Wikimedia Commons/Dossemann
Sulttaani Mehmed II valloittaa Konstantinopolin.

Ottomaanien valtakunnan vaiheet

Ottomaanien valtakunta kehittyi pienestä Anatolian kyläpahasesta ja laajeni kolmelle mantereelle, kunnes ottomaanit hallitsivat Mustaamerta, Punaistamerta ja puolta Välimerestä. Miten kaikki tapahtui – ja miten valtakunta lopulta kaatui?

Ottomaanien valtakunta (noin 1300–1923) muistetaan niin yksinvaltaisista sulttaaneista, sapeleita heiluttelevista janitsaareista kuin upeista palatseista haaremeineenkin – sekä jatkuvista sodista.

Lähde aikamatkalle valtakuntaan, joka ulottui laajimmillaan kolmelle mantereelle – kunnes kaikki muuttui ja imperiumi alkoi rapistua.

Ottomaanien kulta-aika

Tammikuun 22. päivänä vuonna 1517 Ottomaanien valtakunnan 60 000 miehen armeija ratsasti Egyptin pääkaupunkiin Kairoon. Sotilaiden taistelutahto oli luja. Neljä kuukautta aiemmin he olivat valloittaneet jo Syyrian kohtaamatta merkittävääkään vastarintaa.

Egyptin sulttaani Tumanbei oli koonnut 20 000 sotilaan armeijan vastaamaan ottomaanien hyökkäykseen – muun muassa uhkailemalla, että kaikki karkurit hirtettäisiin kotiovilleen – mutta taistelun alkaessa puolustus mureni nopeasti.

Ottomaanit Wienin edustalla vuonna 1683.

Ottomaaniarmeija yhden vihollisensa porteilla. Wienin taistelussa 12. syyskuuta 1683 ottomaaneilla oli vastassaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan armeija, jota tuki muun muun muassa puolalais-liettualainen liittouma. Ottomaanit olivat useaan otteeseen pyrkineet Keski-Eurooppaan ja pääsivät viimeisen kerran näin pitkälle.

© Wikimedia Commons

Vain tunnin taistelun jälkeen Egyptin sotilaat vetäytyivät. Maan pääkaupunki oli nyt Ottomaanien valtakunnan hallussa.

”Ottomaanit ilmestyivät kuin heinäsirkkalauma... ja vyöryivät joka suunnasta kuin pilvet kiihkeästi hyökäten, muskettiensa pitäessä korviahuumaavaa melua.” Egyptiläinen historioitsija Muhammad ibn Iyas Kairon valloituksesta

Viikko valloituksen jälkeen Ottomaanien valtakunnan sulttaani Selim I, joka oli saanut lisänimen ”Julma”, saapui Kairoon.

Noustuaan valtaan vuonna 1512 uusi sulttaani oli valloittanut Pohjois-Irakin, Palestiinan, Syyrian ja nyt myös Egyptin.

Egyptiläisten kukistaminen merkitsi, että lähes koko arabimaailmaa hallittiin ensi kertaa islamin synnyn jälkeen ei-arabialaisesta pääkaupungista – eli nykyisen Turkin Istanbulista, joka oli ollut Ottomaanien valtakunnan pääkaupunki vuodesta 1459 asti.

Ottomaanien valloitukset eivät kuitenkaan suinkaan päättyneet siihen.

Valtakunnan laajentuminen

Kolme mannerta

Ottomaanien valtakuntaa pidetään ensisijaisesti arabialueen suurvaltana, mutta se laajeni valloitusten myötä kolmelle mantereelle: Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan.

Jonas Sjöwall Haxø ja Shutterstock

1300–1359

Ottomaanien valtakunnan juuret juontuvat Anatoliasta Söğütin kylästä nykyisessä Bilecikin maakunnassa Bursan eteläpuolella. Sieltä ottomaanit aloittivat Anatolian ja Traakian valloituksensa.

Jonas Sjöwall Haxø ja Shutterstock

1359–1451

Seuraavina vuosisatoina ottomaanit laajensivat valtakuntaansa edelleen Mustanmeren ja Balkanin alueella.

Jonas Sjöwall Haxø ja Shutterstock

1451–1512

Vuonna 1453 ottomaanit valloittivat Konstantinopolin, ja vuonna 1459 siitä tehtiin pääkaupunki. Valtakuntaan liitettiin alueita nykyisestä Romaniasta, Unkarista ja Ukrainasta.

Jonas Sjöwall Haxø ja Shutterstock

1512–1520

Ottomaanit löivät mamelukit ja valloittivat näiden valtakunnan, joka käsitti Syyrian ja Egyptin. Muslimien pyhät kaupungit Mekka ja Medina tulivat samoin osaksi Ottomaanien valtakuntaa.

Jonas Sjöwall Haxø ja Shutterstock

1520–1566

1500-luvulla valtakunta laajeni edelleen Unkarissa. Ottomaanit valloittivat Bagdadin ja liittivät valtakuntaansa myös suuren osan Pohjois-Afrikan rannikosta.

Jonas Sjöwall Haxø ja Shutterstock

1566–1683

Ottomaanien valtakunta oli laajimmillaan. Pohjois-Afrikan valloitus jatkui. Nykyisen Azerbaidžanin Baku tuli osaksi ottomaanien valtakuntaa samoin kuin loputkin alueet Punaisenmeren ympärillä.

Jonas Sjöwall Haxø & Shutterstock

Ottomaanit tähysivät Eurooppaan

Kun Selim I:n poika Suleiman I Suuri nousi valtaan vuonna 1520, Ottomaanien valtakunta valtasi muun muassa koko Pohjois-Afrikan, Mekan ja Medinan pyhät kaupungit, loputkin Irakista, läntisen Iranin ja koko Kaukasuksen alueen.

Suleiman I piti itseään muslimien päämiehenä, ja hän oli vakuuttunut siitä, että Allah oli asettanut hänet maan päälle levittämään islamia pyhän sodan, jihadin, avulla. Pian sulttaani suuntasi katseensa Eurooppaan.

”Jumala on heittänyt meidät syystä Saatanan ja turkkilaisten syliin.” Martti Luther
Isä ja poika: Sulttaani Selim I ja sulttaani Suleiman I

Isä ja poika. Selim I: Nakkaş Osmanin pienoismaalaus. Suleiman I: venetsialaisen taiteilijan maalaus.

© Wikimedia Commons

1520-luvulla ottomaanit valloittivat Belgradin ja osia Unkarista ja Rhodoksen saaresta. Vuonna 1529 he piirittivät Wienin, mikä aiheutti paniikkia kristityssä Euroopassa.

Uskonpuhdistaja Martti Luther käytti ottomaaneja kauhukuvana katolilaisuutta vastaan ja kirjoitti samana vuonna: ”Jumala on syystä heittänyt meidät Saatanan ja turkkilaisten syliin.”

Suleiman I:n 46 vuotta kestäneen valtakauden aikana (1520–1566) Ottomaanien valtakunnasta kasvoi maailman siihen asti suurin imperiumi.

Suleiman hallitsi koko nykyistä Turkkia ja valtaosaa Lähi-idästä ja Euroopasta, ja sulttaanin valtakauteen kiteytyi ottomaanien menestyksekäs laajentumispolitiikka, joka oli ohjannut valtakunnan kehitystä jo kaksisataa vuotta.

Ottomaanien valtakunnan perustaminen

Vihreä moskeija Bursassa

Bursan Vihreä moskeija edustaa varhaista ottomaaniarkkitehtuuria. Bursa oli valtakunnan pääkaupunki, kunnes ottomaanit valloittivat Konstantinopolin.

© Wikimedia Commons

Ottomaanien valtakunnan juuret ovat Anatoliassa Söğütin kylässä, jonka ympärille Osman I perusti noin vuonna 1300 pienen ruhtinaskunnan.

Anatolia vastasi nykyistä Turkkia sen itäisintä osaa lukuun ottamatta, ja se oli vuosisatojen ajan kristityn Bysantin valtakunnan keskus. Valtakunnan pääkaupunki oli Bosporinsalmella sijainnut Konstantinopoli.

Osman I kävi pyhää sotaa kristittyjä vastaan Anatoliassa, ja 1300–1400-luvuilla hänen seuraajansa liittivät Ottomaanien valtakuntaan useita turkkilaisia ruhtinaskuntia.

Konstantinopolin valloitus

Sulttaani Mehmed II valloittaa Konstantinopolin.

Sulttaani Mehmed II valloittaa Konstantinopolin. Osa dioraamaa Istanbulin sotamuseossa.

© Wikimedia Commons/Dossemann

Vuonna 1453 ottomaanien seitsemäs sulttaani Mehmed II onnistui valloittamaan Konstantinopolin – ja sai sen ansiosta lisänimen ”Valloittaja”.

Konstantinopoli oli ollut jo pitkään ottomaanien tähtäimessä.

Tämä johtui osaksi kaupungin symbolisesta merkityksestä viimeisenä jäänteenä Rooman valtakunnasta ja osaksi sen strategisesti merkittävästä sijainnista kapealla Bosporinsalmella.

Konstantinopolista tehtiinkin muutaman vuoden kuluttua Ottomaanien valtakunnan pääkaupunki.

Topkapin palatsi

Topkapin palatsi Istanbulissa

Topkapin palatsi Istanbulissa. Suuri rakennuskompleksi oli Ottomaanien valtakunnan hallitsijan ja hänen hovinsa keskus.

© Shutterstock

Vuonna 1459 pääkaupunkiin alettiin rakentaa Ottomaanien valtakunnan vallan keskusta, jättimäisen suurta Topkapin palatsia, josta oli näkymä kaupunkiin, Bosporinsalmelle ja Kultaiseen sarveen eli Turkin Euroopan ja Aasian puoleiset osat erottavaan lahteen.

Topkapin palatsi ei ollut vain sulttaanin päämaja vaan se oli myös itsessään oma pienoisyhteiskuntansa, jonka neljätuhatta asukasta elivät erillään muusta maailmasta.

Topkapin palatsin sydämessä oli sulttaanin valtava, neljänsadan huoneen haaremi, jossa asui satoja naisia suljettujen porttien takana.

Haaremin luksuksessa oli panoksena elämä

Naiset elivät orjuudessa, satojen palatsia vartioivien eunukkien valvovan katseen alla. Eunukit olivat etenkin Etiopiasta ja Somaliasta tuotuja orjia ja sotavankeja, jotka oli kastroitu lapsena.

Hierarkiassa pohjalle joutuneet naisorjat nukkuivat makuusaleissa, sulttaanin perheellä ja suosikkiorjilla oli sen sijaan omat huoneensa.

Suosikit olivat naisista kauneimmat, jotka ”ylenivät” konkubiineiksi. Heille opetettiin rakastelun taitoja, ja heidän oli toteutettava sulttaanin jokainen mielihalu.

Heidän ensisijainen tehtävänsä oli tuottaa terveitä ja älykkäitä perillisiä, jotka turvaisivat sulttaanin dynastian jatkuvuuden.

Suuri halli Topkapin palatsin haaremissa.

Suuri halli Topkapin palatsin haaremissa

© Shutterstock

Vaikka jalkavaimon asema oli tavoiteltu, elämä sulttaanin mielitiettynä ei ollut suinkaan ruusuilla tanssimista. Jos naiset eivät noudattaneet hallitsijan jokaista pienintäkin määräystä, ankara rangaistus seurasi välittömästi.

Vuonna 1562 Suleiman I teloitutti yhden jalkavaimoistaan, kun tämä ei ollut saapunut hänen vuoteeseensa vaan antoi paikkansa toiselle naiselle.

Sulttaanin elämän naisista eniten luksuksesta ja vallasta sai kuitenkin nauttia hänen äitinsä, ”Valide Sultan”, jolla oli omat yksityistilansa suurine ruokasaleineen ja makuuhuoneineen.

Imperiumin hallinto

Dolmabahçen palatsi – Ottomaanien valtakunnan hallinnollinen keskus

Dolmabahçen palatsi oli Ottomaanien valtakunnan hallinnollinen keskus vuosina 1856–1887 ja myöhemmin 1909–1923.

© Shutterstock

Ottomaanien valtakunnassa sulttaani oli yksinvaltainen hallitsija, jonka sana oli laki.

Valtakunnan laajentuessa 1500-luvulla uudet provinssit Syyriassa, Irakissa ja Egyptissä saivat omat maakuntahallintonsa.

Armeijan päällikkö sai vastata lain ja järjestyksen ylläpitämisestä ja veronkannosta omilla maillaan.

Etenkin Suleiman I:n vaikutuksesta Ottomaanien valtakunnasta tuli leimallisesti sotilaallinen feodaaliyhteiskunta. Egyptiläinen historioitsija al-Jabarti kirjoitti Suleimanin uudistuksista:

”Sulttaani al-Kanuni (”lainantaja”, Suleimanin lempinimi) vakiinnutti hallinnon periaatteet, saattoi loppuun valtakunnan rakentamisen ja organisoi provinssit. Hän toi valon pimeään, antoi uskonnon valon hohtaa kaikkialla ja sammutti ei-uskovien tulet.”

Valtakunnan uskonnot

Istanbulin Sininen moskeija

Istanbulin sinistä moskeijaa kutsutaan myös Sulttaani Ahmedin moskeijaksi. Se rakennettiin vuosina 1609–1616.

© Shutterstock

Toisin kuin aikansa Euroopan kristityissä yhteiskunnissa, Suleiman I salli ”vapauttamilleen” kansoille uskonnonvapauden ainakin tietyssä määrin. Kukin uskonnollinen ryhmä sai itsenäisen ”milletin” aseman.

Millet tarkoittaa ”uskonnollista yhteisöä”, ja nimitystä käytettiin valtakunnan pienemmistä, jossain määrin itsehallinnollisista yksiköistä.

Järjestelmässä vähemmistöuskontojen ryhmiä johtivat uskonnolliset johtajat, ja valtakuntaan kuuluivat esimerkiksi armenialaisten, syyrialaisten ja juutalaisten milletit.

Milleteillä oli omat tuomioistuimensa, ne huolehtivat itsenäisesti verojen kantamisesta ja määräsivät varsin vapaasti myös yhteisön sisäisistä siviiliasioista, kuten avioliitoista ja avioeroista.

Valtakunnan juutalaiset ja kristityt eivät joutuneet muslimien tapaan palvelemaan armeijassa, mutta vapautuksen vastineena heiltä perittiin korkeampia veroja.

Toisin kuin katolisessa maailmassa, ottomaanit eivät siis pakottaneet valtaamiensa alueiden asukkaita kääntymään valloittajien uskoon eli islamiin.

Janitsaarit – ottomaanien eliittijoukot

Janitsaarit – nuorukaisia värvätään.

Janitsaarit: 1) Nuorukaisia värvätään janitsaarijoukkoihin. Pienoismaalaus vuodelta 1558. 2) Kaksi janitsaaria jousineen. Lambert Wytsin maalaus vuodelta 1573.

© Wikimedia Commons

Ottomaanien laajentumisen mahdollisti valtakunnan tehokkaasti organisoitu armeija, jonka kova ydin olivat niin kutsutut janitsaarit.

Kerran vuodessa ottomaanisotilaat hakivat kristittyjä nuorukaisia etenkin Balkanin provinsissista orjiksi Istanbuliin.

Nuoret miehet käännytettiin islaminuskoon ja koulutettiin palvelemaan sulttaania ja hänen valtakuntaansa. Kristittyjen poikien pakkovärväysjärjestelmää kutsuttiin nimellä ”devşirme” eli ”poikien keruu”.

Ottomaanien valtakunnan armeija oli suurimmillaan 1600-luvun lopulla, jolloin siihen kuului lähes 200 000 sotilasta. Pelätyimpiä olivat janitsaarit, käännytetyistä kristityistä alamaisista koostuneet erikoisjoukot, joista monet oli värvätty juuri ”devşirmen” kautta.

Janitsaarit tunnettiin etevinä jousien, ampuma-aseiden ja tykkien käyttäjinä. Ottomaanien valtakunnan tehokkaita joukkoja on kuvailtu Euroopan ensimmäiseksi ammattilaisarmeijaksi.

1600-luvun lopulla kristittyjen sotilaiden värväys alkoi vähentyä muun muassa siksi, että janitsaarijoukkoihin kuulumista oli alettu pitää niin hohdokkaana, että yhä useampi muslimimies halusi astua joukkojen palvelukseen.

Janitsaarit alkoivat myös kahmia itselleen yhä enemmän valtaa, ja joukot nousivat useasti sulttaania vastaan.

Vastarinta yltyi etenkin silloin, kun sulttaani yritti nykyaikaistaa armeijaa. Tämän seurauksena ottomaanien armeijassa otettiin harvoin käyttöön ajan uusinta sotatekniikkaa, ja se alkoi sittemmin jäädä jälkeen moderneista eurooppalaisista armeijoista.

Valtaistuin alkoi horjua

Ottomaanit piirittävät Wieniä vuonna 1683.

Ottomaanit piirittävät Wieniä vuonna 1683. Frans Geffelsin (1624–1694) piirros.

© Wikimedia Commons

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa janitsaariarmeija suisti vallasta neljästätoista sulttaanista seitsemän ulamien, valtakunnan hengellisten johtajien avulla.

Vuonna 1826 sulttaani Mahmud II kukisti janitsaarikapinan ja lakkautti joukot. Neljätuhatta janitsaaria tapettiin verisessä iskussa ja loput teloitettiin tai ajettiin maanpakoon.

Tässä vaiheessa Ottomaanien valtakunta oli jo merkittävästi heikentynyt. Valtakunnan suurin johtaja Suleiman I oli yrittänyt valloittaa Wienin vuosina 1529 ja 1566 ja epäonnistunut molemmilla kerroilla. Vuoden 1566 sotaretki jäi myös hänen viimeisekseen, sillä kuoli sairauden seurauksena samana vuonna.

Yli sata vuotta myöhemmin vuonna 1683 sulttaani Mehmed IV yritti puolestaan esikuvansa tavoin jälleen Wienin valloitusta, mutta vastapuoli sai tukea muun muassa Puolasta ja Venetsian tasavallasta, ja ottomaanit kärsivät suuren tappion.

1800-luvun alussa sulttaani hallitsi yhä koko Balkania ja suurta osaa Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä.

Valtaistuin kuitenkin horjui jo, ja 1800-luvulla ottomaanien oli luovutettava Venäjälle suuria alueita – muun muassa Serbia, Bulgaria ja Kreikka.

Sulttaanin valtakunnasta puhuttiin sittemmin pilkallisesti ”Euroopan sairaana miehenä”.

Maailmansota oli kuolinisku valtakunnalle

Käsin väritetty valokuva Istanbulin Galata-sillasta.

1800-luvun lopulla Istanbul oli monikulttuurinen suurkaupunki, jossa asui monien eri kansallisuuksien edustajia. Matkakirjassaan Costantinopoli (1877) italialainen kirjailija Edmondo de Amicis kuvaa kaupunkia seuraavasti: ”On mukavaa katsella kaikkien ohikulkijoiden jalkoja ja nähdä kaikenlaisten kenkien kulkevan ohi – sandaaleista Pariisin viimeisimmän muodin mukaisiin nappikenkiin…” Käsin väritetty valokuva Istanbulin Galata-sillasta noin vuodelta 1890–1900.

© Library of Congress

Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi, sulttaani tuki Saksaa ja Itävalta-Unkaria taistelussa Venäjää vastaan. Päätös sinetöi valtakunnan kohtalon.

Sodan jälkeen merkittäviä osia Ottomaanien valtakunnasta jaettiin Britannian, Ranskan ja Kreikan kesken.

Nöyryytyksen turhauttamat turkkilaiset syrjäyttivät sulttaanin, ja 29. lokakuuta vuonna 1923 Ottomaanien valtakunnan tilalle nousi Mustafa Kemalin johdolla demokraattinen, maallinen tasavalta.

Kemal sai sittemmin lisänimen ”Atatürk” eli ”Turkin isä”.

Ottomaanien valtakunnan viimeisestä henkäyksestä alkoi näin modernin Turkin tarina.

Ottomaanien valtakunta – aikajana

Ottomaanit valtaavat Konstantinopolin.

Ottomaanit valtaavat Konstantinopolin. Osa Istanbulin sotamuseon dioraamasta.

© Shutterstock

Noin 1300: Osman I perustaa valtakunnan

Osmanien valtakuntanakin tunnettu imperiumi sai nimensä perustajaltaan, islamilaiselta sotapäälliköltä Osmanilta, joka hallitsi 1200-luvun lopulla ”beylikiä” eli ruhtinaskuntaa Sögütin ympäristössä Anatoliassa.

1326: Orhan I

Ottomaanit valloittivat merkittävän Bursan kaupungin. Marmaranmeren eteläpuolella, Sögütista pohjoiseen sijaitseva kaupunki toimi pitkään ottomaanien pääkaupunkina. Orhan I:n valtakaudella (1326–1360) Luoteis-Anatolian loputkin bysanttilaisalueet valloitettiin. Ottomaanit valloittivat myös Traakian 1300-luvun loppupuoliskolla.

1361: Murad I valloitti Adrianopolin

Murad I:n valtakaudella (1360–1389) ottomaanit valloittivat Adrianopolin (nykyisen Edirnen) kaupungin, ja se oli imperiumin pääkaupunki vuosina 1413–1458. Vuonna 1371 ottomaanit voittivat serbit Maritsajoella. Serbien ja bulgaarien liittouma lyötiin Samokovissa. Vuonna 1385 Murad I valloitti Sofian.

1453: Konstantinopoli kaatui

Mehmed II valloitti piirityksen päätteeksi Konstantinopolin (nykyisen Istanbulin). Mehmed II valloitti myös Serbian (1459), Morean Peloponnesoksella (1460), Bosnian (1463) ja Albanian (1468). Krimin tataarit tunnustivat Mehmed II:n Mustanmeren hallitsijaksi vuonna 1475.

1512: Selim I kaatoi isänsä

Selim I oli tyytymätön isäänsä, sulttaani Bayezid II:een (1481–1512) valtakunnan hallitsijana. Armeijan avulla Selim I (1512–1520) sai kaapattua vallan. Vuonna 1514 ottomaanit saivat hallintaansa Anatolian itäosan, ja vuonna 1517 Selim I:n hallitessa ottomaanit valloittivat Syyrian ja Egyptin mamelukeilta.

1529: Wienin ensimmäinen piiritys

Selim I:n poika Suleiman I (1520–1566) valloitti Belgradin vuonna 1521. Vuonna 1526 konflikti Habsburgien kanssa kärjistyi, kun ottomaanit valloittivat suuria osia Unkarista. Vuonna 1529 ottomaanit piirittivät Wienin. Valloitusyritys epäonnistui ja he joutuivat vetäytymään.

1571: Lepanton taistelu

Paavin joukot, Venetsia ja Espanja löivät yhdessä ottomaanien laivaston suuressa meritaistelussa Egeanmerellä.

1648: Westfalenin rauha

Westfalenin rauha päätti kolmikymmenvuotisen sodan. Rauhanneuvotteluissa päätettiin valtioiden suvereniteetista. Ottomaanien valtakunta oli pysynyt sodan aikana neutraalina.

1683: Toinen Wienin valloitusyritys

Vuonna 1682 ottomaanit kävivät uuteen hyökkäykseen Habsburgeja ja Keski-Euroopan Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan ja yrittivät 1683 valloittaa Wieniä. Itävalta sai tukea saksalaisilta ja puolalaisilta joukoilta, ja ottomaanit ajettiin pois. Esztergomin tappion myötä ottomaanien oli luovuttava Unkarissa ja Transilvaniassa miehittämistään alueista.

1699: Karlowitzin rauha

Mustafa II (1695–1703) luovutti Morean Peloponnesoksella Venetsialle, Podolian ja osan Ukrainasta Puolalle, Unkarin keskeiset osat, Transilvanian ja valtaosan Slavoniasta Itävallalle. Sopimus teki Itävallasta suurvallan.

1768: Venäjä – ottomaanien uusi vihollinen

Venäjän pyrkimykset laajentua etelään uhkasivat Ottomaanien valtakuntaa 1700-luvulla. Vuosina 1711–1713 ja 1736 ottomaanit saivat torjuttua Venäjän hyökkäyksen Moldovassa, mutta vuosina 1768–1774 osat vaihtuivat, kun ottomaanien oli luovutettava Krim. Vuosina 1806–1812 Venäjä valloitti Bessarabian.

1821–1829: Kreikka irtautui

1700-luvun lopulla Kreikassa kansallinen vapautusliike alkoi vallata alaa, mikä johti vuonna 1821 sisällissotaan maassa. Vuonna 1829 ottomaanien oli luovuttava Kreikasta, josta tuli tämän jälkeen vapaa kansallisvaltio.

1853–1856: Krimin sota

Britannia ja Ranska sekaantuivat Ottomaanien valtakunnan ja Venäjän väliseen konfliktiin osallistumalla sotaan ottomaanien puolella. Sodan lopputulos oli Venäjälle nöyryytys, kun liittouman alle satatuhatta sotilasta löivät miljoona venäläistä. Venäjä hyväksyi Pariisissa solmitun rauhansopimuksen, joka turvasi ottomaanien valta-aseman Mustallamerellä.

1875: Konkurssi

Sotimisen ja uudistusten toteuttamisen valtavat kustannukset ajoivat Ottomaanien valtakunnan talouskriisiin. Vuonna 1875 imperiumin ulkomaanvelka oli noussut jo 200 miljoonaan puntaan, ja ottomaanien oli alistettava talouspolitiikkansa kansainvälisen yhteisön valvontaan.

1878: Berliinin kongressi

Vuosina 1877–1878 Venäjän ja Ottomaanien valtakunnan välisen sodan jälkeen Euroopan suurvallat painostivat ottomaaneja luopumaan alueista Balkanilla. Itävalta-Unkari sai Bosnia-Hertsegovinan, ja Serbia, Montenegro, Bulgaria ja Romania itsenäistyivät.

1908: Nuorturkkilaisten kapina

Abd-ul-Hamid II (1876–1909) tukahdutti demokraattisia uudistuksia ajaneen liikkeen. Vastarinta oli kytenyt vuosia etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen keskuudessa, mutta nyt tyytymättömyys kasvoi myös enemmistön, turkkilaisten parissa. Eliitin edustajat perustivat vuonna 1889 ”Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea”-puolueen, joka tunnettiin myös ”nuorturkkilaisina”. Vuonna 1908 nuorturkkilaiset kaatoivat Abd-ul-Hamidin ja saivat läpi tiettyjä demokraattisia uudistuksia. Myöhemmin puolue jakaantui liberaalien ja kansallismielisten ryhmiin.

1913: Balkanin sodat

Ottomaanit menettivät Makedonian, Traakian ja Albanian Bulgarialle, Kreikalle, Montenegrolle ja Serbialle. Seuraavana vuonna britit ottivat vallan ottomaanien alueilla Egyptissä, Sudanissa ja Kyproksella.

1920: Sèvresin rauhansopimus

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ympärysvallat ja Ottomaanien valtakunta solmivat Sèvresin rauhan, joka teki lopun valtakunnasta ja jakoi sen alueita muun muassa Ranskalle, Britannialle ja Kreikalle. Armeija hylkäsi sopimuksen ja kukisti valtaajien joukkoja.

1923: Moderni Turkki syntyy

Turkin kansallismieliset voimat perustivat Turkin tasavallan vuonna 1923 Mustafa Kemalin eli Atatürkin johdolla. Ottomaanien tasavalta oli lakannut olemasta.