7 salaisuutta Vatikaanista

Vuonna 1506 perustettu Sveitsiläiskaarti on maailman vanhin edelleen toimiva sotilasyksikkö.

Sveitsiläiset oli vuosisatoja tunnettu hyvinkoulutettuina sotilaina, ja he olivat ­Euroopan ruhtinaiden ja kuninkaiden suosimia palkkasotilaita.

Sveitsiläisten hyvä maine sai myös paavi Julius II:n palkkaamaan itselleen kaartillisen alppimaan sotilaita, ”vapaan kirkon puolustajia”, ja 22. tammikuuta 1506 Roomaan marssikin 150 sotilasta päällikkönsä Kaspar Von Silenenin johdolla.

21 vuotta myöhemmin kaarti osoitti taitonsa Espanjan joukkojen hyökättyä Roomaan vuonna 1527.

Kaartin sotilaista 147 kuoli Pietarinkirkon portailla puolustaessaan paavia, joka onnistui pakenemaan salakäytävää pitkin Castel Sant’Angelon linnakkeeseen.

Nykyään uudet kaartilaiset vannovat valansa portailla käydyn taistelun vuosipäivänä 6. ­toukokuuta.

Kaartiin hyväksytään jäseniksi vain 19–30-vuotiaita Sveitsin kansalaisia, jotka ovat pituudeltaan vähintään 174 senttimetriä ja ­suorittaneet asevelvollisuutensa Sveitsin ­armei­jassa.

Vuonna 1981 tapahtuneesta paavi ­Johannes Paavali II:n murhayrityksestä lähtien kaartilaiset ovat saaneet koulutusta myös ­terrorismin torjunnassa.

Lontoon Towerin vartiokaarti, niin sanotut Beef­eaterit, perustettiin jo vuonna 1485 eli 21 vuotta ennen Sveitsiläiskaartia, mutta sitä ei pidetä varsinaisena sotilasyksikkönä.

Siitä huolimatta brittikaarti pitää itseään ”maailman ­vanhimpana sotilasyksikkönä, joka toimii yhä alkuperäisessä tehtävässään”.

Paavien ­salaisista arkistoista kertovista huhuista huolimatta Vatikaanin arkisto ei sisällä sen kiinnostavampia paljastuksia kuin muutkaan valtionarkistot.

Arkisto sai nimensä ”Paavillinen salainen arkisto”, kun paavi Paavali V sulki arkistot yleisöltä 1700-luvulla. 1800-luvun lopulla Leo XII avasi arkistot uudelleen.

Arkistoa käyttää ­nykyään noin 1 300 tutkijaa vuosittain. Ennen pääsyä arkistoon he joutuvat anomaan paavilta lupaa saada käyttää arkistoa sekä ilmoittamaan, mitä asia­kirjoja he haluavat tutkia.

Arkistojen 80 hyllykilometriä suorastaan notkuvat ikivanhoista asiakirjoista, joista vanhimmat ovat peräisin 800-luvulta.

Arkistosta löytyy muun muassa Englannin Henrik VIII:n avioeroon liittyvää aineistoa sekä paavin ja Michelangelon ­Sikstuksen kappelin maalauksia koskevaa ­kirjeenvaihtoa. Paavi päättää yksinvaltaisesti, mitkä asiakirjat ovat julkisesti saatavilla. ­

Viimeksi julkistettiin vuonna 2006 asiakirjoja, jotka liittyivät Pius XI:n pontifikaattiin vuosina 1922–1939. Pelkästään hänen 17-vuotiselta kaudeltaan on jäänyt arkistoitavaksi miljoonia tekstejä, joiden luettelot kattavat 59 nidettä.

Vatikaanin arkistonhoitajilta onkin kestänyt 20 vuotta nume­roida ja rekisteröidä asiakirjat ja koota ne säilytyslaatikoihin.

Saatuaan Pius XI:n aikaiset asiakirjat luette­loitua arkistonhoitajat kävivät käsiksi hänen ­seuraajansa Pius XII:n (1939–1958) jälkeensä jättämiin papereihin.

Kukaan ei osaa sanoa, ­koska Vatikaanin 20 arkistonhoitajaa saavat lajittelu-urakkansa päätökseen, mutta Vatikaani on jo nyt julkistanut 12 nidettä, jotka liittyvät toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin.

Lisäksi Vatikaani on avannut yleisölle arkiston ­osan, joka sisältää Vatikaanin tietotoimiston tuottamia ­sotavankeihin liittyviä asiakirjoja ­vuosilta 1939–1947.

1200-luvun puolivälin paikkeilla Euroopassa alkoi levitä mielikuvituksellinen huhu. Sen mukaan muuan englantilaisnainen oli ­tekeytynyt mieheksi, opiskellut teolo­giaa Mainzissa ja ryhtynyt munkiksi nimellä Johannes Anglicus.

Huhun mukaan hän olisi seurannut vuonna 853 Leo IV:tä paavina nimellä ­Johannes VIII. Seuraavana vuonna ”paavitar” tuli raskaaksi eräälle hovimiehelleen, ja hevosen pillastuminen pääsiäiskulkueessa vuonna 855 käynnisti hänen synnytyksensä.

Kun roomalaisille selvisi, että paavi olikin nainen, he kävivät hänen kimppuunsa, raahasivat häntä hevosen perässä ympäri kaupunkia, hakkasivat hänet kappaleiksi ja hautasivat hänen jäännöksensä San Clementen kirkon läheisyyteen, missä hän oli jäänyt kiinni.

Ranskalainen historioitsija David Blondel tyrmäsi teorian vuonna 1647 osoittamalla muun muassa, että paavin pääsiäiskulkue ei kulkenut sitä katua pitkin, jolla paavitar huhun mukaan ­synnytti lapsensa.

Blondel muistutti myös, ettei tapauksesta ollut kirjallisia mainintoja ja että Leo IV hallitsi vuodesta 847 kuolemaansa asti vuonna 855, eikä ”paavitar Johannalle” siksi ollut ajallisesti tilaa paavien joukossa.

Tarina kertoo vielä, että Johannan kuoleman jälkeen kirkko otti käyttöön tuolin, jonka istuimessa oli reikä uuden paavin sukupuolen varmistamiseksi käsikopelolla.

Blondel kuitenkin ­huomautti, että Lateraanikirkon niin sanottu ”kivestuoli” on satoja vuosia ”paavitar ­Johannaa” vanhempi.

Myytti naispaavista perustuu todennäköisesti paavin vastaiseen propagandaan, jota saksalaiset levittivät Saksan kuninkaan Fredrik II:n riitau­duttua paavin kanssa 1200-luvulla.

Historiantutkijat ovat yksimielisiä siitä, että sekä Pius XI (1922–1939) että Pius XII (1939–1958) olivat antisemitistejä kuten monet muutkin vanhoilliset katolilaiset 1930-­luvulla.

Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että he olisivat kannattaneet natsismia.

Yhdysvaltalaisdiplomaatti Harold Tittmann, joka toimi toisen maailman­sodan aikaan Vatikaanissa, kertoi paavin halveksuneen natsismia, ja kun juutalaisvainot levisivät Italiaan, tuhannet ­juutalaiset saivat piilopaikan luostareista.

Israelilainen historiantutkija Pinchas Lapide, joka toimi konsulina Milanossa, on arvioinut paavin myötävaikuttaneen 700 000–860 000 juutalaisen pelastumiseen varmalta kuolemalta.

Sodan jälkeen monet juutalaiset johtajat, kuten Golda Meir, kiittivät Pius XII:ta katolisen kirkon avusta vainotuille juutalaisille.

Vaikka paavi Tittmannin mukaan toivoikin liittoutuneiden voittoa, hän piti tarkkaa huolta Vatikaanin puolueettomuu­desta ja pelkäsi, että natsismin tuomitseminen johtaisi katolilaisten vainoihin.

Tittmannin mukaan Vatikaanin radio raportoi saksalaisten julmuuksista Puolassa, mutta lopetti puolalaispiispojen pyynnöstä, koska se lisäsi raakuuksia.

Vuosina 1971–1989 Italian mafia talletti valtavia rahasummia Vatikaanin pankkiin IOR:ään.

Talletukset hoidettiin välikäsien, kuten pankkiirien Michele Sindonan ja Roberto Calvin (pikkukuvassa) kautta.

Kaksikko tapasi IOR:n johtajaa, yhdysvaltalaista piispa Paul Marcinkusia säännöllisesti.

Sekä Sindonalla että Calvilla oli kytköksiä mafiaan, ja he joutuivat ­”liikekumppaniensa” ­murhaamiksi.

Kun Klemens IV kuoli vuonna 1268, kardinaaleilta kesti kolme vuotta valita hänelle seuraaja. Välttääkseen moisen viivyttelyn jatkossa, Klemensin seuraaja Gregorius X laati säännöt tuleville paavinvaaleille.

Kardinaalit suljettaisiin ­lukkojen taakse ja päästettäisiin ulos vasta, kun uusi paavi oli valittu. Tapa antoi nimensä koko paavinvaalille, ns. konklaaville, joka on perua latinan ­sanoista cum clavis eli ”avaimilla”.

Konklaavin aikana kardinaalit eivät saaneet ottaa kirkolta vastaan rahaa tai maata.

Kolmen päivän jälkeen kardinaaleille tarjottuja aterioita ­vähennettiin kahteen, ja kahdenksantena päivänä kardinaalit saivat enää vettä ja leipää.

Gregoriuksen säännöt toimivat odotetusti: seuraava paavinvaali kesti nimittäin vain päivän ja sitä seuraava seitsemän päivää.