Aurinko ei ollut vielä noussut, kun sulttaani Mehmet II antoi hyökkäyskäskyn. Konstantinopoli oli pitänyt puolensa seitsemän viikon piirityksen ajan, mutta 29. toukokuuta 1453 kaupunki oli lopultakin tarkoitus vallata.
Äänekkäät turkin- ja arabiankieliset sotahuudot sekoittuivat tykkien kumuun samalla kun kaupungin korkeiden muurien takana kirkonkellot varoittivat Konstantinopolin kristittyjä puolustajia ottomaanien alkavasta hyökkäyksestä.
Ensimmäiseksi taisteluun lähetettiin sulttaanin huonoimmin koulutetut joukot, jotka koostuivat enimmäkseen kodittomista ja rikollisista. He etenivät ilman minkäänlaista strategiaa, ja rautatangoin ja piiskoin aseistautuneet vartijat estivät heitä pakenemasta taistelupaikalta.
Kristityillä ei ollut vaikeuksia puolustaa Konstantinopolin jykeviä muureja näiltä heikosti varustetuilta sotilailta.
3 000 janitsaaria lähti etenemään täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Kahden tunnin kuluttua sulttaani lähetti taisteluun anatolialaiset joukkonsa. Taistelumusiikin ja äänekkäiden huutojen säestäminä he ryntäsivät eteenpäin ja kiipesivät tikapuita ja lankkuja pitkin päästäkseen taistelemaan vihollisen kanssa, joka pommitti heitä kivillä muurien harjalta.
Sotilaat jäivät toistensa tielle ja olivat helppoja maali tauluja. Tappiot olivat suuret. Mehmet II tajusi, että muut keinot olivat tarpeen.
Aiemmat hyökkäykset olivat väsyttäneet kristittyjä, ja nyt oli ratkaisevan taistelun vuoro: oli aika lähettää matkaan janitsaarit, sulttaanin eliittisotilaiden joukko.
Janitsaarit olivat erittäin kurinalaisia ja taistelijoista luotettavimpia. He taistelivat aina etulinjassa ja johdattivat ottomaanien armeijan moniin suuriin voittoihin.
He marssivat kohti Konstantinopolin kaupunginmuuria kivien ja nuolten sataessa heidän päälleen. Kukaan ei poistunut rivistöstä, ja tielle sattuneet viholliset lyötiin maahan.
Ensimmäiset janitsaarit murtautuivat tunnissa kristittyjen puolustuslinjan läpi. Janitsaarien ilmestyessä näkyviin Konstantinopolin muurien sisällä puhkesi paniikki – ottomaanit olivat tunkeutuneet kaupunkiin! Konstantinopolin avuksi Italiasta saapuneet liittolaiset totesivat olevansa voimattomia ottomaanien eliittijoukon edessä.
He alkoivat poistua kaupungista vesitse ja jättivät asukkaat oman onnensa nojaan.
Pian janitsaarit vyöryivät sisään kaupungin porteista. Fyysisesti ja taktisesti ylivoimaiset joukot tuhosivat jäljelle jääneet puolustajat, ja nostivat yhteen kaupungin puolustustorneista ottomaanien lipun. Konstantinopoli oli vallattu.
Viholliset vapisivat kauhusta
Janitsaarit muodostivat ottomaanien sotajoukon selkärangan. He herättivät 1300-luvulta alkaen kauhua koko Euroopassa, ja heidän voimansa, rohkeutensa ja julmuutensa kauhistuttivat vihollisia.
Janitsaarit olivat täysin omistautuneet sodankäynnille; he halveksivat kuolemaa ja tottelivat sokeasti sulttaanin kaikkia käskyjä.
”Valkoisen hattunsa huipusta punaisten saappaiden kärkiin he olivat täydellisiä tappokoneita”, eräs aikalainen kuvaili janitsaareja, joiden koulutuksen ja kurinalaisuuden vertaista ei sen ajan eurooppalaisissa sotajoukoissa tunnettu.
”Satojen kristittyjen sotilaiden joukko meluaa enemmän kuin kymmenen tuhatta ottomaania. Kun rumpu soi, he lähtevät heti marssimaan, ja heidän rivistönsä ja muodostelmansa pysyvät koossa, kunnes toisin käsketään.
Kevyesti aseistettuina he etenevät yhdessä yössä matkan, jollaiseen kristityiltä sotilailta kuluu kolme päivää”, eräs kristitty matkailija kirjoitti janitsaareista.
Bektashi-munkit seurasivat janitsaareja sotaan.
Eliittijoukot olivat liberaaleja muslimeja
Janitsaarien käsitys islamista alkoi ajan myötä suututtaa valtakunnan sunnienemmistöä. Janitsaarit kuuluivat bektashi-lahkoon, jonka käsitys islaminuskosta sisälsi piirteitä mystiikasta ja turkkilaisista pakanauskonnoista.
Lahko oli luonteeltaan hengellinen ja vapaamielinen.
Janitsaarien kulta-aikana tämä ei ollut ongelma, mutta heidän saatuaan enemmän valtaa heidän uskonoppiaan käytettiin perusteena joukkojen hajottamiselle, ja ajan myötä heidät julistettiin vääräuskoisiksi.
Janitsaareihin kohdistuneen verilöylyn jälkeen 1826 sulttaani kielsi bektashi-lahkon ja määräsi sen johtajat julkisesti teloitettavaksi.
Janitsaarit olivat sulttaanin tärkein ase taistelussa islamin levittämiseksi vääräuskoisten eurooppalaisten keskuuteen. Paradoksaalista kyllä, kaikki janitsaarit olivat alun perin olleet kristittyjä.
Heidät oli riistetty perheiltään lapsina, kasvatettu muslimeiksi ja otettu sotilaiksi sulttaanin joukkoihin.
Valtakunnan laajentuessa 1300-luvulla sulttaani tarvitsi lisää sotilaita, mutta omalta aueelta ei saatu tarpeeksi joukkoja.
Siksi turvauduttiin niin sanottuun ”veriveroon”, joka lankesi valloitetuilla alueilla, pääasiassa Balkanilla, elävien kristittyjen maksettavaksi. Vero maksettiin luovuttamalla poikalapsia.
Sulttaani halusi papin poikia
Tarpeen mukaan 3–7 vuoden väliajoin ottomaanien valtuuskunta kulki kristityillä alueilla, joilla paikallinen hallintovirkamies oli saanut jo ennalta käskyn koota seudun kaikki pojat näytille.
”Hän maksaa (perheille) viisi kultakolikkoa jokaisesta pojasta ja lähettää heidät meritse Anatoliaan, minne he jäävät. Pois viedään noin kaksituhatta poikaa”, kirjoitti alkujaan serbialainen janitsaari Konstantin Mihailovic poikien noudosta.
Vietyjen poikien määrä vaihteli sotilastarpeen mukaan, mutta keskimäärin joka 40. perhe joutui luopumaan pojastaan. Valinnassa noudatettiin sulttaanin tarkoin laatimia ohjeita: hän oli erityisen kiinnostunut aatelis- ja pappisperheiden pojista, koska nämä olivat saaneet hyvän kasvatuksen.
Juutalaisista, mustalaisista tai venäläisistä ei missään tapauksessa voinut tulla janitsaareja, ja myös köyhien paimenten pojat tai jo ammatin opiskelleet jäivät valinnan ulkopuolelle.
Ottomaanit eivät myöskään vieneet perheen ainoaa poikaa. Toisaalta perheet, joilla oli useita poikia, joutuivat aina lähettämään vahvimman poikansa sulttaanille.
Pojat olivat yleensä 8–18-vuotiaita joutuessaan jättämään perheensä. Useimmat olivat kotoisin Albaniasta, mutta myös unkarilaiset, bulgarialaiset, romanialaiset, serbit ja bosnialaiset joutuivat maksamaan veriveroa sulttaanille.
Ennen järjestelmän lakkauttamista 1600-luvun puolivälissä Anatoliaan oli viety noin 300 000 kristittyä nuorukaista.
Avioliitto oli kielletty
Kun pojat olivat saapuneet Istanbuliin sulttaanin orjiksi, heidät ympärileikattiin ja vietiin kasvatettavaksi anatolialaisiin maalaisperheisiin. Elämä ottomaanien keskuudessa sai heidät vähitellen unohtamaan kristityt juurensa.
Älykkäimmät pojat saattoivat kohota korkeaan asemaan suoraan sulttaanin alaisuudessa.
Nokkelat pojat pääsivät pitkälle
Veriverojärjestelmä tuotti ottomaanien valtakunnalle korkea-arvoisia virkamiehiä.
Sotilaallisen ylivoiman lisäksi veriverojärjestelmä sai aikaan merkittäviä parannuksia ottomaanivaltakunnan hallinnossa.
Ensimmäiset sulttaanit päättivät, että vain käännytetyt pojat saattoivat päästä upseereiksi ja tärkeisiin hallintovirkoihin. Tarkoituksena oli välttää sukulaisten suosimista, jota tapahtui aina, kun byrokraatit pääsivät nimittämään sukulaisiaan merkittäviin asemiin.
Valitsemalla tärkeisiin virkoihin perheettömiä miehiä sulttaanit toivoivat estävänsä heidän yksinvaltaansa uhkaavan aristokratian synnyn.
Tämän takia mm. lähes kaikki ottomaanien valtakunnan kuvernöörit – ns. pashat – olivat muita kuin syntyperäisiä turkkilaisia.
”En koskaan kuullut puhuttavan – tai nähnyt Konstantinopolissa tai muuallakaan Turkissa – että pasha olisi ollut syntyperäinen turkkilainen. He olivat yleensä aina siepattuja tai käännytettyjä”, kirjoitti Böömin lähettiläs paroni Wenceslas Wradislaw, joka vieraili Istanbulissa 1600-luvulla.
Elämä ottomaanien keskuudessa sai heidät vähitellen unohtamaan kristityt juurensa. Yleensä se tapahtui melko nopeasti, sillä yhteydet kotiseudulle ja perheeseen katkaistiin täysin.
Pojista tuli sekä ulkoisesti että sielultaan turkkilaisia, ja kaikki kääntyivät islaminuskoon. Hieman vartuttuaan he viettivät muutaman vuoden raskaassa työssä sulttaanin telakoilla tai hänen suurissa puutarhoissaan.
20-vuotiaana nuoret miehet jaettiin kahteen ryhmään. Älykkäimmät vietiin sulttaanin palatsin lukuisiin kouluihin, ja seitsemän vuoden opintojen jälkeen he saattoivat päästä valtakunnan johtaviin virkoihin.
Suurin osa värvättiin kuitenkin armeijaan. Siellä heistä koulutettiin vuosia kestävän fyysisen harjoittelun ja kovan kurin avulla janitsaareja, jotka liittyivät johonkin sulttaanin armeijan pelätyistä rykmenteistä.
Kun Euroopan kuninkaat kokosivat – tai ostivat – armeijan erikseen jokaista sotaa varten, janitsaarit muodostivat maanosan ensimmäisen vakinaisen sotaväen.
Heitä myös koulutettiin rauhankin aikana, ja he olivat aina valmiina taisteluun. Janitsaareja kiellettiin ankarasti menemästä naimisiin, ja heidän oli asuttava kasarmilla.
Sota oli heidän elämänsä, rykmentti heidän kotinsa ja sulttaani heidän johtajansa. ”He olivat niin sokaistuneita, että häpäisivät omat vanhempansa.
He rupesivat tappamaan kristittyjä halveksittavalla tavalla, ja siksi he olivat pahempia kuin saraseenilaumat”, kirjoitti kristitty aikalainen viitaten arabeihin, jotka hyökkäsivät keskiajalla Eurooppaan.
Janitsaarien valta kasvoi
Veriverossa oli se vika, että koska janitsaarit olivat orjia, heitä ei voinut erottaa. Sulttaanin oli pakko pitää heidät palveluksessaan ja maksaa heille palkkaa myös rauhan aikana.
Aluksi palkka oli pieni ja maksettiin luonnontuotteina, mutta janitsaarien maineen ja merkityksen kasvaessa he onnistuivat parantamaan palkkaustaan ja saamaan muita etuja – esimerkiksi oikeuden eläkkeeseen aktiivipalveluksen jälkeen.
Vähitellen edut kasvoivat siinä määrin, että myös syntyperäiset muslimit alkoivat haluta janitsaareiksi. Köyhille talonpojille se oli usein ainoa tie päästä kurjuudesta.
Historia tuntee useita esimerkkejä siitä, että alueilla, joilla veriveroa perittiin, muslimit lahjoivat kristittyjä väittämään muslimilapsia omikseen.
Pitkään kestäneen painostuksen jälkeen sulttaani antoi 1566 palveluksessa oleville janitsaareille luvan mennä naimisiin. Pari vuosikymmentä myöhemmin myös muslimit pääsivät rykmentteihin.
Siitä alkoi kehitys, jonka myötä janitsaarit alkoivat muuttua tehokkaasta aseesta rasitteeksi. Päästyään janitsaarijoukkoihin syntyperäisten muslimien onnistui pian kiristää itselleen lisää etuja.
Sulttaanin asettama kielto harjoittaa käsityötä ja kauppaa sotilasuran ohella poistettiin, ja muutaman vuoden kuluessa janitsaarijoukkoihin syntyi monia virkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä sodankäynnin kanssa.
Vähitellen janitsaarijoukoista tuli sulttaanin rahoittama ja ylläpitämä valtio valtiossa, jonka tavoitteena oli vain valvoa omia etujaan. Yhä useammin nämä edut olivat ristiriidassa sulttaanin etujen kanssa.
Sulttaanin murha
Sulttaanin ja janitsaarien väliset jännitteet purkautuivat vuonna 1622. Kärsittyään nöyryyttävän tappion Ukrainassa sulttaani Osman II syytti joukkojaan huonosta taistelumoraalista ja ihanteidensa pettämisestä.
Hän alensi janitsaarien palkkoja, jolloin nämä syyttivät häntä ahneeksi ja kelvottomaksi. Sulttaani pelkäsi joutuvansa omien orjiensa orjaksi ja päätti perustaa 40 000 kurdista uuden eliittijoukon pitämään janitsaarit kurissa.
Sodassa janitsaarit saivat käskynsä suoraan sulttaanilta (kuvassa ratsailla). Rauhan aikana he toimivat hänen henkivartijoinaan.
Aiemmin uskolliset janitsaarit saivat vihiä sulttaanin aikeista ja nousivat kapinaan. Ryöstettyään sulttaanin lähimmät neuvonantajat he murtautuivat itse palatsiin.
Janitsaarit surmasivat vartijat, ryöväsivät rakennuksen tyhjäksi ja tuhosivat sen maan tasalle jahdatessaan sulttaania. Lopulta hänet löydettiin alusvaatteisillaan palatsin pimeimmästä nurkasta.
He kuljettivat entistä herraansa vanhan hevoskaakin selässä puolialastomana pitkin Istanbulin katuja kansan pilkattavana.
Osman II heitettiin pimeään vankiselliin, jonne tuli samana yönä neljä janitsaaria. Seurasi kahakka, jossa Osman II sai kirveestä päähänsä, minkä jälkeen miehet kävivät hänen kimppuunsa ja kuristivat hänet.
He leikkasivat sulttaanilta toisen korvan voitonmerkiksi. Osman II oli ”ensimmäinen sulttaani, johon he kävivät käsiksi. Se enteili heidän loppuaan”, kirjoitti brittilähettiläs sir Thomas Roe, joka oli vuonna 1622 sijoitettuna Istanbuliin.
Janitsaarien tuho
Kun Euroopan kristityt armeijat kehittelivät 1600-luvulla uusia aseita ja strategioita, ottomaanien armeija jäi polkemaan paikoilleen. Janitsaarit olivat muuttuneet edistyksellisestä voimasta patavanhoilliseksi riippakiveksi.
He estivät kaikki sotavoimiin liittyvät uudistukset, mikäli ne uhkasivat vähimmässäkään määrin heidän etujaan. Lopulta mitään uudistuksia ei voitu toteuttaa ilman heidän hyväksyntäänsä.
Samalla viholliset olivat lakanneet kunnioittamasta janitsaareja. Taistelukentällä ennen niin legendaariset soturit saivat pelkurin maineen. He olivat edelleen nopeita jaloistaan, totesivat heidän vihollisensa, mutta vain paetessaan heti ensimmäistä tykinlaukausta.
Janitsaareista oli tullut hyödyttömiä sotilaina – ja juuri sotiminen oli ollut heidän olemassaolonsa ainoa tarkoitus.
Lopullinen välienselvittely tapahtui vuonna 1826. Eurooppalaisten joukkojen tehokkuus oli tehnyt suuren vaikutuksen sulttaani Mahmud II:een, joka halusi järjestää sotaväkensä uudelleen.
Oli perustettava uudet joukot, joita johtaisivat eurooppalaisen mallin mukaan koulutetut muslimiupseerit. Tavoitteena oli palauttaa ottomaanien armeija yhtä mahtavaksi kuin se oli suuruutensa päivinä ollut.
Janitsaarijoukot oli tarkoitus säilyttää, mutta jokaisesta Istanbulin 51 pataljoonasta oli siirrettävä 150 sotilasta uusiin joukko-osastoihin.
Janitsaarit eivät odotetusti hyväksyneet suunnitelmaa ja nousivat kapinaan. Iskulauseita huutaen he marssivat kohti sulttaanin palatsia valmiina panemaan viralta taas yhden sulttaanin.
Kiistelty teoria -”Kristityt puolustivat vapaaehtoisesti islamia”
Turkkilainen historioitsija väittää, että kristityt pojat lähtivät vapaaehtoisesti puolustamaan islamia petyttyään kristittyyn Eurooppaan.
Balkanin maiden kristityt perheet lähettivät vapaaehtoisesti poikansa taistelemaan islamin puolesta. Näin väittää turkkilainen ottomaanien valtakunnan oikeushistorian asiantuntija Ahmed Akgündüz, joka on työskennellyt mm. Princetonin yliopistossa Yhdysvalloissa.
Pojat hylkäsivät kristinuskon, koska heidän mielestään Euroopan kristityt valtiot olivat pettäneet heidät ja koska sulttaani tarjosi heille mahdollisuuden päästä köyhyydestä.
”Oli suuri kunnia palvella janitsaarien joukoissa tai sulttaanin hovissa, koska sitä kautta avautui hyviä virkoja armeijassa tai hallinnossa. Siksi muiden kuin muslimien keskuudessa toivottiin laajalti pääsyä veriveron piiriin”, toteaa Akgündüz.
Kristityt perheet halusivat saada poikansa Istanbuliin niin epätoivoisesti, että turvautuivat jopa lahjontaan ja petoksiin. ”Ne ei-muslimit, jotka antoivat poikansa janitsaareille, vapautettiin tietyistä veroista.
Siksi jotkin perheet yrittivät petkuttamalla ja lahjomalla saada veriveron kantamisesta vastaavia virkamiehiä ottamaan lapsensa mukaan joukkoihin”, Akgündüz väittää.
”Tiedämme, että jotkut venäläiset, juutalaiset ja kreikkalaiset jopa valittivat sitä, etteivät kuuluneet veriveron piiriin.”
Mahmud II oli kuitenkin valmistautunut. Hän oli sijoittanut palatsinsa ympärille tykkejä ja uusien joukkojensa sotilaita. Sulttaani kantoi palatsissa säilytettyä profeetta Muhammedin pyhää lippua ja kehotti kaikkia oikeauskoisia muslimeja seuraamaan lippua janitsaareja vastaan.
Sulttaani julisti aiemmin uskolliset joukkonsa vääräuskoisiksi, ja pian Istanbulin asukkaita kerääntyi palatsin ympärille taistelemaan sulttaaninsa puolesta.
Kun ensimmäiset janitsaarit ehtivät palatsin edustalle, tykit avasivat tulen. Tykinkuulat iskeytyivät väkijoukkoon ja repivät sen hajalle.
Janitsaarit vetäytyivät kasarmeilleen ja valmistautuivat taisteluun. Sulttaanin sotilaat eivät kuitenkaan ilmestyneet paikalle. Sen sijaan he suuntasivat tykkinsä kasarmeihin ja tähtäsivät tarkkaan.
Muurit sortuivat ja hautasivat janitsaarit alleen, ja eloonjääneet paloivat kuoliaaksi. Vain 21 minuutissa sulttaanin uusi sotajoukko – ”Muhammedin voitokkaat sotilaat” – oli tehnyt selvää 500 vuotta vanhasta eliittiarmeijasta.
Samana päivänä sulttaani lakkautti janitsaarijoukot, kielsi nimen käyttämisen ja poltti janitsaarien lipun. Seuraavina päivinä kaupunkilaiset seurasivat esimerkkiä ja surmasivat janitsaareja antaumuksella.
Maakunnissa kuvernöörit saivat käskyn takavarikoida janitsaarien omaisuuden ja sulkea heidän kasarminsa. Heidän johtajansa hirtettiin, mutta verilöylystä selvinneet sotilaat siirtyivät kaikessa rauhassa siviiliin.
Eurooppa saattoi viimein huokaista helpotuksesta. Janitsaarien taru oli lopussa.