Ottomaanien valtakunnan vaiheet

Tammikuun 22. päivänä vuonna 1517 Ottomaanien valtakunnan 60 000 miehen armeija ratsasti Egyptin pääkaupunkiin Kairoon. Sotilaiden taistelutahto oli luja. Neljä kuukautta aiemmin he olivat valloittaneet jo Syyrian kohtaamatta merkittävääkään vastarintaa.

Egyptin sulttaani Tumanbei oli koonnut 20 000 sotilaan armeijan vastaamaan ottomaanien hyökkäykseen – muun muassa uhkailemalla, että kaikki karkurit hirtettäisiin kotiovilleen – mutta taistelun alkaessa puolustus mureni nopeasti.

Vain tunnin taistelun jälkeen Egyptin sotilaat vetäytyivät. Maan pääkaupunki oli nyt Ottomaanien valtakunnan hallussa.

Viikko valloituksen jälkeen Ottomaanien valtakunnan sulttaani Selim I, joka oli saanut lisänimen ”Julma”, saapui Kairoon.

Noustuaan valtaan vuonna 1512 uusi sulttaani oli valloittanut Pohjois-Irakin, Palestiinan, Syyrian ja nyt myös Egyptin.

Egyptiläisten kukistaminen merkitsi, että lähes koko arabimaailmaa hallittiin ensi kertaa islamin synnyn jälkeen ei-arabialaisesta pääkaupungista – eli nykyisen Turkin Istanbulista, joka oli ollut Ottomaanien valtakunnan pääkaupunki vuodesta 1459 asti.

Ottomaanien valloitukset eivät kuitenkaan suinkaan päättyneet siihen.

1520-luvulla ottomaanit valloittivat Belgradin ja osia Unkarista ja Rhodoksen saaresta. Vuonna 1529 he piirittivät Wienin, mikä aiheutti paniikkia kristityssä Euroopassa.

Uskonpuhdistaja Martti Luther käytti ottomaaneja kauhukuvana katolilaisuutta vastaan ja kirjoitti samana vuonna: ”Jumala on syystä heittänyt meidät Saatanan ja turkkilaisten syliin.”

Suleiman I:n 46 vuotta kestäneen valtakauden aikana (1520–1566) Ottomaanien valtakunnasta kasvoi maailman siihen asti suurin imperiumi.

Suleiman hallitsi koko nykyistä Turkkia ja valtaosaa Lähi-idästä ja Euroopasta, ja sulttaanin valtakauteen kiteytyi ottomaanien menestyksekäs laajentumispolitiikka, joka oli ohjannut valtakunnan kehitystä jo kaksisataa vuotta.

Ottomaanien valtakunnan juuret ovat Anatoliassa Söğütin kylässä, jonka ympärille Osman I perusti noin vuonna 1300 pienen ruhtinaskunnan.

Anatolia vastasi nykyistä Turkkia sen itäisintä osaa lukuun ottamatta, ja se oli vuosisatojen ajan kristityn Bysantin valtakunnan keskus. Valtakunnan pääkaupunki oli Bosporinsalmella sijainnut Konstantinopoli.

Osman I kävi pyhää sotaa kristittyjä vastaan Anatoliassa, ja 1300–1400-luvuilla hänen seuraajansa liittivät Ottomaanien valtakuntaan useita turkkilaisia ruhtinaskuntia.

Vuonna 1453 ottomaanien seitsemäs sulttaani Mehmed II onnistui valloittamaan Konstantinopolin – ja sai sen ansiosta lisänimen ”Valloittaja”.

Konstantinopoli oli ollut jo pitkään ottomaanien tähtäimessä.

Tämä johtui osaksi kaupungin symbolisesta merkityksestä viimeisenä jäänteenä Rooman valtakunnasta ja osaksi sen strategisesti merkittävästä sijainnista kapealla Bosporinsalmella.

Konstantinopolista tehtiinkin muutaman vuoden kuluttua Ottomaanien valtakunnan pääkaupunki.

Vuonna 1459 pääkaupunkiin alettiin rakentaa Ottomaanien valtakunnan vallan keskusta, jättimäisen suurta Topkapin palatsia, josta oli näkymä kaupunkiin, Bosporinsalmelle ja Kultaiseen sarveen eli Turkin Euroopan ja Aasian puoleiset osat erottavaan lahteen.

Topkapin palatsi ei ollut vain sulttaanin päämaja vaan se oli myös itsessään oma pienoisyhteiskuntansa, jonka neljätuhatta asukasta elivät erillään muusta maailmasta.

Topkapin palatsin sydämessä oli sulttaanin valtava, neljänsadan huoneen haaremi, jossa asui satoja naisia suljettujen porttien takana.

Naiset elivät orjuudessa, satojen palatsia vartioivien eunukkien valvovan katseen alla. Eunukit olivat etenkin Etiopiasta ja Somaliasta tuotuja orjia ja sotavankeja, jotka oli kastroitu lapsena.

Hierarkiassa pohjalle joutuneet naisorjat nukkuivat makuusaleissa, sulttaanin perheellä ja suosikkiorjilla oli sen sijaan omat huoneensa.

Suosikit olivat naisista kauneimmat, jotka ”ylenivät” konkubiineiksi. Heille opetettiin rakastelun taitoja, ja heidän oli toteutettava sulttaanin jokainen mielihalu.

Heidän ensisijainen tehtävänsä oli tuottaa terveitä ja älykkäitä perillisiä, jotka turvaisivat sulttaanin dynastian jatkuvuuden.

Vaikka jalkavaimon asema oli tavoiteltu, elämä sulttaanin mielitiettynä ei ollut suinkaan ruusuilla tanssimista. Jos naiset eivät noudattaneet hallitsijan jokaista pienintäkin määräystä, ankara rangaistus seurasi välittömästi.

Vuonna 1562 Suleiman I teloitutti yhden jalkavaimoistaan, kun tämä ei ollut saapunut hänen vuoteeseensa vaan antoi paikkansa toiselle naiselle.

Sulttaanin elämän naisista eniten luksuksesta ja vallasta sai kuitenkin nauttia hänen äitinsä, ”Valide Sultan”, jolla oli omat yksityistilansa suurine ruokasaleineen ja makuuhuoneineen.

Ottomaanien valtakunnassa sulttaani oli yksinvaltainen hallitsija, jonka sana oli laki.

Valtakunnan laajentuessa 1500-luvulla uudet provinssit Syyriassa, Irakissa ja Egyptissä saivat omat maakuntahallintonsa.

Armeijan päällikkö sai vastata lain ja järjestyksen ylläpitämisestä ja veronkannosta omilla maillaan.

Etenkin Suleiman I:n vaikutuksesta Ottomaanien valtakunnasta tuli leimallisesti sotilaallinen feodaaliyhteiskunta. Egyptiläinen historioitsija al-Jabarti kirjoitti Suleimanin uudistuksista:

”Sulttaani al-Kanuni (”lainantaja”, Suleimanin lempinimi) vakiinnutti hallinnon periaatteet, saattoi loppuun valtakunnan rakentamisen ja organisoi provinssit. Hän toi valon pimeään, antoi uskonnon valon hohtaa kaikkialla ja sammutti ei-uskovien tulet.”

Toisin kuin aikansa Euroopan kristityissä yhteiskunnissa, Suleiman I salli ”vapauttamilleen” kansoille uskonnonvapauden ainakin tietyssä määrin. Kukin uskonnollinen ryhmä sai itsenäisen ”milletin” aseman.

Millet tarkoittaa ”uskonnollista yhteisöä”, ja nimitystä käytettiin valtakunnan pienemmistä, jossain määrin itsehallinnollisista yksiköistä.

Järjestelmässä vähemmistöuskontojen ryhmiä johtivat uskonnolliset johtajat, ja valtakuntaan kuuluivat esimerkiksi armenialaisten, syyrialaisten ja juutalaisten milletit.

Milleteillä oli omat tuomioistuimensa, ne huolehtivat itsenäisesti verojen kantamisesta ja määräsivät varsin vapaasti myös yhteisön sisäisistä siviiliasioista, kuten avioliitoista ja avioeroista.

Valtakunnan juutalaiset ja kristityt eivät joutuneet muslimien tapaan palvelemaan armeijassa, mutta vapautuksen vastineena heiltä perittiin korkeampia veroja.

Toisin kuin katolisessa maailmassa, ottomaanit eivät siis pakottaneet valtaamiensa alueiden asukkaita kääntymään valloittajien uskoon eli islamiin.

Ottomaanien laajentumisen mahdollisti valtakunnan tehokkaasti organisoitu armeija, jonka kova ydin olivat niin kutsutut janitsaarit.

Kerran vuodessa ottomaanisotilaat hakivat kristittyjä nuorukaisia etenkin Balkanin provinsissista orjiksi Istanbuliin.

Nuoret miehet käännytettiin islaminuskoon ja koulutettiin palvelemaan sulttaania ja hänen valtakuntaansa. Kristittyjen poikien pakkovärväysjärjestelmää kutsuttiin nimellä ”devşirme” eli ”poikien keruu”.

Ottomaanien valtakunnan armeija oli suurimmillaan 1600-luvun lopulla, jolloin siihen kuului lähes 200 000 sotilasta. Pelätyimpiä olivat janitsaarit, käännytetyistä kristityistä alamaisista koostuneet erikoisjoukot, joista monet oli värvätty juuri ”devşirmen” kautta.

Janitsaarit tunnettiin etevinä jousien, ampuma-aseiden ja tykkien käyttäjinä. Ottomaanien valtakunnan tehokkaita joukkoja on kuvailtu Euroopan ensimmäiseksi ammattilaisarmeijaksi.

1600-luvun lopulla kristittyjen sotilaiden värväys alkoi vähentyä muun muassa siksi, että janitsaarijoukkoihin kuulumista oli alettu pitää niin hohdokkaana, että yhä useampi muslimimies halusi astua joukkojen palvelukseen.

Janitsaarit alkoivat myös kahmia itselleen yhä enemmän valtaa, ja joukot nousivat useasti sulttaania vastaan.

Vastarinta yltyi etenkin silloin, kun sulttaani yritti nykyaikaistaa armeijaa. Tämän seurauksena ottomaanien armeijassa otettiin harvoin käyttöön ajan uusinta sotatekniikkaa, ja se alkoi sittemmin jäädä jälkeen moderneista eurooppalaisista armeijoista.

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa janitsaariarmeija suisti vallasta neljästätoista sulttaanista seitsemän ulamien, valtakunnan hengellisten johtajien avulla.

Vuonna 1826 sulttaani Mahmud II kukisti janitsaarikapinan ja lakkautti joukot. Neljätuhatta janitsaaria tapettiin verisessä iskussa ja loput teloitettiin tai ajettiin maanpakoon.

Tässä vaiheessa Ottomaanien valtakunta oli jo merkittävästi heikentynyt. Valtakunnan suurin johtaja Suleiman I oli yrittänyt valloittaa Wienin vuosina 1529 ja 1566 ja epäonnistunut molemmilla kerroilla. Vuoden 1566 sotaretki jäi myös hänen viimeisekseen, sillä kuoli sairauden seurauksena samana vuonna.

Yli sata vuotta myöhemmin vuonna 1683 sulttaani Mehmed IV yritti puolestaan esikuvansa tavoin jälleen Wienin valloitusta, mutta vastapuoli sai tukea muun muassa Puolasta ja Venetsian tasavallasta, ja ottomaanit kärsivät suuren tappion.

1800-luvun alussa sulttaani hallitsi yhä koko Balkania ja suurta osaa Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä.

Valtaistuin kuitenkin horjui jo, ja 1800-luvulla ottomaanien oli luovutettava Venäjälle suuria alueita – muun muassa Serbia, Bulgaria ja Kreikka.

Sulttaanin valtakunnasta puhuttiin sittemmin pilkallisesti ”Euroopan sairaana miehenä”.

Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi, sulttaani tuki Saksaa ja Itävalta-Unkaria taistelussa Venäjää vastaan. Päätös sinetöi valtakunnan kohtalon.

Sodan jälkeen merkittäviä osia Ottomaanien valtakunnasta jaettiin Britannian, Ranskan ja Kreikan kesken.

Nöyryytyksen turhauttamat turkkilaiset syrjäyttivät sulttaanin, ja 29. lokakuuta vuonna 1923 Ottomaanien valtakunnan tilalle nousi Mustafa Kemalin johdolla demokraattinen, maallinen tasavalta.

Kemal sai sittemmin lisänimen ”Atatürk” eli ”Turkin isä”.

Ottomaanien valtakunnan viimeisestä henkäyksestä alkoi näin modernin Turkin tarina.