Wieniä uhkasi valloitus

Turkkilaisten hyökkäys näytti jo mahdottomalta ­pysäyttää. Wienin puolustusmuurille tulvi turk­kilaisia pitkin juoksuhautoja sekä tunneleita, joita ottomaanien pioneerijoukot olivat viimeisten viikkojen aikana uutterasti kaivaneet.

Yhteenotto bastionilla aaltoili edestakaisin kahden tunnin ajan, mutta kaupungista tulleiden lisäjoukkojen ansiosta itävaltalaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen.

Vaara ei ollut kuitenkaan ohi. Ottomaanit olivat piirittäneet Wieniä lähes kaksi kuukautta, ja kaupunkia puolustavat sotilaat olivat ­nälkiintyneitä ja ­vihollisen jatkuvien hyökkäysten uuvuttamia.

Wieniä puolusti noin 15 000 sotilasta, kun taas turkkilaisten piiritys­-armeijassa oli noin 140  000 kokenutta sotilasta.

Oli vain ajan kysymys, milloin Wienin muurit murtuisivat, ja vain ulkopuolinen apu pystyisi enää pelastamaan kristinuskon itäisen linnakkeen.

Wieniläiset olivat toistuvasti pyytäneet apua liittolaisiltaan. Itävallan armeijan ­lakimies Johann von Vael­ckeren oli piirityksen aikaan Wienissä, ja hän muisteli kokemuksiaan myöhemmin:

”Iltayhdeksän aikaan tuomiokirkon tornista ammuttiin taas kerran raketteja merkiksi siitä, että joukkomme tarvitsivat apua ja että Wien oli hädässä.”

Ottomaanit hakivat revanssia

Wienin piiritys oli ottomaanien ja heidän eurooppalaisten naapuriensa kolmesataa vuotta kestäneen konfliktin kulmi­naatiopiste.

Kristitty Eurooppa sai ­varoituksen turkkilaisten aikeista, kun nämä valtasivat Thessalonikin kaupungin Kreikassa vuonna 1387.

Seuraavaksi ­ottomaanit valloittivat kaakkoiseurooppalaiset naapurimaansa yksi toisensa jälkeen edeten aina heikkoon Unkariin asti.

Sen jälkeen heidän valtakuntansa rajoittui lännessä katolisten Habsburgien hallitsemaan Itävaltaan

Turkkilaisten valloitushalu johtui osaltaan siitä, että ottomaanisulttaanit pitivät valtakuntaansa Itä-Rooman jatkajana ja ­itseään Rooman keisarien oikeutettuina perillisinä – ainakin siitä lähtien, kun Mehmed II oli valloittanut Konstantinopolin vuonna 1453.

Tästä syystä sulttaanit katsoivat, että heillä oli oikeus hallita myös alueita Keski-Euroopassa.

Sulttaani Mehmed IV määräsi armeijansa liikekannalle vuonna 1683. Hän oli lukenut Julius Caesarista ja Aleksanteri Suuresta, ja hän halusi olla heidän veroisensa valloittaja.

Hän päätti saavuttaa ­tavoitteensa tekemällä jotain, mitä yksikään sulttaani ei ollut vielä pystynyt tekemään: valloittamalla Wienin.

Mehmed IV halusi myös paikata nöyryytyksen, jonka sulttaani ­Suleiman I oli kokenut, kun hän oli joutunut keskeyttämään Wienin piirityksen vuonna 1529.

Itävallan pääkaupungista oli tullut kris­tityn ­Euroopan viimeinen linnake idässä, ja se oli ­tärkeä tukikohta taistelussa jo profeetta Muhammadin aloittamaa islamin maailman­-valloitusta vastaan.

Wienin valloitus osoittaisi, että islam oli kaikkia muita uskontoja ja eritoten kristinuskoa mahtavampi ja että Eurooppa ei pystyisi vastustamaan turkkilaisten voimaa.

Mehmed IV määräsi tärkeimmän neuvonantajansa ja suurvisiirinsä Kara Mustafa paššan kokoamaan suuren armeijan, jossa oli sotilaita kaikkialta laajasta valtakunnasta.

Noin 15 kuukautta kestäneiden valmistelujen jälkeen, 1. huhtikuuta 1683, ottomaanien armeija aloitti yli tuhannen kilometrin pituisen marssinsa.

Turkkilaisten asiakirjojen mukaan armeijan vahvuus oli 170 000 miestä, ja se marssi värikkäänä kolonnana Etelä-Euroopan halki. Maailman suurin ja tehokkain sotakoneisto oli matkalla kohti Wieniä.

Itävalta pyysi apua

Itävallan keisari Leopold I osasi varautua sotaan, sillä Konstantinopoliin lähetetyt diplomaatit olivat pitäneet hänen ajan tasalla turkkilaisten sotavalmistelujen suhteen.

Hänellä ei kuitenkaan ollut sotilaita eikä rahaa ­varustaa armeijaa torjumaan uhkaa.

Niinpä Leopold vetosi asemaansa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja siihen kuuluvien noin kolmesataa herttuakunnan ja kaupunkivaltion hallitsi­jana.

Leopold I hallitsi keisarikuntansa pikkuvaltioita vain nimellisesti, mutta silti hän lähetti jo vuoden 1682 lopulla niille avunpyynnön:

Keisarikunnan ­jäsenvaltioiden oli yhdistettävä voimansa, jotta ne pystyisivät yhdessä torjumaan turkkilaisten muodostaman uhan.

Maaliskuussa 1683 Leopold solmi puolustusliiton Puolan kuninkaan Juhana III Sobieskin kanssa, sillä Juhana ­tarvitsi niin ikään liittolaisia suojaamaan Puolaa ­ottomaanien mahdolliselta miehitykseltä.

Turkkilaiset olivat 1670-­luvulla miehittäneet Puolan kaakkoisosan eli nykyisen Ukrainan alueen.

Juhana oli itse johtanut joukkojaan taistelussa turkkilaisia vastaan ja onnistunut ajamaan tunkeilijat matkoihinsa.

Hän kuitenkin tiesi, että jos turkkilaiset valtaisivat Wienin, Puolan vuoro koittaisi pian.

Itävaltalaisilla oli tukenaan myös mahtava Vatikaani. Katolinen kirkko lahjoitti Itävallalle ja Puolalle valtavia rahasummia, jotta ne voisivat varustaa armeijan tais­telemaan vääräuskoisia ottomaaneja ­vastaan.

Sota turkkilaisia vastaan oli muuttunut uskonsodaksi.

Avunlupauksista huolimatta muu katolinen Eurooppa ei pitänyt kiirettä tulla Itävallan avuksi, ja itävaltalaiset kokivat jääneensä sodassa yksin.

Pian ottomaanien armeijan etujoukot jo saapuivat Itävallan alueelle. Ensimmäisinä saapuivat tataarit, pelätty aasialainen ratsastajakansa, jotka havaittiin ensi kerran Wienin puolustusmuurien torneista heinäkuussa 1683.

Tataarit alkoivat ryöstellä ja hävittää pääkaupunkia ympäröivää maaseutua. He surmasivat kylien asukkaita, polttivat taloja ja tuhosivat ­peltoja. Seurauksena oli lähialueiden asukkaiden joukkopako Wieniin.

Wieniin alkoi virrata pakolaisia

Samaan aikaan kun ympäröivältä maaseudulta tulvi pakolaisia Wienin jykevien muurien suojaan, monet wieniläiset ­alkoivat paeta kauemmas länteen.

Myös Leopold I katsoi viisaimmaksi lähteä Wienistä, ja illansuussa 7. heinäkuuta hän suuntasi hoveineen Linziin.

Keisarin pako romahdutti wieniläisten taistelutahdon ja käynnisti kaupungin asukkaiden keskuudessa kaoottisen joukkopaon.

”Ihmiset olivat niin peloissaan, että ­kukaan ei halunnut jäädä kaupunkiin. Kaikki saatavilla olevat hevoset ja kärryt vuokrattiin saman tien, ja ne pakattiin täyteen lapsia ja naisia, jotka ottivat ­mukaansa vain kaikkein arvokkaimman omaisuutensa. Kaikkialta kuului huutoa ja vaikerrusta aivan kuin turkkilaiset olisivat jo tulleet”, muuan silminnäkijä ­kuvaili kaaosta.

Eri kertomusten perusteella on arvioitu, että Wienistä pakeni keisarin lähdön jälkeen jopa 60 000 asukasta.

Ottomaanien hyökkäyksen uhan vuoksi että Wienin puolustusvarustuksia oli kuitenkin parannettu valtavilla raha­summilla.

Lisäksi pääkaupungin kaksi suurta asevarastoa oli täytetty ruudilla ja ammuksilla.

Vähän ennen turkkilaisten piirityksen alkamista naiseksi naamioitunut turkkilainen sabotööri yritti sytyttää toisen ­asevaraston palamaan.

Nopeaälyiset kaupunkilaiset onnistuivat sammuttamaan tulipalon ennen kuin se ehti levitä, mutta sabotaasiyritys sai wieniläiset janoamaan kostoa.

Raivostunut väkijoukko otti epäillyn sabotöörin kiinni ja repi hänet kap­paleiksi. Sen jälkeen hänen silvottua ruumistaan kuljetettiin pitkin katuja ­varoitukseksi ja pelotukseksi muille.

Vihanpurkaus ei kuitenkaan auttanut kohentamaan wieniläisten taisteluintoa, ja he kokivat yhä olevansa liittolaistensa hylkäämiä, kun ottomaanien armeija ­ilmestyi horisonttiin 14. heinäkuuta.

­Yksikään keisarikunnan pikkuvaltio ei toistaiseksi ollut lupautunut tulemaan itävaltalaisten avuksi.

Puolan Juhana III oli ainoana Euroopan hallitsijana solminut Leopoldin kanssa puolustusliiton, mutta Puolan armeijaa ei näkynyt eikä kuulunut.

Turkkilaiset saartoivat Wienin

Turkkilaiset olivat marssineet neljä ja puoli kuukautta, ja nyt he olivat vihdoin saapuneet Wienin porteille.

Sulttaani oli jo aikaa sitten luovuttanut armeijansa ­komennon suurvisiiri Kara Mustafalle.

Jos Wienin valloitus onnistuisi, sulttaani voisi ottaa siitä kunnian, mutta mikäli yritys epäonnistuisi, syy olisi yksin suurvisiirin.

Turkkilaiset perustivat Wienin ympärille jättimäisen leirin, jossa oli 25 000 telttaa ja joka ympäröi koko kaupungin.

Suurvisiiri asettui asumaan suurimpaan ja hienoimpaan telttaan ja alkoi suunnitella tulevaa piiritystä.

Wienin heikoin kohta oli sen puolustusmuurien lounaan puoleinen kulma, sillä siellä sen enempää pohjavesi kuin purotkaan eivät estäneet hyökkääjiä toteuttamasta hyväksi havaittua piiritystaktiikkaansa:

kaivaa tunneleita kaupungin puolustus­rakennelmien alle ja täyttää ne räjähteillä.

Wienin lukuisten kirkkojen tornit olivat hyviä maaleja turkkilaisten tykistölle, joka alkoi moukaroida kaupunkia lähes taukoamatta.

Samaan aikaan turkkilaisten pioneerijoukot kaivoivat tunneleita kohti Wienin muureja ja rakensivat niiden tueksi tiheän juoksuhautojen verkoston, jonka ansiosta turkkilaiset saattoivat päästä aivan lähelle kaupungin vallituksia tulematta ammutuksi.

Kahdessa päivässä juoksuhaudat ulottuivat jo aivan lähelle paaluvarustusta, joka muodosti Wienin uloimman puolustuslinjan.

Sieltä ne laajenivat syviksi paaluvarus­tuksen suuntaisiksi ampumahaudoiksi.

­Sapelein ja keihäin aseistautuneet janitsaarit hyökkäsivät etumaisista kaivannoista kohti paaluvarustusta, jota itäval­talaisten sotilaiden rivistöt puolustivat ­tuliasein ja kranaatein.

Ensimmäinen rynnäkkö torjuttiin

Wieniä puolusti 15 000 sotilaan joukko, jota komensi Wienin puolustusta johtanut Ernst Rüdiger von Starhemberg.

Hän kulki väsymättä kaupungin muureilla tarkkaillen tilannetta taistelukentällä – ­välillä niin läheltä, että hän haavoittui aivan piirityksen alussa turkkilaisten ­tykkien ammuksesta.

Sen jälkeen von Starhembergiä kannettiin paikasta toiseen kantotuolissa.

Itävaltalaisten sitkeys tuotti tulosta siitä huolimatta, että turkkilaiset alkoivat 23. heinäkuuta räjäyttää miinoja paalu­varustuksen alla.

Suurvisiirin joukot yrittivät tunkeutua läpi miinojen paaluaitaan tekemistä aukoista, mutta itävaltalaiset ­onnistuivat torjumaan hyökkäyksen.

29. heinäkuuta ottomaanit yrittivät tehostaa räjäh­dysten voimaa ­räjäyttämällä kaksi miinaa ­samanaikai­sesti. Hetken aikaa näyttikin siltä, että voimakas räjähdys tuottaisi tulosta.

Miinat tuhosivat pätkän paaluvarustusta sekä sen takana olevan rintavarustuksen ja hautasivat monia itävaltalaisia maan alle.

Itävaltalaisten tilanne vaikutti jo toivottomalta, ja heidän oli tukittava paaluvarustukseen syntynyt aukko nopeasti lankuilla ja hiekkasäkeillä estääkseen ­vihollista pääsemästä vallihautaan.

Kaksisataa itävaltalaista loikkasi päättäväisesti räjähdysten synnyttämään kraatteriin, joka oli vain muutaman metrin päässä vihollisen juoksuhaudasta.

Ottomaanit tulittivat itävaltalaisia musketeilla ja syytivät näiden niskaan käsikranaatteja, mutta itävaltalaiset saivat paaluvarustuksen aukon tukittua kahdessa tunnissa.

”He murskasivat turkkilaiset pian, leikkasivat näiltä päät ja iskivät ne seipäisiin vihollisen näkyville”, Johann von Vael­­ckeren kirjoitti.

Ottomaanit onnistuivat ­murtautumaan paaluvarustuksen läpi vallihautaan vasta 7. elokuuta eli noin kolme viikkoa piirityksen ­alkamisen jälkeen.

Heitä oli kuitenkin yhä vastassa tykkiasemia, musketteja sekä 6–8 metrin korkuinen kaupunginmuuri.

Seuraavien 37 päivän ajan vallihaudassa käytiin verisiä taisteluita, ja se oli pian täynnä syviä ­pommikuoppia ja kuolleiden sotilaiden ruumiita.

Ilma oli sakeanaan tomua, ­ruudinsavua ja mätänevien ruumiiden löyhkää, kun turkkilaiset yrittivät murtaa Wienin viimeistä puolustuslinjaa.

Viholliset kohtasivat maan alla

Turkkilaiset eivät olleet ainoita, jotka kaivoivat tunneleita Wienin vallitusten alle.

Von Starhemberg määräsi sotilaansa ­kaivamaan vastatunneleita kohti ottomaanien tunneleita ja räjäyttämään miinoja muun muassa vihollisen tykkiasemien ja juoksuhautojen alla.

Itävaltalaiset kaivoivat omia tunneleitaan myös löytääkseen vihollisen tunneleita, jotka he sitten tuhosivat räjäyttämällä kranaatteja tai ruutitynnyreitä.

Joskus tunnelit kohtasivat kaivamisen ollessa vielä kesken niin, että itävaltalaiset ja turkkilaiset joutuivat yhtäkkiä kasvotusten maan alla, kun tunne­leita erottava seinämä yllättäen sortui.

Tunneleissa oli niin ahdasta, että turkkilaiset ja itävaltalaiset saattoivat katsoa kynttilänvalossa toisiaan suoraan silmiin.

­Seuranneissa ­yhteenotoissa ­molempien puolten sotilaat huitoivat toisiaan umpimähkään hakuillaan ja ryntäsivät sitten kiireen vilkkaa ulos tunnelista, joka saattoi sortua milloin tahansa.

Vastatunnelien kaivaminen oli tehokas taktiikka, mutta se ei estänyt turkkilaisia kaivautumasta päivä päivältä lähemmäs Wienin kor­keaa kaupunginmuuria.

Kissatkin päätyivät pataan

Wienin ahdinko paheni päivä päivältä.

Kaupungissa vallitsi niin suuri ruoka­pula,­ että wieniläiset söivät jopa kaikki kaupungin kissat ja joutuivat niiden loputtua turvautumaan rottiin.

Wienin asukkaat eivät päässeet poistumaan piiritetystä kaupungista, ja vähitellen jätteet ja uloste alkoi­vat ­kasaantua kaduille, minkä seurauksena taudit alkoivat levitä kulovalkean tavoin.

Wieniläiset kokivat kovia myös henkisesti sekä jatkuvan tykkitulen että turkkilaisten kaivamien tunnelien pelon vuoksi.

Kun Wienissä alettiin ­huhuta, että vihollisen tunnelit ulottuivat jo itse kaupungin alle, von ­Star­hemberg määräsi, että kaikkia kaupungin kellareita piti vartioida jatkuvasti ja asukkaiden oli kuunneltava kaivamisen ja hakun­iskujen ääniä maan alta.

Myös kaikki Wienin kellot määrättiin pysäytettäviksi lukuun ottamatta kirkonkellojen lyöntejä tasatuntien merkiksi.

Pian kaupungissa vallitsi painostava ­hiljaisuus, jonka rikkoivat vain tykkien jyrähdykset, miinojen räjähdykset ja sotilaiden huudot.

Wieniä puolustavat sotilaat ja kaupungin asukkaat olivat romahduksen partaalla, ja toivo avun saapumisesta hiipui päivä päivältä.

Kun kaupungin sisemmät puolustusrakennelmat viimein murtuivat ja joutuivat turkkilaisten käsiin 3. syyskuuta, itävaltalaisten mahdollisuudet puolustaa kaupunginmuuria hupenivat.

Seuraavana päivänä ottomaanien hyökkäysinto vain yltyi, ja kun kolmen miinan räjähdys repi aukon kaupunginmuuriin, itävaltalaissotilaat ryhmittyivät tiiviiseen muodostelmaan puolustamaan kaupunkiaan ja onnistuivat vain vaivoin ja suurin tappioin torjumaan rynnäkön.

Wienin tilanne oli kriittinen, ja kaikki tiesivät, että kaupungin valtaus oli vain ajan kysymys.

Niinpä wieniläiset eivät olleet uskoa silmiään, kun he syyskuun 8. päivän vastaisena yönä näkivät rakettien kohoavan taivaalle kaupungin luoteispuolella.

Piiritystä oli kestänyt kaksi kuukautta, ja apu oli vihdoin saapunut.

Apujoukot saapuivat viime hetkellä

Leopold I ei ollut jäänyt toimettomaksi paettuaan Wienistä. Hallintokoneistonsa välityksellä hän oli saanut muun muassa Baijerin, Saksin ja Hannoverin herttua herttuakunnat lähettämään joukkoja Wienin avuksi.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiot eivät olleet kuitenkaan luovuttaneet sotilaitaan keisarin käyttöön hyvää hyvyyttään.

Ne halusivat saada avustaan hyvän korvauksen, ja sopimus avunannosta syöksi Leopoldin vararikon partaalle.

Itävallan onneksi raha teki tehtävänsä, ja elokuun aikana tuhansia saksalaisia ­sotilaita lähti marssimaan kohti Wieniä.

Samaan aikaan Puolan ratsuväki suuntasi kohti Itävaltaa kuningas Juhana III:n johdolla. Liittolaisarmeijan yhteenlaskettu vahvuus oli noin 75 000 sotilasta.

Ottomaaniarmeijan ylipäällikkö Kara Mustafa saattoi päivän mittaan seurata, miten vihollisjoukot ryhmittyivät kukkuloiden rinteille turkkilaisten leirin ympärille.

Näin hän sai vahvistuksen tiedoille, joita vangiksi jääneet itävaltalaissotilaat olivat jo kertoneet: suuri kristittyjen ­armeija oli matkalla Wienin avuksi.

Ottomaanien kenraalit kokoontuivat neuvonpitoon 8. ja 9. syyskuuta, ja useimmat upseerit suosittelivat piirityksen lopettamista ja suurhyökkäystä kristit­tyjen lisäjoukkojen kimppuun.

Upseeriensa suosituksista ja sota­vankien kertomuksista huolimatta Kara Mustafa päätti jatkaa piiritystä, ja lähettää vain osan joukoistaan uusia ­vihollisia vastaan.

Edes eurooppalaisten leiriytyminen hänen armeijansa ympärille ei saanut häntä muuttamaan mieltään.

Ainoa myönnytys, johon suurvisiiri suostui, oli muutaman puolustus- ja tykkiaseman pystyttäminen turkkilaisten leirin pohjoisreunalle kohti Kahlenbergvuorta, josta hän uskoi eurooppalaisten hyökkäävän.

Kara Mustafa ei liioin perustanut varsinaista puolustuslinjaa leirinsä ja ­vihollisen väliin – ilmeisesti siksi, että hän uskoi joukkojensa pystyvän murtamaan Wienin muurit ennen kristittyjen lisäjoukkojen hyökkäystä.

Päivien kuluessa suurvisiiri kohtasi kuitenkin uuden ongelman: apujoukkojen saapuminen oli valanut Wienin puolustajiin uutta rohkeutta, ja verisistä taisteluista huolimatta he onnistuivat kerta toisensa jälkeen torjumaan turkkilaisten läpimurtoyritykset.

Pian apuun tullet saksalais- ja itävaltalaisjoukot olivat valmiita hyökkäämään, eivätkä otto­maanit olleet kunnolla varustautuneet puolustautumaan.

Muut apujoukot olivat sopineet Puolan Juhanan kanssa, että tämän ratsuväki hyökkäisi turkkilaisten kimppuun etelästä, mutta hankala maasto ja muut vaikeudet olivat viivästyttäneet puolalaisten etenemistä. Niinpä turkkilaiset eivät tienneet puolalaisten olevan edes tulossa.

Eurooppalaiset hyökkäsivät

Auringonnousun aikaan sunnuntaina 12. syyskuuta Leopoldin hankkimien apujoukkojen vasen sivusta hyökkäsi Kahlenbergvuoren rinteeltä ottomaanien kimppuun.

Turkkilaisen silminnäkijän mukaan hyökkäys näytti siltä ”kuin ­pikimusta hyökyaalto olisi vyörynyt alas vuorenrinnettä ja ­tuhonnut kaiken mennessään”.

Aluksi taistelut keskittyivät Nussdorf-nimisen kylän ympäristöön.

Ottomaanien ”Allah! Allah!”-sotahuudot kaikuivat talojen seinistä ja sekoittuivat kristittyjen sotilaiden ”Jeesus! Maria!” -huutoihin.

Jossakin vaiheessa ottomaanit linnoittautuivat kylän raunioihin ja puolustautuivat yhä raivokkaasti.

­Sitten kristityt kokosivat rakuunoista ja jalkaväestä ­suuren iskujoukon, joka pakotti tykistön tuella ottomaanit pakenemaan kylästä.

Kriittiseksi kääntynyt tilanne pakotti suurvisiirin puuttumaan asiaan.

Hän johti oman janitsaarikaartinsa ja punatakkisen albanialaisen henkivartiokaartinsa lähelle taistelupaikkaa.Se osoittautui kohtalokkaaksi virheeksi.

Kiivaimmat taistelut olivat siihen asti keskittyneet eurooppalaisten vasempaan sivustaan ja sitoneet valtaosan ottomaanien joukoista.

Alkuiltapäivästä taistelun painopiste kuitenkin siirtyi eurooppa­laisten oikean sivustan puolelle, jossa ­puolalaiset ratsujoukot odottivat nyt valmiudessa.

Kello 13 Juhana III johdatti joukkonsa hyökkäykseen alas rinnettä, ja husaarit etenivät tykistön tuen ansiosta vihollisen linjoihin asti.

Vaikka Juhanan pelätyin ase eli siivekkäiksi husaareiksi kutsuttu ratsuväki pystyi näyttämään ­todelliset kykynsä vasta aivan Wienin ­lähellä olevalla tasangolla, puolalaiset ­pakottivat turkkilaiset perääntymään.

Saksalaiset sotilaat puhkesivat äänekkäisiin riemuhuutoihin nähdessään puolalaisten lähestyvän, ja kun puolalaiset kello 16:n aikoihin etenivät tasamaalle, ­Juhana III saattoi valmistautua ratkaisevaan hyökkäykseen.

Ottomaanit joutuivat pakenemaan

Aitiopaikaltaan etulinjasta suurvisiiri Kara Mustafa näki, miten taistelun kulku vähitellen kääntyi vastapuolen eduksi.

Puolalaisten menestyksekkään rynnäkön ansiosta kristityt olivat pian saartaneet hänen joukkonsa ja katkaisseet niiden pakotien Wieniin – ja pahimmassa ­tapauksessa myös itään kohti Unkaria.

Saksalaiset hyökkäsivät nyt uudelleen ja pommittivat suurvisiirin komentopaikkaa niin raivokkaasti, ettei tämä pystynyt kunnolla näkemään, mitä taistelukentällä oikein tapahtui.

Viimein puolalaiset olivat valmiita murskaamaan vihollisen lopullisesti. ­Sobieski määräsi 18 000 ratsusotilasta historian suurimpaan ratsuväen hyökkäykseen suoraan vihollisen leiriin.

­Husaarit nelistivät ­kuninkaansa johdolla eteenpäin. Turkkilaiset eivät ­ehtineet suojautua, kun puolalaisten peitset jo pirstoivat luita ja ­lävistivät miehiä.

Puolalaisten raju hyökkäys murskasi turkkilaisten vastarinnan täysin, ja nämä lähtivät pakenemaan sekasorron vallassa.

Myös Kara Mustafa tajusi taistelun olevan hävitty. Hän riensi komentopaikastaan leirin keskellä olevaan telttaansa, nappasi rahakirstunsa ja lähti pakoon.

Reilut 12 tuntia kestänyt taistelu oli ohi, Wien oli vapautettu ja Länsi-Eurooppa oli pelastunut valloi­tukselta. Turkkilaiset eivät enää koskaan päässeet niin kauas Eurooppaan.

Wieniläiset kiittivät Juhanaa

Auringonnousu 13. syyskuuta paljasti turkkilaisten hylänneen leirinsä ja paenneen.

Pian wieniläiset tungeksivat sankoin joukoin leiriin ryöstämään sieltä kaiken arvokkaan.

Puolalaiset ratsuväkisotilaat olivat kuitenkin jo puhdistaneet leirin ­arvotavarasta, ja Juhana III oli vaatinut ­itselleen suurvisiirin arvoesineitä.

Myöhemmin Juhana kirjoitti vaimolleen turkkilaisten jälkeensä jättämistä haavoittuneista ja kaatuneista sotilaista:

”He eivät olleet miekkamme likaamisen arvoisia, ja niinpä rakensimme suuren rovion ja poltimme heidät kaikki.”

Paaville osoittamassaan kirjeessä Juhana puolestaan lainasi Julius Caesarin kuuluisaa toteamusta:

”Tulimme, näimme ja Jumala voitti.”

Vielä samana päivänä Juhana ratsasti Wienin läpi turkkilaisten viirien ympäröimänä kuin Rooman keisari triumfikul­kueessa.

Suurvisiiriä nöyryyttääkseen Juhana kuljetti perässään tämän hylkäämää sotaratsua, ja katujen varsille kerään­tyneet wieniläiset kiittivät häntä huutaen:

”Kauan eläköön Puolan kuningas! Kauan eläköön Juhana!”

Kara Mustafa onnistui pakenemaan Wienistä, mutta sulttaanin raivoa hän ei päässyt pakoon.

Kolme kuukautta nöyryyttävän Wienin tappion jälkeen hänet teloitettiin silkkinyörillä kuristamalla.