Ateismi – antiikin vaarallisin aate

Epäilijät kärsivät näkemyksistään

Jo kauan ennen kuin Sokrates tyhjensi myrkkymaljan vuonna 399 eaa., Ateenassa ja muissa kaupunkivaltioissa oli ollut ihmisiä, jotka epäilivät jumalia tai kieltäytyivät uskomasta niihin.

Ilmiö oli levinnyt niin laajalle, että sille kehittyi oma nimitys, atheos, joka tarkoittaa ”ilman jumalaa”. Siitä juontuvat nykykäsitteet ateisti ja ateismi.

Ilmaus osoittaa, että ateisteja pidettiin kaupunkivaltioissa ihmisinä, joiden elämästä puuttui jotakin. Valtaosa kreikkalaisista nimittäin piti jumalia olennaisena osana maailmaa ja ajatteli, että ilman niitä vallitsi henkinen tyhjiö.

Tutkijoilla ei ole keinoja selvittää, milloin antiikin Kreikassa ensi kerran esitettiin jumalattomuussyytöksiä. Historioitsijoiden mukaan uusi ajattelu­tapa syntyi ehkä yhtä aikaa muiden uusien ideoiden kanssa arkaaisella kaudella 800–600 eaa., jolloin kreikkalainen kulttuuri kehittyi ja levisi voimakkaasti.

Tarut merkittiin muistiin

Kreikkalaiset olivat hankkineet vuosi­satoja elantonsa maanviljelyllä ja kalastuksella, kunnes noin vuoden 800 eaa. tienoilla heidän merkityksensä Väli­merellä alkoi kasvaa.

Tuolloin syntyivät ensimmäiset noin 1 200 kaupunkivaltiosta. Kreikkalaiset nostivat laivojensa purjeet ja lähtivät tutkimaan myös Vähän-Aasian eli nykyisen Turkin alueen rannikoita, minne he perustivat siirtokuntia.

Kauppiaat ja seikkailijat rikastuivat kuljetta­malla ja viemällä muualle villaa, oliiveja, viiniä ja puutavaraa ja toivat Kreikkaan eksoottisia tavaroita ja uusia ideoita.

Yksi ajan uusista keksinnöistä olivat foinikialaisten aakkoset, jotka kreikkalaiset mukauttivat omaan kieleensä. Näin syntyi kreikkalainen kirjaimisto, joka ensimmäistä kertaa teki mahdolliseksi jumaltarujen kirjoittamisen muistiin.

700-luvulla eaa. muistiin merkittiin myös kuuluisat eeppiset runoelmat Ilias ja Odysseia, joiden tekijäksi on mainittu perinteisesti sokea runoilija Homeros.

Runoelmat perustuvat suullisesti sukupolvelta toiselle välittyneisiin kansan­runoihin, ja olipa ne ikuistanut sitten kuka hyvänsä, ne ovat merkittävä virstanpylväs. Niiden välityksellä kuvaukset jumalista ja sankareista levisivät nimittäin koko Välimeren alueelle.

Runoelmat sitoivat kreikkalaiset yhteen kulttuurisesti ja toisaalta tarjosivat myös epäilijöille kritisoitavaa.

Kateelliset jumalat ihmetyttivät

Toisin kuin kristityillä kreikkalaisilla ei ollut pyhää kirjaa, johon usko olisi perustunut, ja taruissa jumalat olivat kaikkea muuta kuin täydellisiä olentoja.

Homeros ja muut esittivät heidät erehtyväisinä ja hyvin inhimillisinä olentoina, jotka kärsivät esimerkiksi mustasukkaisuudesta ja käyttäytyivät itsekkäästi.

Iliaassa jumalat ryhtyvät manipu­loimaan Troijan sodan osapuolia eli kreik­kalaisia ja pientä Vähän-Aasian kaupunkivaltiota, Troijaa. Tarinassa jumalatar Hera pukee ylleen rakkauden jumalattaren Afroditen taikavyön ja viettelee sen avulla puolisonsa ylijumala Zeuksen, joka pitää kreikkalaisten puolta.

Pariskunnan iloitellessa jumalallisessa makuukamarissaan muut jumalat pääsevät vapaasti auttamaan troijalaisia.

Tämänkaltaisissa tarinoissa esiintyvät jumalien heikkoudet saivat muutaman kirjanoppineen epäilemään jumalien rajoittamatonta valtaa, ja historioitsijoiden arvioiden mukaan atheos-sana tulikin tunnetuksi jo 600-luvulla eaa.

Runoelma Naisten luettelo (Gynaikon katalogos) vuoden 630 eaa. tienoilta kertoo Salmoneus-nimisestä kuninkaasta, joka kieltää Zeuksen olemassaolon ja väittää itse olevansa ukkosenjumala:

”Hän sanoi olevansa Zeus ja heitti pois jumalien uhrilahjat ja käski sen sijaan kansaa uhraamaan itselleen. Hän ajoi hevos­vaunuillaan vetäen perässään pronssikattiloita ja väitti näin tekevänsä ukkosta, ja heitellessään sytytettyjä soihtuja kohti taivasta hän sanoi tekevänsä salamoita.”

Tuntematon runoilija ei ollut itse valmis kapinoimaan jumalia vastaan, joten hän antoi runossaan Zeuksen rangaista Salmoneusta tämän julkeudesta hyvin suunnatulla salamaniskulla.

Filosofit selittivät asiat ilman jumalia

Vähän-Aasian siirtokunnissa filosofit ja tieteilijät alkoivat vähitellen hahmotella maailmaa ilman jumalia.

Varakasta matemaatikkoa Thalesta, joka syntyi vuoden 624 eaa. tienoilla Miletoksessa, pidetään usein ensimmäisenä esisokraatikkona eli Sokratesta ennen vaikuttaneena kreikkalaisena filosofina.

Thales oli kiinnostunut babylonialaisten tieteestä, ja hän oli tiettävästi niin uppoutunut työhönsä, että kerran hän jopa tipahti kaivoon tarkkaillessaan tähtitaivasta. Hänen ideoistaan on säilynyt vain muutamia, kuten väite siitä, että ”kaikki on vettä”.

Thaleksen ajatus on ehkä yksi ensimmäisiä yrityksiä selittää maailmaa muuten kuin uskonnon keinoin: sen sijaan, että maa­ilma olisi jumalien luoma, se on kehittynyt peruselementistä, vedestä.

Kaksi Thaleksen seuraajaa, Anaksimandros ja Anaksimenes, jatkoivat luonnollisten selitysten etsimistä.

Anaksimand­roksen mukaan kaikki kumpusi ”äärettömästä”. Anaksimenes taas väitti maa­ilman rakentuvan ilmasta.

Vaikka filosofien käytössä ei ollut nykyaikaisia tieteellisiä menetelmiä, he yrittivät löytää vaihtoehtoisia selityksiä ilmiöille, joita kansa perinteisesti selitti jumalilla.

Anaksimandros esimerkiksi väitti, että ukkonen syntyi, kun tuuli ja pilvet törmäsivät toisiinsa ja että sillä ei ollut mitään tekemistä Zeuksen kansssa.

Anaksimenes taas päätteli, että maanjäristyksiä ei aiheuttanut meren jumala Poseidon vaan niitä syntyi, kun ilma kuivui sateen jälkeen.

Sateenkaarten hän arveli johtuvan auringonpaisteen osumisesta pilviin eikä pitänyt niitä jumalten viestinviejän Iriksen henkilöityminä.

Vaikka esisokraatikot kehittelivät vaihtoehtoja jumalaselityksille, he eivät silti kritisoineet jumalia suoraan. Poikkeuksena Vähässä-Aasiassa Kolofonin kaupungissa filosofi Ksenofanes (noin 570­–475 eaa.) soimasi kreikkalaisia jumaltaruja, joita hän kutsui ”esi-isien runoelmiksi”.

Ksenofanes ei arvostanut jättiläis-ja kentauritarinoita, ja jumalia hän piti vain ihmisen varjopuolten heijastumina. Kirjoituksissaan, jotka hän Homeroksen tapaan sommitteli runomuotoon, hän arvosteli ankarasti kreikkalaisten jumal­uskoa ja pilkkasi jumalten maailmaa:

”Jos lehmillä, hevosilla tai leijonilla olisi kädet piirtämiseen ja asioiden luomiseen, kuten ihmisillä, hevoset piirtäisivät tietysti hevosen näköisiä jumalia ja lehmät lehmän näköisiä.”

Arvostelijat saivat olla rauhassa

Jumaltarujen mukaan kreikkalaiset jumalat elivät samassa maailmassa kuin ihmiset ja pystyivät lisääntymään ihmisten kanssa.

Ajatus siitä, että jumalat eivät olleet voittamattomia, oli tästä syystä kreikkalaisille luonteva.

Teoksessaan Jumalten synty (Theogonia) runoilija Hesiodos kuvaa, miten titaanit ja hirviöt hyökkäävät pyhälle Olymposvuorelle ja jumalat onnistuvat juuri ja juuri torjumaan vaaran.

Jumalia vastaan taistelemiselle oli oma nimitys, theomakhia, ja kun uskonto­kriitikko Ksenofanes kielsi jumalat, moni kreikkalainen piti sitä taisteluna jumalia ja tietysti myös vallitsevia yhteiskunta­normeja vastaan.

Se mitä kreikkalaisesta yhteiskunnasta tiedetään, osoittaa kuitenkin, että ateismi oli esisokraattisena aikana hyväksytty maailmankatsomus. Mikään ei esimerkiksi viittaa siihen, että Ksenofanesta olisi pidetty rikollisena.

Lähteiden perusteella vaikuttaa ennemminkin siltä, että ateismi – kuinka epäsuosittua se virallisesti olikin – nautti hiljaista hyväksyntää: jumalten kieltäminen ei ollut rangaistava teko.

Alkuaikojen huoletonta suhtautumista ateismiin selitti todennäköisesti kreikka­laisten jakautuneisuus. Kreikkalaiset puhuivat lukuisia murteita ja asuivat itsenäisissä kaupunkivaltioissa, ja heitä yhdistivät pääasiassa kieli ja kourallinen myyttejä.

Manner-Kreikka oli niin vuoristoista ja rikkonaista, että sen asukkaiden keskinäiset kontaktit olivat rajalliset. Useimmat keskittyivät vain oman paikallisen yhteisönsä asioihin, ja sama koski Egeanmeren lukemattomia saaria sekä eri puolilla Välimerta sijaitsevia siirtokuntia.

Kullakin kaupunkivaltiolla ja siirtokunnalla oli perinteensä ja hallintomuotonsa, jotka vaihtelivat yksinvallasta (monarkia/tyrannia) harvainvaltaan (oligarkia) ja kansanvaltaan (demokratia). Samoin myös uskontoja oli lukuisia.

Homeroksen mainitsemien Zeuksen ja Heran johtamien Olymposvuoren 12 jumalan lisäksi kreikkalaiset palvoivat lukuisia paikallisjumalia, puolijumalia, metsänhenkiä, nymfejä ja sankareita.

Monet näistä muista jumaluuksista tunnettiin kaikkialla kreikkalaisessa kulttuuripiirissä, mutta toisaalta jumaluus oli aina yhteydessä tiettyyn paikkaan ja tiettyyn temppeliin. Yhteisistä jumalista oli siksi paikallisia versioita.

Esimerkiksi Apollon kuvattiin erilaisena Delfoissa ja Deloksen saarella. Kummassakin palvottiin samaa jumalaa, mutta rituaalit olivat niin erilaisia, että yhden Apollonin temppelin pappi ei olisi voinut työskennellä muualla.

Ateismi ei ollut uhka

Jumalien sekamelskan vuoksi kreikkalaiset uskoivat saman jumaluuden moniin eri versioihin eikä oikean ja väärän uskon välillä voitu tehdä eroa.

Jumalien kieltäminen, niin oudolta kuin sen täytyi valtaväestöstä vaikuttaakin, nähtiin aluksi pikemminkin kuriositeettina kuin uhkana vallitsevalle järjestykselle, eikä ateismista joutunut oikeuteen.

Eri jumalien papitkaan eivät luultavasti käyttäneet aikaansa ensimmäisten ateistien vainoamiseen. Pappien pääasiallisia tehtäviä olivat nimittäin temppelin talouden vaaliminen, uskonnollisten juhlien järjestäminen ja säännöllisistä eläinuhreista huolehtiminen.

Pappien velvollisuutena ei suinkaan ollut kertoa kansalle, mitä heidän pitäisi uskoa tai miten käyttäytyä, kuten kristinuskossa.

Monin paikoin papeilla oli silti mahdollisuus langettaa sakkoja asebeiasta – käytöksestä, joka rikkoi paikallisia uskonnollisia perinteitä, esimerkiksi siitä, että henkilö laiminlöi osallistu­misen uhraustilaisuuteen.

Myös pappi voitiin julistaa jumalattomaksi, jos hän laiminlöi oman temppelinsä kirjoitusten käskyt.

Demokratia toi lisää uskonnottomia

Vuonna 507 eaa. Välimeren alueen tuolloin suurin kaupunki Ateena siirtyi kansainvaltaan eli demokratiaan valtiomies Kleistheneen johdolla.

Tämän jälkeen valtion vapaat miehet tekivät päätökset yhdessä äänestämällä, ja oli tärkeää ajatella loogisesti ja osata perustella näkökantansa. Ateenasta kehittyi logiikan, puheopin eli retoriikan ja filosofian – sekä ateismin – keskus.

Ateistiset ideat levisivät muihin kaupunkivaltioihin, joissa älymystö omaksui uuden ajattelutavan. Osa tutkijoista katsoo, että syntyi verkosto, jonka välityksellä ateistiset ajattelijat vaihtoivat keskenään ajatuksia ja kirjoituksia.

Yksi verkoston ajattelijoista oli Samoksella syntynyt Hippon. 430-luvulla hän asui Ateenassa ja hänet tunnettiin atheoksena (jumalattomana). Hipponin mukaan ihmisen ei-jumalallinen sielu sijaitsi aivoissa, ja hauta­kir­joi­tu­ksessaan hän julisti jumalat ironisesti itsensä lailla kuolleiksi:

”Tämä hauta kuuluu Hipponille, josta kohtalo teki kuolemassa kuolemattomien jumalten vertaisen.”

Ateenan teattereissa Aristofanes, Euripides ja muut näytelmäkirjailijat nauroivat sekä jumalille että ateisteille.

Satiireja esitettiin myös suurten uskonnollisten tapahtumien aikana. Esimerkiksi suosituissa joka­keväisissä Dionysia-juhlissa esitettiin näytelmiä Akropoliskukkulalla.

Pilvet-komediassaan Aristofanes parodioi muun muassa kaupungin ateisteja. Näytelmässä päähenkilö hakeutuu Sokrateen retoriikkakouluun, jossa häntä pilkataan uskostaan Zeukseen:

”Vannot Zeuksen kautta! Mitä hulluutta, ajattele, että joku vielä sinun iässäsi uskoo Zeuksen olevan olemassa!”

Toisessa Aristofaneen komediassa uskonnollisten muistoesineiden myyjä valittaa, että Euripideen näytelmät ovat tehneet hänestä työttömän:

”Hän on vakuuttanut kaikki siitä, että jumalia ei ole.”

Esimerkiksi Euripideen Bellerofonissa päähenkilö julistaa:

”Väittääkö joku, että tuolla ylhäällä on jumalia? Ei siellä ole; ei; ei siellä ole.”

Tyytymätön kenraali ajoi uutta lakia

Vuoden 432 eaa. tienoilla moni ateena­lainen alkoi olla kyllästynyt ”jumalattomiin”, ja kenraali Diopeithes sai ajettua läpi asetuksen, joka teki mahdolliseksi haastaa oikeuteen kenet hyvänsä, joka ”ei tunnustanut jumalia”.

Filosofi Plutarkhoksen mukaan uusi laki johtui siitä, että Diopeithes ja muut konservatiiviset voimat olivat olleet jatkuvasti kahnauksessa Ateenan silloisen johtajan Perikleen kanssa.

Perikleen ystäväpiiri käsitti ateisteja, kuten filosofi Anaksagoraan. Diopeitheen pettymykseksi oikeus vapautti Anaksagoraan häneen kohdistetuista syytteistä.

Runoilija Diagoras Meloslainen ei ollut yhtä onnekas: Hänen karkotettiin Ateenasta jumalattomien teostensa kanssa, ja esille ripustettiin pronssitaulu, jossa luvattiin talentti hopeaa – noin yhdeksän vuoden käsityöläisen palkkaa vastaava määrä – henkilölle, joka tappaisi hänet.

Ajan akateeminen supertähti Prota­goras joutui tiettävästi pakenemaan kuolemantuomiota ja hänen kirjoituksensa poltettiin roviolla. Protagoraan kerrotaan muun muassa todenneen:

”Mitä tulee jumaliin, en kykene sanomaan, onko heitä vai eikö heitä ole.”

Kuningas polveutui puolijumalasta

Sokrateella oli paljon mahtavia vihollisia. He etsivät mitä tahansa syytä päästä syyttämään häntä Diopeitheen asetuksen pohjalta.

Sokrates ei ollut millään muotoa ateisti nykymerkityksessä, sillä hän monien kollegojensa tavoin uskoi johonkin jumalalliseen. Sokrateella se oli sisäinen ääni tai omatunto, daimonion.

Filosofia ei pelastanut mikään: vuonna 399 eaa. viholliset nostivat oikeusjutun Sokratesta vastaan. Varmuuden vuoksi häntä syytettiin sekä kaupunkivaltion jumalien hylkäämisestä sekä nuorison turmelemisesta ajatuksillaan ja aatteillaan.

Oikeudenkäynti johti Sokratekseen itsemurhaan, ja ateistien elämä kävi vaaralliseksi. Vuonna 337 eaa. Makedonian Filippos II solmi lähes kaikkien muiden kreikkalaisten kaupunkivaltioiden kanssa Korintin liiton, mikä käytännössä nosti Filippos II:n koko Kreikan johtoon.

Poika Aleksanteri peri valtaistuimen vuonna 336 eaa., ja muutamassa vuodessa hän loi kreikankielisen valtakunnan, joka ulottui Egyptistä Intiaan.

Aleksanteri Suuri palvoi kreikkalaisia jumalia, ja hän väitti itse polveutuvansa puolijumala Herakleesta. Painostus jumalien kieltäjiä kasvoi aiempaa suuremmaksi. Ateismikielto vakiintui silti vasta Rooman valtakunnassa, kun kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 380.

Ateistit olivat ahtaalla pitkään. Lopulta vuonna 1517 Martti Luther ravisteli katolista kirkkoa 95 teesillään. Reformaatio avasi jälleen ovet muillekin elämänkatsomuksille, muun muassa ateismille.