uhkasivat Roomaa, keisari Leo III kieltäytyi lähettämästä joukkoja apuun.

Uuden paavin, Gregorius III:n, täytyi kääntyä frankkien kuninkaan Kaarle Martelin puoleen ja anoa, että tämä kristittynä ”tottelisi käskyämme ja puolustaisi Jumalan kirkkoa ja hänen valittua kansaansa”.

Vaikkei apua sillä kertaa herunutkaan, siitä lähtien paavit osoittivat avunpyyntönsä nimenomaan frankkien kuninkaille eivätkä enää Itä-Rooman keisareille.

Ikonimaalareita teloitettiin

Keisari Leo III löi arabit vuonna 739 Anatolian niemimaan länsiosassa käydyssä Akroinonin taistelussa. Keisarin tukijoille voitto oli merkki siitä, että kuvakielto oli taivuttanut Jumalan taas itäroomalaisten puolelle, ja Leo III:n kuoltua vuonna 741 hänen seuraajansa Konstantinos V toteutti kieltoa entistä kovemmin ottein.

Tämä perusteli kantaansa sillä, että ikonit olivat vain maalattua puuta, ”arvottomia, kuten maalaritkin, jotka ne ovat tehneet”. Ikoneiden puolustajat taas painottivat sitä, että kauniit kuvat ja tarinat tarjosivat katselijalle pääsyn lähemmäksi Jumalaa.

Ne olivat tärkeitä etenkin sille suurelle väestön osalle, joka ei osannut lukea. Jeesusta symboloivat risti tai karitsa eivät tehneet heihin samanlaista vaikutusta kuin ikonit.

Ikonien puolustuspuhe ei tehonnut Konstantinos V:een, joka kielsi 750-luvulla kokonaan kaikenlaisten uskonnollisten muotokuvien valmistamisen. Lisäksi pääkaupungin hienoimmat pyhimysmosaiikit, jotka sijaitsivat Hagia Sofian kirkossa, tuhottiin ja korvattiin ristillä. Jopa pyhimyspatsaat poistettiin.

Lisäksi Konstantinos V kohdisti ajojahdin kaikkiin ikonofiileihin eli kuvien ystäviin. Useita korkeita virkamiehiä ja upseereita teloitettiin ja ikonien maalaamista jatkavia munkkeja vainottiin. Kirjallisen lähteen mukaan osaa munkeista rangaistiin maanpaolla ja osa ruoskittiin tai tapettiin, osa jopa suolistettiin.

Uhreihin lukeutui munkki Stefanos nuorempi, joka oli yksi kiellon sinnikkäimmistä vastustajista. Vaikka hänet vangittiin, hän kieltäytyi hyväksymästä keisarin määräyksiä. Keisarin sotilaat kiskoivat häntä pitkin Konstantinopolin katuja, minkä jälkeen he nuijivat hänet kuoliaaksi.

Puhdistus jatkui armottomana: ikoneita ja käsikirjoituksia poltettiin ja kirkkojen freskot ja mosaiikit tuhottiin tai kalkittiin peittoon. Ei tiedetä, kuinka paljon taidetta katosi ikonoklasmin aikana, mutta se tiedetään, että nykypäiviin ei ole säilynyt yhtään itäroomalaista ikonia, joka olisi tehty ennen 700-luvun puoliväliä.

Tutkimuksia vaikeuttaa se, että myöhemmät vallanpitäjät ovat hävittäneet kaikki kuvainraaston aikana kirjoitetut asiakirjat.

Konstantinos V huolehti toimillaan siitä, että mielipide-erot pysyivät jyrkkinä. Vuonna 775 hän kuoli vihattuna ja pelättynä ja jätti jälkeensä valtakunnan, joka oli jakautunut syvemmin kuin koskaan.

Keisarinnan iso päätös

Kuvariita lientyi hetkeksi, kun Konstantinos V:n seuraaja Leo IV kuoli vuonna 780. Tämän leski Irene ryhtyi sijaishallitsijaksi, koska kruununperijä oli vasta yhdeksänvuotias.

Monet ikonoklasmin kannattajista vastustivat Irenen nousemista valtaan ja yrittivät vallankaappausta, mutta Irene esti sen viime hetkellä. Vahvistaakseen asemaansa hän päätti taivuttaa kuvakieltoa vastustavat puolelleen sallimalla ikonien valmistuksen ja käytön.

Yksi hänen ensimmäisistä toimistaan oli Leo III:n viisikymmentä vuotta aiemmin tuhoaman Kristus-mosaiikin ennallistaminen. Lisäksi hän antoi määräyksen, jonka mukaan kaikkiin uusiin kirkkoihin oli hankittava ikoneita ja kaikilla karkotetuilla oli lupa palata kotiin.

Lännen kirkko hylkäsi idän

Vuonna 802 keisarinna Irene syrjäytettiin vallasta hänen hallittuaan 20 vuotta. Kuvariita puhkesi jälleen, ja keisarillisen palatsin portin Kristus-mosaiikki sai taas tuta sen ensimmäisenä. Kiellon vastustajien vainot huipentuivat vuonna 829 valtaan nousseen viimeisen ikonoklastisen keisarin, Theofiloksen, aikana.

Perimätiedon mukaan Theofilos avioitui nuoren Theodoran kanssa, joka piti kiellosta huolimatta huoneessaan ikoneita. Eräänä päivänä palvelija yllätti hänet rukoilemasta ikoneiden edessä ja juorusi asiasta keisarille. Theodoran onnistui vakuuttaa keisarille, että hän oli vain leikkinyt nukeilla.

Kun Theofilos vuonna 842 kuoli, Theodora kutsui piispat kokoukseen, jossa päätettiin päästää uskonnolliset kuvat pannasta. 10. maaliskuuta 843 ikonit sallittiin virallisesti mutta tähdennettiin, että palvonta ei saanut kohdistua itse kuvaan vaan sen kuvaamaan henkilöön.

Näin ikonien käyttö ei rikkonut Raamatun käskyä vastaan. Tekonsa ansiosta Theodora julistettiin myöhemmin pyhäksi. Yli 120 vuotta kestäneen kuvakiellon vaikutusten korjaaminen vei pitkään. Joissakin kirkoissa voitiin vain raaputtaa laasti tai kalkki pois, jolloin pyhät kuvat saatiin taas näkyviin, mutta usein jouduttiin hankkimaan aivan uusia ikoneja ja patsaita.

Yhtä ikonoklasmin aiheut­tamista tuhoista oli kuitenkin mahdotonta korjata: itäroomalaisten keisarien vimma vastustaa uskonnollisia kuvia oli vieraannuttanut Itä-Rooman läntisestä kirkosta.

Välirikko syveni, kun paavi kruunasi frankkien Kaarle Suuren Rooman keisariksi vuonna 800. Eleellään paavi osoitti, etteivät Itä-Rooman keisarit enää kelvanneet roomalaisen perinnön vaalijoiksi.

Vuonna 1054 läntinen kirkko käänsi lopullisesti selkänsä itäisille uskonveljilleen ja kirkko jakaantui kahtia niin sanotun suuren skisman seurauksena.