Unelma rikkaudesta poksahtaa kuin kupla

Helmikuun 6. päivänä vuonna 1637 Menniste Bruyloft -kievarin isäntä järjesti Amsterdamissa sipulihuutokaupan. Vieraat eri puolilta maata istuivat kylki kyljessä ja pureskelivat hermostuneesti liitupiippujensa varsia. Yksi heistä oli haarlemilainen tynnyrintekijä Andries de Busscher, jolla oli myytävänään korillinen tulppaanin sipuleita.

29-vuotias amsterdamilainen Joost van Cuyck tarjosi sipuleista eniten: hän lupasi maksaa niistä Andries de Busscherille 1 100 guldenia. Rahojen siirto sovittiin tapahtuvaksi seuraavana päivänä, mikä oli iso virhe. Tuolloin van Cuyck kieltäytyikin maksamasta. Huhujen mukaan sipuleiden hinta oli laskenut muissa huutokaupoissa niin, että van Cuyck ei enää voinut olla varma siitä, että oli tehnyt hyvät kaupat.

De Busscher raivostui mutta ei voinut tehdä mitään. Samaan aikaan kaikki sipuleiden omistajat eri puolilla maata yrittivät realisoida voittonsa myymällä sipulinsa. Kaikki ostajat olivat kuitenkin hetkessä menettäneet mielenkiintonsa niihin. Tulppaanikuume oli ohi, jättimäiset omaisuudet oli hukattu, ja kutojat joutuivat jälleen elantonsa ansaitakseen kumartumaan kangaspuidensa ääreen.

Isaac Newton menetti rahansa

1720: Brittiläinen South Sea Company -yhtiö oli saanut yksinoikeuden kauppaan Espanjan Etelä-Amerikan siirtokuntien kanssa. Monopoliasema ja valtion tuki saivat sen osakekurssin nousemaan räjähdysmäisesti.

Isaac Newton tunnetaan luonnontieteilijänä, joka muun muassa kehitti painovoimateorian, mutta hän myös keinotteli pörssissä.

13. heinäkuuta 1720 Newton allekirjoitti valtakirjan, joka antoi hänen notaarilleen oikeuden ostaa tukun South Sea Companyn osakkeita. Yhtiöllä oli Britanniassa yksinoikeus käydä kauppaa Etelä-Amerikassa. Monopoliasemalla ei ollut mitään merkitystä, sillä Britannian kauppasuhteet Etelä-Amerikkaan olivat poikki, koska maa oli sodassa Espanjan kanssa.

Silti yhtiön osakekurssi nousi jatkuvasti koko 1710-luvun. Kurssinousu johtui etenkin siitä, että yhtiö oli salaa ostanut omia osakkeitaan saadakseen sijoittajien kiinnostuksen kasvamaan.

Newtonilla oli hyviä kokemuksia South Sea Companysta. Vuoden alussa hän oli sijoittanut lähes puolet omaisuudestaan yhtiön osakkeisiin. Hän päätti tuolloin kuitenkin myydä arvopaperit parin kuukauden päästä, kun kurssi oli hypähtänyt ylöspäin.

Newton oli älykäs sijoittaja, joka tiesi, että voimakas kurssinousu ennakoi usein edessä olevaa alamäkeä. Kun kurssit vain jatkoivat kohoamistaan, kesällä ahneus voitti terveen järjen, ja Newton sijoitti osakkeisiin jälleen.

Elokuussa osakekurssi oli jo tuhat puntaa. Maaginen luku sai osan sijoittajista myymään. Tuloksena oli kevyt kurssinotkahdus, joka synnytti pörssissä myrskyn. Yhtäkkiä kaikki halusivat myydä. Kurssi romahti ja niin sanottu Etelämeren kupla puhkesi. Tuhannet sijoittajat menettivät kaiken omaisuutensa, ja Lontoon itsemurhaluvut kohosivat seuraavan vuoden aikana 40 prosenttia.

Newton menetti romahduksessa noin 20 000 puntaa, mikä vastaa nykyrahassa yli kahta miljoonaa puntaa. Katkera tapppio sai hänet lausumaan:

”Voin mitata taivaankappaleiden liikkeitä mutta en ihmisten tyhmyyttä.”

Skotlantilainen pörssihai nylki Ranskan

1720: Köyhtynyt Ranska oli hankkinut asiantuntija-apua päästäkseen taas jaloilleen. Skotlantilainen taloustieteilijä John Law ratkaisi ongelman pörssillä. Menestys teki tyhjätaskuistakin ensin miljonäärejä, kunnes kupla puhkesi.

Ranskan valtionvarainmisteri, John Law, pelkäsi henkensä puolesta juostessaan Pariisin katuja kintereillään vihainen kansanjoukko. Hänen peruukkinsa oli sottainen ja hänen kultakoristeinen asunsa riekaleina. Oli 28. joulukuuta 1720. Vain puoli vuotta aiemmin pariisilaiset olivat palvoneet Law’ta, mutta nyt he halusivat hirttää hänet.

Law’n uran nousukiito oli alkanut neljä vuotta aiemmin, kun Ranskan hallitusta johtanut Orléansin herttua oli ottanut häneen yhteyttä. Ranskan talous oli kuralla hiljattain menehtyneen Aurinkokuninkaan kulutusjuhlan vuoksi, ja Law’n oli määrä oli nostaa valtio taas jaloilleen.

Pian Law perusti maan ensimmäisen setelipankin, Banque Généralen, ja vuonna 1717 Intian kauppakomppanian, joka sai yksinoikeuden kauppaan ja veronkeruuseen Ranskan Länsi-Intiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Monopoli teki komppaniasta houkuttelevan sijoituskohteen, ja vuonna 1719 yhtiön markkina-arvo oli yli 30 kertaa Ranskan vuosibudjetti. Kaikki halusivat osansa rikkauksista sijoittamalla Law’n yhtiöön, ja Pariisin kaduilla alaluokkakin tepasteli jo silkkivaatteisiin ja kimalteleviin koruihin sonnustautuneena.

1720-luvun lopulla kaikki romahti. Osakkeiden hinnat olivat nousseet niin päätähuimaaviksi, että useimmat sijoittajat alkoivat myydä osakkeitaan ja yhtiön osakkeiden kurssi romahti. Paniikki levisi Pariisin kaduilla. Epätoivoiset sijoittajat yrittivät turhaan vaihtaa osakkeitaan seteleiksi Banque Généralessa. Yli 50 ihmistä tallautui kuoliaaksi pankin edessä.

Law onnistui pakenemaan väkijoukkoa. Hän pakeni Pariisista naiseksi pukeutuneena. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän heitti henkensä Venetsiassa yksin ja köyhänä.

Rautatiekuninkaan vahakuva sai kyytiä

1847: Englannin ensimmäisen rautatien avaamisen jälkeen maahan perustettiin lukuisia rautatieyhtiöitä, jotka lupasivat kattaa saarivaltion raiteilla. Yksityiset sijoittajat olivat hereillä, ja osakekurssit nousivat raketin lailla.

Britannian 23-vuotias kuningatar Viktoria nousi – hitusen epäillen – kuninkaalliseen junanvaunuun, jonka oli määrä kiidättää hänet Paddingtonin asemalle Lontoossa. Hallitsija käytti uutta kulkupeliä ensimmäistä kertaa, ja 13. kesäkuuta 1842 tehdyn matkan jälkeen niin kuningatar kuin koko Britanniakin olivat vakuuttuneet sen mahdollisuuksista.

Seuraavina vuosina rautatieyhtiöihin sijoitettiin valtavasti. Eniten kehityksestä nautti liikemies George Hudson. Hudson hallitsi Englannissa yli 1 600:aa kilometriä rautatietä ja havitteli yhä vain lisää. Ei ihme, että miestä kutsuttiin ”Rautatiekuninkaaksi”.

Hudson ei kaihtanut keinoja yllyttäessään brittejä ostamaan osakkeitaan. Hän käytti sisäpiirintietoa manipuloidakseen kurssia ja painosti lehdistöä yliarvioimaan yhtiönsä arvon. 1840-luvun aikana brittiparlamentti hyväksyi 272 uutta rautatielinjaa, mutta pääosa suunnitelmista jäi vain piirustuksiksi.

Vuonna 1847 osakekeinottelu suistui raiteilta, kun muun muassa The Times ja The Economist paljastivat, että moni rautatieyhtiö oli kannattamaton.

Kun kupla puhkesi, tuhannet menettivät rahansa. Ei ihme, että monen viha kohdistui juuri Rautatiekuninkaaseen, joka tuomittiin maksamaan lähes miljoona puntaa (nykyrahassa yli 92 miljoonaa euroa) sijoittajille. Hänen kuvansa poistettiin Madame Tussaudin vahakabinetista, ja kun entinen multimiljonääri kuoli vuonna 1871, hänen omaisuutensa arvo oli enää vaivaiset kaksisataa puntaa.

Sotavoitto loi Saksaan kriisin

1873: Saksa oli voittanut Ranskan, jonka oli maksettava valtavat määrät sotakorvauksia. Rahat horjuttivat Saksan ja Itävalta-Unkarin taloutta.

Tavoilleen uskollisesti 33-vuotias liikemies Stefan Keglević piti tarkasti silmällä päivän kursseja, kun Wienin pörssi avautui perjantaina 9. toukokuuta 1873. Kun hän oli jättänyt paikkansa Unkarin parlamentissa kuusi vuotta aiemmin, hän oli alkanut kartuttaa omaisuuttaan osakemarkkinoilla. Tähän asti kaikki oli sujunut oivallisesti.

Voitto Ranskasta ja sitä seuranneet viiden miljardin frangin sotakorvaukset olivat antaneet varoja perustaa uusia rautateitä, satamia, tehtaita ja höyrylaivareittejä. Investoinnit siivittivät osakekurssit uusiin korkeuksiin. Moni yritys koostui kuitenkin vain katteettomista lupauksista, ja parin vuoden kuluttua sijoittajat alkoivat epäillä, voisiko nousu jatkua.

Epäröintiä seurasi paniikki. 9. toukokuuta todellisuus iski Stefan Keglevićin ja monen muun sijoittajan tajuntaan kuin nyrkinisku palleaan: Pörssi kaatui ja osakkeet menettivät kaiken arvonsa. Kaikkialla Itävallassa ja Saksan keisarikunnassa pankit joutuivat sulkemaan ovensa, ja kriisi aiheutti dominoilmiön. Sen vaikutukset tuntuivat myös Yhdysvalloissa, missä yli sata pankkia meni nurin.

Kun pöly oli laskeutunut ”mustan perjantain” jälkeen, Keglević oli valtavasti velkaa vaimolleen, lapsilleen ja arvovaltaisille sukulaisilleen.

Polkupyörillä lyötiin katteetta rahoiksi

1898: Polkupyörä valtasi alaa liikennevälineenä, ja britit halusivat olla etujoukossa. He eivät olleet oppineet mitään 50 vuotta aiemmin tapahtuneesta rautatiekuplasta ja jonottivat sijoittaakseen rahaa uuteen keksintöön. Kurssit kohosivat kohoamistaan – ja kahden vuoden päästä polkupyöräkupla puhkesi.

Polkupyöränvalmistaja Ernest Terah Hooley ei ollut uskoa silmään, kun hän 25. huhtikuuta 1896 tarkasti upouuden Dunlop Pneumatic Tyre Company -yrityksensä osakekurssin. Muutamana kuukautena pörssissä yhtiön osakekurssi oli noussut yli 1 000 prosenttia!

Hooley ei ollut menestynyt sattumalta. Hän oli nähnyt jo heti liikennevälineen mahdollisuudet ja investoinut runsaasti rahaa yrityksensä markkinointiin.

Uutinen uskomattomasta kurssinoususta levisi nopeasti ympäri Britanniaa, ja pian sijoittajat eri puolilla maata havittelivat mukaan, eikä kysyntä laantunut, vaikka Financial Times -lehti varoitti jo vuonna 1896, että ”polkupyöräosakkeet ovat ilmaa täynnä kuin renkaat”.

Kahden vuoden päästä Hooleyllä oli jo 16 polkupyörätehdasta, ja hän kiinnosti yhä sijoittajia. Kaunistellut tilikirjat näyttivät vain voittoja, eikä kellekään kerrottu, että kysyntää ei juuri ollut. Muut polkupyörätehtailijat käyttivät samaa konstia.

Seinä tuli vastaan vasta vuoden 1898 lopulla. Polkupyöräyhtiöiden arvo todettiin olemattomaksi, ja sijoittajien keskuudessa syntynyt pakokauhu sai kurssit romahtamaan. Sijoittajat hävisivät nykyrahassa reilusti yli puoli miljardia euroa, ja Hooley tuomittiin petoksesta.

Pörssiromahdus veti maailman kriisiin

1929: Yhdysvaltalaiset olivat saaneet uuden uskonnon, jonka mukaan pörssi saattoi tehdä kaikista rikkaita. Kaikki johtajista työläisiin ja keittiöpiikoihin ostivat osakkeita. ”Musta torstai” 24. lokakuuta 1929 romutti uskon, ja kurssit tulivat ryminällä alas, koska kaikki halusivat myydä eikä kukaan ostaa.

Kuukausi pörssiromahduksen jälkeen George Cutler astui Wall Streetin lähellä olevaan Beaver-rakennukseen. Epätoivo huokui koko omaisuutensa menettäneen 65-vuotiaan miehen kasvoilta.

Miljoonien muiden tavoin Cutler oli ostanut osakkeita – ensin säästöillään mutta sitten hän oli myös lainannut siihen rahaa Greenwich Streetillä sijaitsevaa liikettään vastaan.

Cutler nousi hissillä seitsemänteen kerrokseen tapaamaan asianajajaansa Grant C. Foxia, joka oli hänen viimeinen oljenkortensa. Fox ei kuitenkaan ollut paikalla, ja Cutler tunsi itsensä niin toivottomaksi, ettei nähnyt ahdingosta muuta tietä ulos kuin itsemurhan.

Cutler käveli ikkunalle, josta oli näkymät New Yorkin finanssikortteleihin. Hän avasi ikkunan ja astui sen ulokkeelle. Eräs toimiston asianajajista näki Cutlerin ja yritti tarttua häneen. Hän ehti ottaa Cutleria takin kauluksesta, mutta hänen otteensa lipesi ja mies putosi. Muutamaa sekuntia myöhemmin Cutler iskeytyi auton katolle.

Osakekuplan puhkeaminen New Yorkissa aiheutti maailmanlaajuisen laman, ja pelkästään Yhdysvalloissa 15 miljoonaa ihmistä joutui työttömäksi.