Kaaos puhkesi helmikuun lopulla vuonna 1534, kun ”Jumalan seurakunnan” jäsenet tunkeutuivat Münsterin kaupungin kirkkoihin tuhoten niiden alttareita ja muuta esineistöä.
Kirkkojen penkit ja saarnastuolit rikottiin ja poltettiin, ja jopa raatihuonetta tuhottiin.
Ääriprotestanttisen kastajien lahkon jäsenet tuhosivat myös asiakirjoja ja arkistoja, sillä niitä ei enää pian tarvittaisi. He halusivat valmistella Münsteriä tuomiopäivää varten.
”Ulos! Jumala on vihainen ja haluaa rangaista teitä!” Kastajat Münsterin asukkaille
Kastajat aikoivat tehdä tuomiokirkosta ruutitehtaan, ja muiden kirkkojen oli määrä toimia kivilouhoksina.
Jumala halusi münsteriläisten hyvittävän syntejään – ja kastajat tiesivät, miten se tapahtui. 27. helmikuuta lahkolaiset jalkautuivat kaupungin kaduille lumituiskusta välittämättä jo ennen aamunkoittoa ja koputtivat talojen oviin huutaen:
”Ulos! Jumala on vihainen ja haluaa rangaista teitä!”
Lahkolaiset mursivat ovet hilpareillaan ja raahasivat hämmentyneet kaupunkilaiset lumipyryn läpi tuomiokirkon aukiolle, jossa lahkolaissaarnaajat odottivat heitä.
”Polvistukaa!” saarnaajat komensivat.
”Kastan teidät Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Amen”, saarnaajat messusivat yhä uudelleen useita päiviä kestäneissä joukkokastajaisissa. Läheskään kaikki kastetut eivät halunneet hylätä vanhaa uskoaan.
Noin viidesosa Münsterin kymmenestätuhannesta enimmäkseen protestanttisesta asukkaasta kieltäytyi pakkokasteesta, jolloin lahkolaiset esittivät heille kaksi vaihtoehtoa: välitön karkotus Münsteristä tai kuolema.
Suurin osa kasteen vastustajista ja karkotetuista oli miehiä, jotka jättivät vaimonsa kotiin vartioimaan perheen omaisuutta.
Harva münsteriläinen uskoi tuolloin, että sekasortoa kestäisi muutamaa viikkoa pitempään.
”Häipykää, te jumalattomat!” Vihaiset huudot kaikuivat karkotettujen korvissa, kun he kävelivät ulos kaupungin porteista mukanaan vain yllään olevat vaatteet.
Perheensä ja kaiken omaisuutensa he joutuivat jättämään taakseen.
Taustaa: Luther innoitti ääriprotestantteja
Munkki Martti Luther käynnisti vallankumouksen, kun hän vuonna 1517 julkaisi katolisen kirkon moraalista rappiota ja paavin ahneutta arvostelevat teesinsä.
Hän sai nopeasti paljon kannatusta, ja hänen kotikaupunkiinsa Wittenbergiin alkoi virrata samanmielisiä. Luther halusi uudistaa kirkkoa, mutta osalle hänen kannattajistaan se ei riittänyt.
Yksi halusi vapauttaa Saksan talonpojat aateliston ikeestä, mistä seurasi verinen kapina. Toiset, kuten münsteriläinen Bernhard Rothmann, vaativat yhteiskunnallista murrosta.
Lahkon profeetta kielsi yksityisomistuksen
15. maaliskuuta 1534 Mies ”jumalattomien” karkotuksen takana oli 34-vuotias hollantilainen leipuri Jan Matthys. Jumala oli ilmoittanut hänelle, että tuomiopäivä koittaisi pääsiäispäivänä 1534 ja vain Münsterin kaupunki säästyisi tuholta.
Kun kaikki täysi-ikäiset münsteriläiset oli pakkokastettu, lahkolaisten ”profeetta” Jan Matthys nimesi kaupungin ”Uudeksi Jerusalemiksi”, jonne Jeesus Kristus pian ilmestyisi ja perustaisi tuhatvuotisen valtakunnan.
Sitten hän ilmoitti, että jokaisen karkotetun asukkaan tilalle oli tulossa uusia. Münsteriin alkoikin pian saapua Matthysin seuraajia etenkin Alankomaista.
Matthys halusi, että hänen seuraajansa jakaisivat Jeesuksen opetuslasten tavoin kaiken, ja hän kielsi yksityisomistuksen. Kukaan ei saanut omistaa mitään, vaan kaikki omaisuus – niin tavara kuin rahakin – piti tuoda raatihuoneelle.
”Kaikki, mitä kristityt veljemme ja sisaremme omistavat, kuuluu nyt meille kaikille”, Matthys julisti. Myös ruoka ja vaatteet piti tuoda yhteisiin varastoihin, jotta kenenkään ei tarvitsisi kärsiä puutetta mistään.
Katolinen piispa värväsi palkka-armeijan
Kevät 1534 Saksa oli jakaantunut reformaation seurauksena kahtia katolisiin ja protestantteihin. Kastajaliike oli molempien yhteinen vihollinen, mutta katoliset ja protestantit eivät silti kyenneet heti yhdistämään voimiaan sitä vastaan.
Münsterin katolinen piispa Franz von Waldeck oli lauhkea mies, ja hän oli luovuttanut Münsterin vapaaehtoisesti protestanteille, kun nämä vuonna 1533 olivat saaneet enemmistön kaupunginraadissa.
”Jumala on vihainen!” Kastajien pahaenteiset sanat kaupunkilaisille
Kastajien kaapattua kaupungissa vallan vaarana oli kuitenkin, että paavi erottaisi Waldeckin piispanvirasta. Niinpä piispa värväsi tuhansia sodan karaisemia palkkasotilaita piirittämään Münsteriä.
Piispa Waldeck ei kuitenkaan aina pystynyt maksamaan sotilaiden palkkoja, jolloin sotilaat uhkasivat nousta kapinaan.
Piispa ei saanut apua alueen protestanttisilta pikkuruhtinailta, jotka pelkäsivät, että hän valtaisi Münsterin ja tekisi kaupungista jälleen katolisen – heidän rahoillaan.
Keskeiset henkilöt
Münsterin poika
Bernhard Rothmann (1495-?)
Münsterin katoliset pitivät Rothmannia lahjakkaana nuorukaisena ja kustansivat hänen teologianopintonsa Kölnissä. Rothmann suuntasikin Lutherin oppiin ja palasi kotiin radikalisoituneena protestanttina. Hän piti tulikiven katkuisia saarnoja, joita esimerkiksi Jan Beuckelszoon matkusti kuulemaan Hollannista asti.
Utelias muukalainen
Juhana Leideniläinen (1509-1536)
Juhana Leideniläinen, oikealta nimeltään Jan Beuckelszoon, oli räätäli, mutta avioiduttuaan hän alkoi pyörittää appensa satamakapakkaa ja sen yhteydessä toimivaa bordellia Amsterdamissa. Münsterissä käytyään hän tapasi ”profeetta” Jan Matthysin.
Hollannin profeetta
Hollannin profeetta (1500-1534)
Matthys liittyi kastajiin 20-vuotiaana Amsterdamissa. Hän nousi liikkeen johtoon, kastoi tuhansia ja sai lisänimen ”Jumalan lähettiläs”. Hän kuuli Juhana Leideniläiseltä kastajien aikeista vallata Münster. Hänestä tuli kastajien ensimmäinen ”profeetta”.
Münsterin valtiatar
Divara van Haarlem (1511-1535)
Matthys matkusti Beuckelszoonin kanssa Münsteriin vuonna 1534. Hän jätti vaimonsa ja lapsensa Hollantiin ja otti sen sijaan mukaansa panimonomistajan tyttären Divara van Haarlemin. Matthysin kuoltua vuonna 1534 Divara nai Juhana Leideniläisen, jolla oli yhteensä 16 vaimoa.
Maallistunut piispa vapautti Münsterin kastajien kynsistä
Franz von Waldeck (1491-1553)
Münsterin katolinen piispa Franz von Waldeck tiesi kaiken lihan iloista, olihan hän kahdeksan lapsen isä. Piispa ymmärsi Lutherin ajatuksia eikä estänyt protestantteja valtaamasta Münsterin kaupunginraatia vuonna 1533 vaan lähti itse kaupungista.
Vasta kun hollantilaiset kastajat ottivat vallan Münsterissä, piispa päätti puuttua asiaan ja värväsi palkkasotilasarmeijan piirittämään kaupunkia. Waldeck joutui välillä maksamaan sotilaiden palkat omasta pussistaan, ja hän kuoli köyhänä. Münster on kuitenkin ollut vankasti katolinen kaupunki siitä lähtien, kun kaupungin vallanneet kastajat vuonna 1535 kukistettiin.
Kauhun päivä lahkolaisten kaupungissa
Kevät 1534 Kastajat uskoivat Jumalan ilmaisevan tahtonsa ilmestyksissä, joita saattoivat saada kaikki miespuoliset kastajat. Tärkeimmät viestit jumala kuitenkin osoitti profeetta Matthysille.
Jumala ei ilmeisesti uskonut kaikkien münsteriläisten suostuneen pakkokasteeseen vilpittömin mielin. Niinpä Matthys kutsui koolle lahkon johtavat saarnamiehet.
Yksi heistä oli Bernhard Rothmann, joka oli käynnistänyt herätysliikkeen edellisenä vuonna ja oli siitä lähtien ollut lahkon kiihkein saarnaaja. Nyt hän oli mukana kokoamassa kaupungin miehiä tuomiokirkon aukiolle.
”Jumala on vihainen eikä Hän salli Münsterissä mitään epäpuhdasta! Jumala haluaa nähdä hurskaan kansan, joka ylistää Hänen nimeään”, saarnaajat messusivat ja pakottivat miehet heittäytymään mahalleen maahan.
Yksi miehistä oli Heinrich Gresbeck, joka oli ollut Münsterissä vierailulla äitinsä luona, kun kastajat olivat kaapanneet siellä vallan. Hän oli jäänyt tuolloin kaupunkiin huolehtimaan äidistään.
Nyt Gresbeck makasi rähmällään maassa ja pelkäsi, että kastajat päättäisivät katkaista hänen kaulansa.
Tunnin pelokkaan odotuksen jälkeen miehet komennettiin sisälle kirkkoon, missä heidän piti polvistua rukoilemaan, että Jumala antaisi heidän jäädä Münsteriin.
Miehet rukoilivat pelokkaina yhteen ääneen, ja kolmen tunnin kuluttua vaara oli sillä kertaa ohi. Helpottuneet miehet heittäytyivät riemuissaan tanssimaan.
Gresbeck päätti toistaiseksi teeskennellä hurskasta uskovaista, kuten moni muukin münsteriläinen.
Kastajien mielivaltainen tyrannia ja karkotettujen asukkaiden tyhjilleen jääneet talot vallanneet hollantilaiset lahkolaiset kuitenkin suututtivat häntä.
Vuosina 1534–35 piispa Franz von Waldeckin kokoama katolinen palkka-armeija yritti turhaan vallata Münsteriä, mutta kaupungin 86 tykkiä ja vankat puolustusrakennelmat olivat pitkään liian kova vastus piispan armeijalle ja sen 42 tykille.
Linnoituskaupunki
Münsteriä pidettiin mahdottomana valloittaa, sillä sitä suojasivat kaksi vallihautaa, maavalli ja 4 kilometriä pitkä muuri.
Kaupungin ruokavarastot
Kaikissa kaupungin taloissa oli puutarha tai kasvimaa, jotta kaupunkilaisille olisi riittänyt ruokaa pitkän piirityksen aikana.
Tuomiokirkon aukio
Tuomiokirkon aukio nimettiin ”Siionin vuoreksi”. Siellä oli kastajakuninkaan valtaistuin, jolta hän hallitsi alamaisiaan ja jakoi tuomioita.
Profeetta ratsasti suoraan kuolemaansa
Pääsiäispäivä 1534 Jan Matthys oli ennustanut Jeesuksen palaavan 5. huhtikuuta 1534. Kun odotettu pääsiäispäivä sitten valkeni, Jumalan poikaa ei näkynyt eikä kuulunut.
Matthys joutui lannistuneena myöntämään, että hänen ilmestyksensä Jeesuksen uudesta tulemisesta oli osunut harhaan.
Istuessaan päivällispöydässä lempivaimonsa Divaran ja lähimpien opetuslastensa kanssa hän sai kuitenkin uuden ilmestyksen: Jumala halusi hänen murtavan piispa Waldeckin piirityksen ja vapauttavan Münsterin.
”Oi rakas Isä! Tapahtukoon Sinun tahtosi”, Matthys julisti kuin transsissa. Sitten hän nousi pöydästä ja siunasi kaikki paikalla olijat: ”Jumalan armo olkoon kanssanne.”
Pian profeetta laukkasi ulos kaupungin portista valkoisella hevosellaan. Hän oli aseeton ja vuorenvarma siitä, että Jumala suojelisi häntä hänen yrityksessään vapauttaa Münster saarrosta.
Piispan palkkasotilaat eivät aikailleet vaan tappoivat Matthysin ja hakkasivat hänen ruumiinsa kappaleiksi.
Sitten he naulasivat hänen sukuelimensä yhteen kaupungin porteista ja iskivät hänen päänsä seipääseen varoitukseksi ja pelotukseksi muurien takana vapiseville kaupunkilaisille.
Karismaattinen räätäli otti vallan
8. huhtikuuta 1534 Jan Matthysin odottamattoman kuoleman jälkeen hänen lähin opetuslapsensa Juhana Leideniläinen oli valmiina astumaan profeetan rooliin. Ensin hänen oli kuitenkin voitettava kaupunkilaiset puolelleen.
Juhana Leideniläisenä paremmin tunnettu Jan Beuckelszoon oli saanut syntymälahjaksi komeat kasvot, vahvan tahdon ja loistavat puhujanlahjat.
Viimeksi mainitusta ominaisuudesta oli 25-vuotiaalle Leidenistä kotoisin olevalle räätälille apua Matthysin kuoltua.
”Rakkaat veljet ja sisaret! Älkäämme antako profeettamme kuoleman horjuttaa uskoamme. Se oli Jumalan tahto, sillä hänen aikansa oli tullut. Jumala on kuitenkin antanut teille uuden profeetan, joka on edellistäkin mahtavampi ja pyhempi!” Juhana Leideniläinen julisti lahkolaisille.
Varmistaakseen valtansa uusi profeetta hajotti kaupunginraadin ja asetti sen tilalle ”vanhimpien neuvoston”, jonka 12 jäsentä olivat kastajaliikkeen johtohahmoja.
Lisäksi hän määräsi, että kaikki antikristuksen palvelijat, kuten piispa Waldeck, piti teloittaa. Myös varkauksista, valehtelusta ja Jumalan tahdon uhmaamisesta seurasi kuolema.
Münsterin uusi hallitsija otti käyttöön myös tiukan pakkotyöjärjestelmän: Kaikkien kaupungin asukkaiden oli raadettava ruokansa eteen ja osallistuttava joko kaupungin hallintoon, puolustukseen tai käytännön töihin.
Yhteiskuntaluokkien välisten erojen häivyttämiseksi Leideniläinen määräsi myös, että kaikkien kaupunkilaisten oli pukeuduttava vaatimattomasti, jotta kukaan ei erottuisi muista.
Piispalle viritettiin hunaja-ansa
16. kesäkuuta 1534 Lahkoon kuuluva nuori Hille Feicken oli keksinyt ovelan juonen. Hän viettelisi naisiinmenevän piispa Waldeckin, surmaisi tämän ja vapauttaisi siten Münsterin piirityksestä.
Nuori hollantilainen Hille Feicken oli tullut Münsteriin aviomiehensä Psalmuksen kanssa elääkseen kastajien opetusten mukaan. Hän raatoi joka päivä kaupungin muureilla vahvistamassa niitä piispan palkka-armeijaa vastaan.
”Hänen sandaalinsa viekoittivat miehen silmät, hänen kauneutensa vangitsi miehen mielen, ja miekka katkaisi kaulan.” Judit 16: 7–9
Pian Hille alkoi pohtia, voisiko vihollisen kukistaa muulla tavoin. Hän muisti Raamatun kertomuksen Juditista, joka pelasti Israelin hiipimällä babylonialaisten leiriin ja viettelemällä ja surmaamalla heidän julman sotapäällikkönsä Holoferneksen (Judit 16:7–9):
”Judit riisui yltään leskenpukunsa auttaakseen Israelin ahdingosta, hän voiteli kasvonsa tuoksuöljyllä, kietoi päähänsä kauniin nauhan ja puki ylleen hienon pellavapuvun saadakseen miehen ansaan. Hänen sandaalinsa viekoittivat miehen silmät, hänen kauneutensa vangitsi miehen mielen, ja miekka katkaisi kaulan.”
Hille tunsi Jumalan kutsuvan häntä, ja hän tiesi mitä hänen oli tehtävä. Vanhimpien neuvoston siunauksella hän lähti kaupungista ja lähti etsimään piispa Waldeckia, jonka kaikki tiesivät olevan altis lihan houkutuksille.
Toisin kuin Judit, urhea Hille ei kuitenkaan selvinnyt yrityksestään hengissä. Piispan epäilykset heräsivät, ja Hille vangittiin.
Hän tunnusti kidutettuna aikeensa, ja Waldeck mestautti hänet. Sen jälkeen hänen runneltu ruumiinsa pantiin näytteille teilipyörään varoitukseksi muille.
Profeetta teki moniavioisuudesta pakollista
23. heinäkuuta 1534 Münsterin sukupuolijakauma oli hyvin epätasainen, sillä kaupungissa oli noin 2 000 aikuista miestä ja noin 6 000 naista. Juhana Leideniläinen päätti korjata epäkohdan ja määräsi kaupunkilaiset harjoittamaan moniavioisuutta.
”Lisääntykää ja täyttäkää maa”, Juhana Leideniläinen kehotti lahkolaisia 1. Mooseksen kirjan tekstiä siteeraten.
Sitten hän teki moniavioisuudesta pakollista ja julisti, että mitä useamman vaimon mies otti, sitä parempi kristitty hän oli.
Hän perusteli moniavioisuutta myös viittaamalla israelilaisten kuningas Daavidiin, jolla useita vaimoja. Leideniläinen näytti esimerkkiä ja keräsi itselleen oikean haaremin.
Hän otti peräti 16 vaimoa, joista hänen suosikkinsa oli surmatun Jan Matthysin 23-vuotias leski Divara. Muut vaimot olivat sieviä, usein vasta teini-ikäisiä tyttösiä.
Uusi profeetta määräsi myös, etteivät naiset voineet vastustaa avioliittoa vaikka he olisivat naimisissa karkotetun miehen kanssa.
Piispa Waldeck sijoitti 8 000 sotilastaan Münsteriä ympäröiville teille.
Naisten – myös nunnien – velvollisuus oli avioitua, ja jos nainen vastusti avioliittoa, hänet teljettiin luostariin ”uudelleenkoulutettavaksi”. Jos nainen yhä kieltäytyi menemästä naimisiin, rangaistuksena oli kuolema.
Seurauksena oli kaaos. Miehet kulkivat talosta taloon keräämässä itselleen vaimoja, eivätkä pikkutytötkään olleet turvassa.
Naisjahti johti lukemattomiin raiskauksiin, ja moni tyttö kuoli miesten kovakouraisessa käsittelyssä.
Kodeissa vallitsi kireä ilmapiiri, kun naiset joutuivat jakamaan aviomiehensä ja aviovuoteensa kahden, kolmen tai vieläkin useamman kilpailijan kanssa.
Juhana Leideniläisen omassa kodissa vallitsi kuitenkin kuri ja järjestys. Hän kirjoitti 16 vaimonsa nimet pieniin tauluihin, ja illan tullen hän näytti naislaumalle kulloinkin valitsemansa vaimon nimen.
Jos petipuuhat eivät syystä tai toisesta innostaneet valittua vaimoa, hän saattoi nimetä tilalleen toisen naisen. Tämä ei enää kuitenkaan voinut kieltäytyä viettämästä yötä profeetan kanssa.
Tyytymätön seppä yritti kaapata vallan
30. heinäkuuta 1534 Naiset eivät olleet ainoita moniavioisuuden vastustajia, vaan myös monet miehet paheksuivat moista syntistä menoa. Tähän asti he olivat totelleet kastajien opetuksia, mutta nyt joukko miehiä alkoi suunnitella kapinaa.
Seppä Heinrich Mollenhecke oli saanut tarpeekseen. Moniavioisuus oli hänelle kauhistus, ja hän kaipasi aikaa ennen kastajien hirmuvaltaa.
Hän kokosi salaa joukon miehiä, joiden hän tiesi paheksuvan kaupungissa vallitsevaa turmelusta.
Yhdessä miehet laativat salajuonen Juhana Leideniläistä ja tämän läheistä apuria, pormestari Bernd Knipperdollingia, vastaan.
He aikoivat syrjäyttää kastajat vallasta ja palauttaa Münsterin taas piispa Waldeckin hallintaan.
Heinäkuun 30. päivän vastaisena yönä Mollenhecke ja 46 salaliittolaista vangitsivat profeetan ja pormestarin ja linnoittautuivat raatihuoneen kellariin, jonne kastajat olivat kätkeneet suuren määrän ruokaa ja hyvää viiniä.
Kastajien kannattajat piirittivät kuitenkin pian raatihuoneen ja alkoivat tulittaa sen seiniä. Salaliittolaiset aukaisivat viinitynnyrin rohkaisuksi, mutta jännitys, unenpuute ja alkoholi olivat vaarallinen yhdistelmä.
He humaltuivat ja vangit pääsivät vapaiksi. Seuraavana päivänä salaliittolaiset teloitettiin ja heidän ruumiinsa heitettiin joukkohautaan.
Piispa hyökkäsi kastajien kaupunkiin
31. elokuuta 1534 Piispa Waldeck oli vihdoin saanut apua protestanttisilta ruhtinailta. Hänellä oli nyt komennossaan 8 000 sotilasta, jotka olivat valmiina valtaamaan Münsterin puolustusrakennelmat.
Piispan armeija alkoi moukaroida Münsterin kaupunginmuureja tykeillään jo ennen aamunkoittoa, mutta muurit olivat paksut ja kivikuulat aiheuttivat niihin vain vähäisiä vaurioita.
Sitten palkkasotilaat hyökkäsivät kuudelle kaupunginportille, joita puolustavat pelottomat kastajat eivät epäröineet heittäytyä taisteluun piispan kokeneita veteraaneja vastaan.
”Rakkaat veljet, meidän Jumalamme on mahtava. Hän on auttanut meitä. Iloitkaamme ja kiittäkäämme taivaallista Isäämme.” Juhana Leideniläinen kastajille piispa Waldeckin joukkojen lyömisen jälkeen
Kastajat kaatoivat hyökkääjien niskaan kiehuvaa vettä, heittelivät heitä kivillä ja ampuivat heitä kirkkojen torneihin sijoitetuilla tykeillä.
Juhana Leideniläinen seurasi taistelun kulkua hevosensa selässä ja huuteli käskyjä kaupungin puolustajille.
Hän osoittautui synnynnäiseksi sotapäälliköksi, ja kun taistelu viimein oli ohi, kaksituhatta piispan sotilasta oli kuollut ja sadat olivat loikanneet kastajien puolelle.
Piispan leirissä puhkesi kapina, jonka seurauksena hänen armeijansa kutistui alle neljääntuhanteen mieheen. Münsterissä sen sijaan juhlittiin, olivathan kastajat voittaneet lukumääräisesti ylivoimaisen ja kokeneen vihollisen.
”Rakkaat veljet, meidän Jumalamme on mahtava. Hän on auttanut meitä. Iloitkaamme ja kiittäkäämme taivaallista Isäämme”, Juhana Leideniläinen kehotti laumaansa. Kaupunkilaiset alkoivat tanssia ekstaasissa – Jumala oli selvästi osoittanut olevansa heidän puolellaan.
Jumala nimitti kastajille kuninkaan
Syyskuu 1534 Muuan kultaseppä näki ilmestyksessä, että Jumala halusi tehdä Juhana Leideniläisestä ”Uuden Jerusalemin” kuninkaan. Ihme kyllä, profeetta itse oli saanut samanlaisen ilmestyksen.
Vanhimpien neuvoston jäsenet nimittivät Juhana Leideniläisen kastajien valtakunnan kuninkaaksi. Hänet kruunattiin juhlallisin menoin, ja hänen lempivaimostaan Divarasta tuli kuningatar.
Hallitsijaparin päähän painettiin jalokivin koristellut kultakruunut, jotka oli tehty kaupungin asukkailta takavarikoiduista koruista.
Pian kuningas lakkautti vanhimpien neuvoston, nimitti pormestari Knipperdollingin käskynhaltijaksi ja perusti hovin, jonka palvelijat ja henkivartijat puettiin aiemmin kiellettyihin samettiin ja silkkiin.
”Siionin vuoreksi” nimetylle tuomiokirkon aukiolle pystytettiin valtaistuin, jolla kuningas jakeli käskyjä valtikka kädessään ja paksut kultakäädyt kaulassaan.
Hän jakoi myös oikeutta, ja Knipperdolling toimi hänen pyövelinään silloin, kun kuningas itse ei halunnut tarttua miekkaan.
Juhana Leideniläinen oli ammatiltaan räätäli. Kun hänestä vuonna 1534 tuli Münsterin kuningas, koko Eurooppa pilkkasi häntä ”kraatarikuninkaaksi”.
Kaupunkilaiset näkivät nälkää
26. huhtikuuta 1535 Piispa Waldeck oli kuukausien ajan estänyt ruokakuljetukset Münsteriin tavoitteenaan nälkiinnyttää piiritystä uhmaavat kastajat antautumaan.
Kaikki kaupungin lehmät oli teurastettu ja hevoset syöty, viljavarastot ammottivat tyhjinä eikä kastajilla ollut jakaa nälkäisille kaupunkilaisille edes kuivaa leipää. Moni oli kuollut nälkään.
”Ne, joilla vielä on ruokaa, jakakoot sen veljiensä kanssa”, kuningas Juhana pauhasi. Hän käski miestensä tutkia kaikki kaupungin talot ja takavarikoida niistä kaiken ruuan.
Kuningas Juhana itse ei nähnyt nälkää, sillä hän oli hyvissä ajoin määrännyt palvelijansa täyttämään kellarinsa viinillä, oluella, viljalla ja suolalihalla.
”Jumala on ylentänyt minut kuninkaaksi. Minulla on oikeus kantaa kultaisia käätyjä, eikä minun tarvitse pyytää siihen keneltäkään lupaa.” Juhana Leideniläinen
Sen sijaan hän määräsi, että ruuan kätkemisestä seurasi kuolema. Kaupunkilaiset olivat pian niin epätoivoisia, että he raapivat kalkkia kirkkojen seinistä ja sekoittivat sitä veteen laihaksi velliksi.
He pyydystivät ruuakseen koiria, kissoja, rottia, hiiriä, sammakoita, etanoita ja mitä tahansa muita eläviä otuksia.
Ruuaksi kelpasi myös ruoho, sammal ja jopa vanhat kengät, ja silti yhä useampi kaupunkilainen kuoli nälkään. Lopulta kuninkaan oli puututtava asiaan.
Kuningas Juhana karkotti Münsteristä kaikki ”turhat suut” eli naiset, vanhukset ja yli tuhat pikkulasta. Heidät ohjattiin ulos kaupunginporteista, mutta he eivät suinkaan saaneet apua piispalta.
Tämä epäili karkotettujen olevan fanaattisia lahkolaisia eikä päästänyt heitä armeijansa leiriin. Karkotetut jätettiin nääntymän nälkään kaupungin ja saartorenkaan väliselle ei-kenenkään-maalle.
Münsterissä oli enää kuningas ja hänen hovinsa, vajaat kaksituhatta asekuntoista miestä sekä valikoituja vaimoja.
Maalaukset tuomiopäivänä palaavasta Jeesuksesta ovat olleet tyypillistä kristinuskon kuvastoa keskiajalta asti.
Maailmanloppu on hyvä mainoskikka
Kristinuskon opetusten mukaan uskovaiset pääsevät tuomiopäivänä taivaaseen, muut joutuvat helvettiin.
Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus nousee viimeisenä päivänä kuolleista tuomitsemaan ihmisiä. Siksi Münsterissä valtaan nousseet kastajat alkoivat valmistautua tuomiopäivään.
”Jumalan lähettilääksi” kutsuttu Jan Matthys ennusti tuomiopäivän osuvan pääsiäispäivälle vuonna 1534.
Vakuuttavana puhujana hän sai lahkolaisensa uskomaan ennustukseen ja muuttamaan Münsterin kiireen vilkkaa ”uudeksi Jerusalemiksi” Vapahtajaa varten.
Kun tuomiopäivää ei tullutkaan, Matthys menetti lahkolaisten luottamuksen ja lopulta myös henkensä.
Hänen kohtalonsa ei kuitenkaan säikäyttänyt myöhempiä saarnaajia, ja puheet uhkaavasta maailmanlopusta ovat sittemmin osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi markkinoida uutta uskonsuuntausta tai vaikkapa kirjaa.
Viisi ennustusta
Katuva vaimo menetti päänsä
12. kesäkuuta 1535 Kuilu kuninkaan ja alamaisten välillä syveni. Hoviväki kulki kylläisinä ja terveinä, kun muut riutuivat nälkäkuoleman partaalla.
Elisabeth Wandscherer, yksi kuninkaan 16 vaimosta, poti tunnontuskia. Ei voinut olla Jumalan tahto, että kuningas hoveineen eli yltäkylläisyydessä samaan aikaan kun alamaiset kärsivät.
Huonon omantunnon vaivaamana hän riisui kalliit korunsa ja rukoili kuningasta tekemään samoin.
”Jumala on ylentänyt minut kuninkaaksi. Minulla on oikeus kantaa kultaisia käätyjä, eikä minun tarvitse pyytää siihen keneltäkään lupaa”, kuningas torui Elisabethia.
Elisabeth pyysi lupaa lähteä Münsteristä, mutta kuningas Juhana raivostui ja tuomitsi Elisabethin kuolemaan. Hän katkaisi tämän kaulan omin käsin ”Siionin vuorella” järjestetyssä julkisessa teloitustilaisuudessa.
”Tämä on Jumalan tahto!” kuningas Juhana julisti ja antoi hovimuusikoille käskyn soittaa. Sitten paikalla olijat tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat tanssia ruumiin ympärillä.
Puuseppä Gresbeck vaihtoi puolta
24. kesäkuuta 1535 Heinrich Gresbeck oli paennut Münsteristä kuukautta aikaisemmin. Piispa oli säästänyt hänen henkensä, sillä Gresbeckillä oli tärkeää tietoa Münsterin puolustuksesta. Nyt hän johdatti piispan armeijan kaupunkiin.
Heinrich Gresbeck ui yön pimeydessä vallihaudan yli kaupunginportille, jonka hän tiesi olevan huonosti vartioitu. Hänen vyötäisilleen oli sidottu köysi, jonka toisessa päässä oleva lankkusilta kellui vedessä hänen perässään.
Maihin kömmittyään hän asetti lankkusillan paikoilleen, ja hetkeä myöhemmin sen yli alkoi virrata piispan palkkasotilaita.
Kaupungin vartijat nukkuivat pahaa aavistamatta, ja sotilaat saattoivat rauhassa hiipiä talosta taloon surmaamassa niiden miespuolisia asukkaita.
Lopulta kaupunki havahtui kauhunhuutoihin, ja jäljellä olevat miehet yrittivät ajaa vihollisen pois. Kaduilla käytiin verisiä taisteluja, mutta nälkiintyneillä kaupunkilaisilla ei lopulta ollut mitään mahdollisuuksia piispan sotilaita vastaan.
Aamun valjetessa noin 600 münsteriläistä oli kuollut ja loput olivat antautuneet piispan sotilaille. Vankien joukossa olivat myös kuningas Juhana, käskynhaltija Bernd Knipperdolling ja vanhimpien neuvoston jäsen Bernd Krechting.
Lähes kaikki kaupungin miespuoliset asukkaat mestattiin, ja saman kohtalon koki myös kuningatar Divara. Muille naisille riitti, että he kielsivät kastajauskonsa ja lähtivät kaupungista.
Kiihkomielinen saarnaaja Bernhard Rothmann livahti kaupungista yleisen sekasorron turvin, ja monet väittivät, että hänet oli myöhemmin nähty Rostockissa.
Kastajien häkit ovat roikkuneet kirkon tornissa vuodesta 1536.
Kastajien johtohahmot kidutettiin hengiltä
22. tammikuuta 1536 Puoli vuotta kestäneiden raakojen kuulustelujen jälkeen ”kastajakuningas” ja hänen kaksi kätyriään teloitettiin julkisesti.
Piispa Waldeck ja suuri joukko kaupunkilaisia seurasivat vaiti, kun pyöveli sitoi kolme kuolemaantuomittua paaluihin raatihuoneen edustalla ja poltti tuomittujen ihoa hehkuvalla raudalla niin, että aukiolle levisi voimakas palavan lihan tuoksu.
Juhana Leideniläinen kesti kidutuksen hiljaa, mutta Knipperdolling ja Krechting huusivat tuskasta.
Pyöveli repi pihdeillä lihaa miesten luista, ja kun nämä parin tunnin kuluttua olivat lähes puolikuolleita, hän repi heidän kielensä irti ja pisti heitä tikarilla sydämeen.
Miesten ruumiit kannettiin Pyhän Lambertin kirkkoon ja pantiin vajaat kaksi metriä korkeisiin ja reilut 200 kiloa painaviin rautahäkkeihin.
Piispan miehet nostivat häkit köysillä kirkontorniin – Juhana Leideniläisen runnellut jäsenet sisältävä häkki ylimmäksi.
Ruumiit jätettiin häkkeihin varoitukseksi muille, ja kolmikon kidutuksessa käytetyt välineet pantiin myöhemmin esille kaupunginmuseoon.
JÄLKIKIRJOITUS:
Vuoden 1536 jälkeen Hollannissa ja Saksassa oli yhä pieniä kastajayhteisöjä, joiden hengellinen johtaja oli saarnaaja Menno Simons.
Nämä mennoniitoiksi itseään kutsuvat kastajat elivät eristyksissä ja tuomitsivat väkivallan, mutta heitä pidettiin silti uhkana ja vainottiin.
1500-luvun lopulla mennoniitat saivat luvan harjoittaa uskoaan Hollannissa ja joissakin Saksan kaupungeissa.
Muualla julmat vainot jatkuivat, ja 1700-luvulla mennoniitat alkoivat muuttaa sankoin joukoin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, minne osa heistä perusti uusia uskonyhteisöjä, kuten amissit. Nykyään mennoniittoja arvioidaan olevan yhteensä noin 1,3 miljoonaa.