Haarukka herätti hurskasta vihaa

Sen sijaan että hän olisi vienyt ruuan suuhunsa sormin, kuten tapana oli, Maria Argyra käytti kaksipiikkistä kultaista haarukkaa.

Jumalaapelkääväiset papit haukkoivat henkeään, sillä prinsessan syömäväline muistutti hiilihankoa, jolla paholainen piinasi syntisiä maalauksissa, ja keino­tekoisten apuvälineiden käyttö Luojan luomien sormien sijaan oli avointa pilkkaa Jumalan luomistyötä kohtaan.

”Jumala on viisaudessaan varustanut ihmiset luonnollisin haarukoin – sormin. Keinotekoisten metallisten välineiden käyttäminen sormien sijaan on loukkaus Jumalaa kohtaan”, sanottiin.

Haarukkaan suhtauduttiin epäluuloisesti myös siksi, ettei sitä tunnettu kristillisessä perimätiedossa: viimeisellä ehtoollisella käytettiin veistä, ja Maria ruokki Jeesus-lasta lusikalla.

Haarukka tuntui liittyvän vain paholaiseen. Kun Maria Argyra kuoli ruttoon vain kolme vuotta häiden jälkeen, hurskaat miehet kiiruhtivat pian päivittelemään prinsessan saaneen ansionsa mukaan.

”Hän ei alentunut koskemaan ruokaan sormillaan vaan käski eunukkejaan leikkaamaan sen pieniksi palasiksi, jotka hän saattoi keihästää kultaisella, kaksipiikkisellä esineellä ja viedä ne sitten suuhunsa”, jylisi kardinaali Petrus Damianus.

”Tämän naisen turhamaisuus oli loukkaus kaikkivaltiasta Jumalaa kohtaan, ja siksi Jumala epäilemättä langetti kostonsa hänen ylleen.”

Seuraavien vuosisatojen aikana haarukkaa ja sen käyttäjiä pilkattiin ja hyljeksittiin yleisesti, ja kesti yli 700 vuotta ennen kuin haarukasta tuli nykyisenkaltainen korvaamaton ja jokapäiväinen väline länsimaissa.

Paistihaarukka oli kyllä tuttu

Maria Argyran kaksipiikkinen haarukka oli ensimmäinen maailmanhistoriassa kuvattu ruokailuhaarukka, mutta samankaltaisia välineitä oli käytetty jo yli tuhat vuotta.

Esimerkiksi muinaiset egyptiläiset nostivat jumalille uhrattavaksi tarkoitetun lihan tulesta pitkillä kaksipiikkisillä pronssikeihäillä.

Kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät samankaltaisia paistihaarukoita ruuanlaittoon.

Arkeologit ovat löytäneet hopeahaaru­koita myös Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 tuhkan alle jääneiden Pompejin ja Herculaneumin raunioista.

On kuitenkin epävarmaa, käyttivätkö egyptiläiset, kreikkalaiset ja roomalaiset haarukkaa varsinaiseen ruokailuun.

Historioitsijat olettavat, että tapa panna haarukka suuhun syntyi vasta 600-luvulla Bysantin ja Lähi-idän hienostoperheiden keskuudessa.

Spagetti nosti haarukan suosioon

Maria Argyra toi tavan käyttää ruokailuhaarukkaa mukanaan Italiaan vuonna 1004, mutta haarukan läpimurto Italiassa kesti kauan, sillä se levisi yleiseen käyttöön vasta ­kolmisensataa vuotta prinsessan häiden jälkeen. Ratkaiseva tekijä oli eräs kuli­naarinen uutuus.

Vuonna 1150 arabimaantieteilijä al-Idrisi kertoi, että Sisiliassa valmistettiin syötäväksi jauhoista ja kananmunasta pitkiä nauhoja – siis spagettia.

Sitä myytiin runsaasti, ja pian sitä alettiin valmistaa myös muualla Italiassa.

Pastanauhoja ­syötiin aluksi kier­tämällä ne ­puisen puikon ympärille, mutta pian huomattiin, että haarukka sopi pit­kien ja liukkaiden spagettien syömiseen pelkkää puikkoa paremmin. Siitä alkoi haarukan voittokulku.

Ruokailuhaarukka mainittiin ensimmäistä kertaa Firenzen kaupungin arvotavaroiden luettelossa vuonna 1361, ja 1400-luvulla siihen viitattiin jo useissa italialaisissa keittokirjoissa.

Kun italialaiset olivat tottuneet syömään spagettia haarukalla, he alkoivat syödä sillä myös muita ruokia. Muissakin maissa haarukkaan suhtauduttiin aluksi epäillen.

Kun rikkaan Medicien ­suvun 14-vuotias Katariina lähti vuonna 1533 kotikaupungistaan ­Firenzestä Marseilleen mennäkseen naimisiin Ranskan kuninkaan Frans I:n pojan (myöh. kuningas Henrik II) kanssa, hän pakkasi mukaansa tusinoittain hopeahaarukoita.

Aluksi niille nyrpistettiin Marseillessa nenää, mutta kun yläluokkaisissa ranskalaisperheissä haluttiin kaikin tavoin matkia kuninkaallisia, niin haarukat löysivät Katariinan ansiosta pian tiensä myös ranskalaisten pöytiin.

Haarukan kasvavaan suosioon vaikutti myös vahvasti vaatemuoti, joka 1500-luvun lopussa vaati niin naisia kuin miehiäkin käyttämään runsaasti pitsejä ja röyhelökauluksia.

Oli vaikea olla sotkematta leveitä myllynkivikauluksia ja herkkiä tekstiilejä, kun söi sormin. Ongelman ratkaisu oli haarukka, ja niin se levisi vähitellen läpi koko Euroopan.

Suomeen haarukka saapui jo suhteellisen aikaisin, sillä Suomen ensimmäiset haarukat olivat tiettävästi Juhana Hert­tuan vaimon Katariina Jagellonican Turun linnaan myötäjäisinään tuomat haarukat vuonna 1562.

Haarukkaa pidettiin rivona

Läheskään kaikki eivät kuitenkaan ihastuneet haarukkaan, eivät edes kaikki ranskalaiset. Vuonna 1605 ranskalainen satiirikko Thomas Artus julkaisi pilkallisen kirjan ”hermafrodiittien saaresta”.

Hermafrodiitti oli tuolloin haukkumasana, ja kirja pilkkasi aiempaa Ranskan kuningasta Henrik III:ta ja tämän hovia, joka oli koostunut Artusin mukaan epämiehekkäistä vetelyksistä.

Kaikista hovin naurettavuuksista Artusin mielestä pahinta oli haarukan käyttö. Hän kuvaili kirjassa, kuinka hovissa ”kukaan ei koske lihaan käsin vaan ainoastaan haarukalla”.

Haarukan piikit olivat sitä paitsi niin kaukana toisistaan, etteivät esimerkiksi pavut ja herneet pysyneet kyydissä suuhun asti, ja niin haarukka synnytti Artusin mukaan kahta pahemman sotkun.

Myös englantilaiset suhtautuivat haarukkaan epäillen. Se tunnettiin maassa niinkin aikaisin kuin vuonna 1463, sillä jo silloin löytyy kirjallinen maininta hopeahaarukasta, jolla syödään kandeerattua inkivääriä.

Historioitsijoiden mukaan ­jälkiruokia suosivassa Englannissa käy­tettiin 1500-luvulla pieniä haarukoita, joilla syötiin hedelmiä ja muita jälkiruokia.

Teräväpiikkisillä haarukoilla oli helppo poimia hedelmiä säilöntäliemestä, ja kun tahmeat jälkiruoat tarttuivat hampaisiin, haarukkaa voitiin käyttää myös hammastikkuna.

Silti moni vastusti haarukkaa. Esi­merkiksi vuosina 1558–1603 hallinnut kuningatar Elisabet I omisti useita haarukoita mutta käytti niitä ilmeisesti harvoin.

Hän piti haarukan lävistävää liikettä aivan liian rahvaanomaisena suoritettavaksi arvokkaassa seurassa, ja niinpä hän söi useimmiten sormin.

Oxfordissa opiskellut ja hovinarrinakin toiminut Thomas Coryate sai haarukan aseman vakiintumaan Englannin hienostopiireissä.

Hän kiersi vuonna 1608 Eurooppaa ja liikkui usein kävellen, ja niin hän pääsi aina lähelle paikallista elämää. Italiassa hän kiinnitti huomiota tapaan, ”joka ei ole käytössä missään muussa maassa”: lihan syömiseen haarukalla.

”Italialaiset eivät voi sietää sitä, että ruokaa kosketaan sormin, sillä he ymmärtävät, etteivät kaikkien sormet ole yhtä puhtaita”, Coryate kirjoitti.

Ihmetyksestä toivuttuaan Coryate alkoi itsekin syödä haarukalla, ja hän väitti myöhemmin, että juuri hän toi Lontooseen tavan syödä koko ateria – siis ei vain jälkiruokia – haarukalla.

Coryaten ystävät kutsuivat häntä lempinimellä ”Furcifer”, jonka voi tulkita tarkoittavan ”haarukankantajaa” tai ”konnaa”, mutta se muistuttaa myös paholaisen nimeä ”Lucifer”.

Coryate ei pilkasta välittänyt. ”Odottakaahan vain, eräänä päivänä te kaikki vielä käytätte haarukkaa”, hän ennusti.

Pöytätavat kertoivat asemasta

Muutamassa vuodessa haarukasta tulikin statussymboli englantilaisen yläluokan keskuudessa.

Hienoimmissa haarukoissa oli hopeiset piikit ja kristallista tai norsunluusta tehty varsi.

Ylhäisön jäsenet säilyttivät haarukkaansa hienossa rasiassa, joka otettiin mukaan, kun lähdettiin matkalle tai ulos syömään.

Siihen oli hyvät ja käytännöl­liset syyt, sillä aika harvat omistivat 1600-luvulla niin paljon haarukoita, että he olisivat voineet kattaa niitä vierailleenkin.

Arvokkaan aterinrasian avulla oli myös helppo kiinnittää muiden läsnäolijoiden huomio vieraan hienostuneeseen makuun.

Jotkut lähettivät jopa palvelijat edeltä käsin viemään aterinrasian päivällispaikkaan, koska sillä tavoin vieraan tärkeys tehtiin selväksi jo ennen kuin seurue edes istui pöytään.

Vuonna 1633 haarukka sai lopullisen tunnustuksen, kun Englannin kuningas Kaarle II julisti, että oli ”säädyllistä käyttää haarukka”, ja 1700-luvun alun tienoilla haarukka oli laajalti käytössä ympäri Euroopan.

Silloin haarukan piikit oli taivutettu hieman ylöspäin, jotta haarukassa oli helpompi kannatella lautaselta kerättyä ruokaa, ja piikkien määrä oli kasvanut useimmiten kolmeen tai neljään.

Samoihin aikoihin laakeat posliinilautaset syrjäyttivät aiemmin käytetyt vadit ja puiset kulhot, sillä haarukalla oli helppo poimia ruokaa myös tasaiselta lautaselta.

1700- ja 1800-luvulla porvariston vauraus ja vaikutusvalta kasvoivat. Nouseva keskiluokka korosti uutta asemaansa muun muassa pitämällä tiukasti kiinni etike­tistä.

Se päti myös pöytätavoissa, jotka kehittyivät vähitellen niin tarkoiksi, että vain asiaan erityisesti ­perehtyneet selvisivät päivällisistä täysin etikettivirheittä.

Nyrkkisääntö kuitenkin kuului: ”Jos yhtään epäilyttää, käytä haarukkaa.” Keittokirja vuodelta 1887 neuvoi: ”Joskus jälkiruokaa syödään lusikalla, mutta haarukan käyttäminen on tyylikkäämpää.”

Eräässä vaiheessa oli muotia syödä jopa keittoa haarukalla, mutta se osoittautui niin epäkäytännölliseksi, että muoti muuttui nopeasti.

Haarukka vakiinnutti kuitenkin asemansa lähes kaikkien ­muiden ruokalajien syömisessä, ja sitten ongelmaksi jäikin enää, mikä tarjolla olevista haarukoista nälkäisen aterioitsijan tuli kulloinkin valita.

Valinnanvaikeus johtui siitä, että haarukasta alettiin valmistaa jos jonkinlaisia versioita eri ruokalajeille.

Viktoriaanisen porvariston päivällisillä saatettiin käyttää esimerkiksi kalahaarukkaa, salaattihaarukkaa ja jäätelöhaarukkaa, ja oikein hienolla aterialla oli erikseen haarukka jopa kilpikonnan syömiseen.

”Haarukasta on tullut ensisijainen ja muodikkain väline viedä ruokaa suuhun. Ensin se syrjäytti veitsen, ja nyt se on ylpeästi valloittanut elintilaa jopa aiemmin niin mahtavalta lusikalta.

Lusikasta on tullut alamainen, ja haarukka on häpei­lemättä ja voitokkaasti noussut itse­valtiaan asemaan”, kirjoitti Florence Hall vuonna 1887 julkaistussa käytösoppaassa.

”Aidosti muotia noudattava ei enää rohkene käyttää lusikkaa kuin teen sekoittamiseen ja keiton syömiseen. Hän syö nöyränä jäätelönsä haarukalla ja esittää nauttivansa siitä.”

Merimiehet harasivat vastaan

Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet ihastusta haarukkaan, vaan jopa varakkailla henkilöillä saattoi olla vaikeuksia seurata uusimpia muotivirtauksia.

Hopeakauppias brittiläinen Joseph Brasbridge kirjoitti muistelmissaan vuonna 1824 joutuneensa eräillä päivällisillä tunnustamaan isännälleen, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka haarukkaa pitäisi käyttää.

”Tiedän, miten tällainen esine myydään, mutta en tiedä, miten sitä käytetään”, Brasbridge tunnusti.

Uusi aterin oudoksutti myös työläisiä, talonpoikia ja käsityöläisiä. Pohjolassa maalaisväestö söi tavallisesti puuroja ja keittoja ja tunsi aterimista vain lusikan ja veitsen.

Tanskalainen kyläsuutari Jonas Stolt sai kuitenkin havaita aikojen muuttuneen, kun hän 1800-luvun alussa söi päivällistä isossa kartanossa, jossa hän oli töissä.

Talossa asui vauras perhe, ja Stolt huomasi aterialla, että vanhanaikaiset puiset ruoka-alustat olivat vaihtuneet moderneihin posliinilautasiin.

”Ei syöty samasta vadista vaan sekä puuroa että keittoa kauhottiin lautasille, ja vanhoista sahanteristä tehtyjen veitsien sijaan pöydässä oli kiillotetut ostoveitset”, hän valitteli.

Haarukkaan hän ei nolona koskenut lainkaan, ”koska en ollut vielä oppinut käyttämään sitä”. Monet suhtautuivat haarukan käyttöön epäilevästi yllättävän pitkäänkin.

Brittiläiset merimiehet kieltäytyivät vielä vuonna 1897 haarukan käytöstä, sillä se oli heidän mielestään epämiehekästä ja tuhoisaa miehistön kurille.

Lopulta heidänkin oli kuitenkin kaikkien muiden tavoin taivuttava piikikkään aterimen edessä.