Usean päivän marssin jälkeen Stefan Báthory oli aamulla 13. lokakuuta 1479 saapunut unkarilaisen armeijansa kanssa Kenyérmezei-nimiselle tasangolle Transilvaniaan (nyk. Romaniassa).
Nyt hän näki sen, mitä hänen maanmiehensä olivat jo kauan pelänneet: hänen edessään tasangolla levittäytyi yksi aikansa iskuvoimaisimmista sotajoukoista, ottomaanien valtakunnan armeija. Leiri oli kirjavanaan telttoja ja lippuja, ja kaikkialla kuhisi miehiä ja hevosia.
Báthory kutsui upseerinsa luokseen. Ottomaanit olivat vuosikausia käyneet ryöstöretkillä unkarilaisten mailla, ja nyt hän aikoi tehdä siitä lopun.
Taistelun tulosta oli vaikea ennakoida, sillä vaikka ottomaaneilla oli vahva armeija, niin myös Unkarin kuninkaan Matias Corvinuksen armeija , ”musta legioona” oli erittäin kova joukko.
Musta legioona oli aikansa suurin pysyvä armeija. Sillä oli jopa 25 000 sotilasta aktiivipalveluksessa.
Sen sotilaat olivat huippuunsa treenattuja, armottomia ja loppuun asti kuninkaalleen uskollisia. Taistelusta tulikin tasaväkinen.
Unkari houkutteli
Kyseessä ei toki ollut ensimmäinen Unkarin kuningaskunnan ja ottomaanien välinen taistelu. Ottomaanien valtakunta oli perustettu vuonna 1299, ja se oli nopeasti laajentunut useiden naapurimaidensa alueille.
Vuonna 1453 vasta 21-vuotias sulttaani Mehmed II – lisänimeltään ”Valloittaja” – tunkeutui kristityn Bysantin pääkaupunkiin Konstantinopoliin.
Konstantinopolin valtauksen myötä ottomaanit saivat hallintaansa strategisesti tärkeän Välimeren ja Mustanmeren yhdistävän Bosporinsalmen, ja valtakunta oli laajentunut suureen osaan Balkanin niemimaata sekä pitkälle Mustanmeren etelä- ja länsipuolelle.
Seuraavaksi sulttaani Mehmed käänsi katseensa Unkariin, joka sijaitsi ottomaanien valtakunnan luoteisrajalla.
Matias oli jo 15-vuotiaana oppinut ja puhui sujuvasti unkaria, tšekkiä, saksaa, puolaa, italiaa ja latinaa.
Ihmelapsi vei vallan aatelilta
Kun Unkarin aateliset vuonna 1458 kruunasivat Matias Corvinuksen kuninkaaksi, he luulivat turvanneensa oman valtansa, mutta toisin kävi.
Unkarin nuori kuningas Ladislaus V kuoli vuonna 1457 jättämättä perillistä. Maata repivät aatelissukujen, armeijan kenraalien ja pappien väliset valtakiistat, ja osapuolet olivat yhtä mieltä vain siitä, että seuraavan kuninkaan piti olla kaikkia yhdistävä hahmo.
Valinta osui 15-vuotiaaseen Matias Corvinukseen. Hänen edellisvuonna kuollut isänsä János Hunyadi oli ollut yksi maan johtavista aatelismiehistä mutta myös tunnettu kenraali ja pappi. Valinta ei kuitenkaan johtunut vain isän maineesta, vaan Matias tunnettiin itsekin huomattavan lahjakkaana – hän esimerkiksi puhui sujuvasti kuutta kieltä.
Matias julistettiin kuninkaaksi 24. tammikuuta 1458, mutta koska hän oli alaikäinen, hänen sukulaisestaan Mihály Szilágyista tuli hänen holhoojansa. Matias ei kuitenkaan aikonut jakaa valtaansa kenenkään kanssa vaan erotti pian neuvonantajansa, pani Szilágyin lukkojen taakse ja ryhtyi rakentamaan kuninkaalle uskollista armeijaa.
Siihen aikaan Unkarin kuningaskunta ulottui nykyisen Unkarin lisäksi nykyisten Slovakian, Romanian, Ukrainan, Itävallan, Serbian ja Kroatian alueille.
Se oli myös vauras, sillä noin kolmannes Euroopassa tuotetusta kullasta tuli Unkarista ja maassa oli lisäksi suuret hopea- ja suolaesiintymät – suola oli yksi keskiajan kysytyimpiä tuotteita.
Toisaalta maan hallinto oli sekasortoisessa tilassa, sillä kuninkaan valta oli heikko ja aateli keskittyi keskinäisiin kiistoihinsa.
Niinpä sulttaani Mehmed päätti vuonna 1456 käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lähetti joukkonsa tuolloin Unkariin kuuluneen Belgradin kaupunginporteille. 18 päivän piirityksen jälkeen unkarilaiset onnistuivat lyömään sulttaanin joukot, mutta Mehmed ei siitä lannistunut.
Hänen sotilaansa palasivat kerta toisensa jälkeen Unkarin puolelle ja tekivät pistohyökkäyksiä Transilvaniaan ryöväten kyliä, joiden asukkaat pakenivat ja jättivät laajoja alueita autioiksi.
Hyvä palkka loi uskollisuutta
Unkarissa alkoivat kuitenkin puhaltaa uudet tuulet. Vuonna 1458 kuninkaaksi kruunattiin Matias Corvinus, joka alkoi nuoresta iästään huolimatta määrätietoisesti panna aatelia kuriin ja kerätä valtaa itselleen.
Siinä missä keskenään kiistelevät aatelissuvut olivat aiemmin ohjailleet niin maan sisä- kuin ulkopolitiikkaakin, Matias piti nyt huolen siitä, että valta oli hänen käsissään.
”Jumala, joka asetti auringon taivaalle taivaan ja tähtien kuninkaaksi, asetti myös Matiaksen yksin kuninkaaksi auringon alla”, kirjoitti Firenzessä vaikuttanut italialainen pappi ja filosofi Marsilio Ficino.
Matias halusi esiintyä paitsi vahvana maallisena hallitsijana myös tulisieluisena kirkon puolustajana.
”Minä olen, kaikkein pyhin Isä, pyhittänyt omani ja valtakuntani tulevaisuuden aikojen loppuun asti Pyhän roomalaisen kirkon ja Teidän Pyhyytenne palvelemiselle. Jos kutsu käy sotaan vääräoppisia tšekkejä tai turkkilaisia vastaan, Matias ja hänen unkarilaisensa ovat valmiit”, Matias julisti kirjeessään paaville vuonna 1465.
Se ei jäänyt pelkäksi puheeksi, vaan pian kruunauksensa jälkeen Matias alkoi rakentaa vahvaa ammattiarmeijaa. Se poikkesi useimpien tuon ajan Euroopan valtioiden armeijoista, jotka koottiin vain tarpeen tullen asevelvollisista, muina aikoina esimerkiksi viljelijöinä, rakentajina tai leipureina toimineista miehistä.
Unkarissakin tehtiin niin vielä Matiaksen noustessa valtaan, mutta hän ymmärsi, että lyhyen palveluksen aikana miehet eivät ehtineet oppia sotataitoja kunnolla.
Häntä myös turhautti, että samat aateliset, joiden valtaa hän halusi vähentää, valitsivat sotaan lähetettävät miehet – jotka muina aikoina olivat töissä heidän tiluksillaan.
Pál Kinizsi toi ottomaanien vastaiseen taisteluun ratkaisevat 900 sotilasta lisää.
Matias hankki Böömin kuninkaalta 500 ratsumiestä, jotka liitettiin palkkasotilaina Unkarin armeijaan ja jotka auttoivat Matiasta pitämään aatelismiehet aisoissa.
Hän palkkasi myös joukon tšekkiläiskarkureita, jotka tuolloin tekivät ryöstöretkiä Unkarissa, ja lahjoitti heitä johtaneelle Jan Jiskralle kaksi linnaa ja maksoi miehille runsaasti kultaa.
Uudet palkkasotilaat osoittautuivat erinomaisiksi sotureiksi, ja Matias laajensi ammattiarmeijaansa vuosien mittaan historiallisiin mittoihin.
Antiikin Roomaa ihailleen Matiaksen joskus myös ”mustaksi legioonaksi” kutsutun armeijan sotilaiden tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta sen arvellaan olleen suurimmillaan noin 25 000.
Sotilaat, jotka olivat pääasiassa sakseja, puolalaisia, tšekkejä ja böömiläisiä, olivat pysyvästi armeijan palveluksessa, joten heillä oli aikaa oppia sotataidot perusteellisesti. He saivat myös erittäin hyvää palkkaa, mikä varmisti heidän uskollisuutensa kuninkaalle.
Armeijalla oli runsaasti keskiaikaisia aseita, kuten jousia, miekkoja ja peitsiä, mutta lisäksi sillä oli suuri määrä hakapyssyjä eli arkebuuseja. Aikana, jolloin ruuti oli niin kallista, ettei käsituliaseita juuri käytetty, Matias pystyi varustamaan joka neljännen sotilaan uusilla tehokkailla aseilla.
Matias ei rakentanut armeijaansa turhaan. Tammikuussa 1479 ottomaanit saivat jälleen menestystä sotatantereilla, kun he voittivat sodan vaurasta Venetsian kaupunkivaltiota vastaan ja valtasivat lisää maa-alueita Balkanilta. Matias pelkäsi ottomaanien suuntaavan seuraavaksi Unkariin, ja pelko osoittautuikin pian aiheelliseksi.
Mylläristä tuli kenraali
Elokuun lopussa unkarilaisessa Nedeljanecin kylässä oli markkinat.
Kauppiaiden ja asiakkaiden neuvotellessa kaikessa rauhassa karjan, tarvekalujen ja vaatteiden hinnasta paikalle laukkasi joukko ottomaanisotilaita.
Kyläläiset pelästyivät pahanpäiväisesti ja säntäsivät pakoon, ja ottomaanit ottivat autioksi jääneen kylän haltuunsa.
Lisäjoukot yllättivät ottomaanit
1. Armeijat valmistautuivat
- lokakuuta 1479 Stefan Báthoryn johtama Unkarin ”musta legioona” ja Ali Beyn johtama ottomaaniarmeija kohtasivat Kenyérmezein tasangolla Transilvaniassa. Molemmat armeijat olivat järjestäytyneet kolmeen kolonnaan, ja niissä oli yhteensä noin 30 000 sotilasta.
2. Unkarilaiset aloittivat
Noin kello 13 Stefan Báthory antoi lopulta hyökkäyskäskyn, vaikkei vielä nähnytkään odottamaansa Pál Kinizsiä miehineen. Unkarin oikean sivustan sotilaat ryntäsivät taistoon ensimmäisinä, mutta ottomaanit puskivat heidät takaisin. Moni kaatui tai hukkui Marosjokeen peräytyessään.
3. Ottomaanit iskivät takaisin
Seuraavaksi vuorostaan Ali Beyn johtamien ottomaanien oikea sivusta lähti hyökkäykseen. Hyökkäys eteni mallikkaasti, ja vaikeuksiin joutuneet unkarilaissotilaat alkoivat hakeutua kohti keskustaa päästäkseen turvaan aseveljiensä keskelle.
4. Báthoryn viimeinen yritys
Unkarin armeija oli luhistumaisillaan. Epätoivoinen Báthory määräsi joukkonsa iskemään suoraan ottomaanien keskustaan. Aluksi se näyttikin toimivan ja ottomaanit olivat heikoilla, mutta tilanne kääntyi pian ja ottomaanit pääsivät jälleen niskan päälle.
5. Lisäjoukot ratkaisivat
Tilanne näytti todella synkältä unkarilaisille, mutta juuri silloin kenraali Pál Kinizsi saapui paikalle 900 sotilaan kanssa. Hän iski yllättäen ottomaanien selustaan, ja nämä joutuivat pakokauhun valtaan. Lukuisat ottomaanit kaatuivat taistelussa, ja loput pakenivat suin päin paikalta.
Sieltä ottomaanisoturit jatkoivat kohti Länsi-Unkaria. Paikalliset joukot onnistuivat päihittämään noin kolmentuhannen miehen turkkilaisyksikön, mutta suurin osa ottomaaneista pääsi palaamaan etelään mukanaan tuhansia sotaretkensä aikana ottamiaan vankeja.
Tämä yksittäinen pistohyökkäys oli kuitenkin vasta alkua, ja lokakuussa ottomaanit palasivat Unkariin. Tällä kertaa he lähtivät etenemään määrätietoisesti kohti Transilvaniaa, joka tunnettiin runsaista kulta-, hopea- ja suolaesiintymistä.
Ottomaaneja johti Ali Bey, 54-vuotias veteraani, joka oli sotinut sulttaani Mehmedin joukoissa Balkanilla ja Keski-Euroopassa. Ali Beyn joukot kokoontuivat ensin Itä-Serbiaan ja lähtivät sieltä Tonavan yli kohti Transilvaniaa ryöstellen matkansa varrelle osuneita alueita.
Kun Matias kuuli ottomaanien riehuvan alueellaan, hän käski sotapäällikköään Stefan Báthorya yhdistämään joukkonsa kenraali Pál Kinizsin kanssa. Kinizsi tunnettiin hyvistä suhteistaan kuninkaan kanssa sekä poikkeuksellisesta armottomuudestaan taistelukentillä.
Tarinan mukaan Kinizsi oli aikanaan ollut mylläri, ja kun kuningas oli eräänä päivänä pysähtynyt metsästysmatkallaan hänen talonsa luo pyytämään juotavaa, Kinizsi oli tarjoillut kuninkaalle virvoketta käyttäen tarjottimenaan myllynkiveä.
Monilla unkarilaisilla ja osalla ottomaaneista oli myös tuliaseita.
Väkivahva mies teki Matiakseen vaikutuksen, ja niin kuningas tarjosi Kinizsille paikkaa armeijassaan. Kinizsi yleni nopeasti, vaikka huhu kertoikin, ettei entinen mylläri osannut edes lukea eikä kirjoittaa.
Kun Unkarin armeijan piti kohdata ottomaanit vuonna 1479 Transilvaniassa, kreiviksi aateloitu ja kenraaliksi ylennetty Kinizsi oli kuitenkin kaukana Länsi-Romaniassa, ja hänelle tuli kiire ehtiä taistelupaikalle ajoissa.
Ali Bey sai pian kuulla lähistöllä olevasta Stefan Báthoryn armeijasta asettuessaan Kenyérmezein tasangolle, mutta hän ei tiennyt mitään Pál Kinizsistä ja tämän 900 miehen joukosta.
Báthory hyökkäsi
Stefan Báthory tarkasteli ottomaanien armeijaa odottaen kärsimättömästi taistelun alkua. Hän kuitenkin pidättäytyi hyökkäämästä koko aamupäivän, sillä hän odotteli Kinizsin ehtivän miehineen paikalle.
Hieman puolen päivän jälkeen Báthory uskoi Kinizsin saapuvan hetkellä millä hyvänsä ja komensi miehensä hyökkäykseen
Ensimmäisenä iskuun lähti unkarilaisten joukkojen oikea sivusta, mutta ottomaanit torjuivat hyökkäyksen nopeasti. Onnistumisestaan innostuneena ottomaanit ryntäsivät Báthoryn sotilaiden kimppuun, ja moni unkarilaissotilas sai surmansa taistelun tuoksinassa tai hukkui tasangolla virtaavaan Marosjokeen.
Kun myös unkarilaisten vasen siipi alkoi osoittaa pettämisen merkkejä, Báthoryn valtasi epätoivo.
Sotilaat pyrkivät sivustasta kohti keskustaa päästäkseen pois epätasaisesta taistelusta, ja koko unkarilaisten taistelujärjestys oli romahtamassa. Báthory halusi innostaa joukkojaan ja iski kannuksensa ratsunsa kylkiin. Terävät kannukset säikäyttivät hevosen niin, että se nousi takajaloilleen ja kaatui Báthory selässään.
Sotilaat kauhistuivat, sillä he pelkäsivät tapahtuman olevan merkki siitä, että kaikki oli menetetty. Osa jopa aneli Báthorya luopumaan taistelusta ja pakenemaan vuorille.
Báthory oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, pyyhkäisi pölyt vaatteistaan ja nousi uudestaan satulaan.
Kirjasto sijaitsi kuninkaanlinnassa Budan kaupungissa. Buda kasvoi yhteen Pestin kaupungin kanssa, ja niin syntyi nykyinen Unkarin pääkaupunki Budapest.
Kirjakokoelma hajotettiin
Matiaksen elämäntyö tuhoutui vuonna 1526, kun ottomaanit hävittiväthänen keräämänsä mahtavan kirjakokoelman taivaan tuuliin.
Matias Corvinus oli koko elämänsä oikea lukutoukka, ja kuninkaaksi noustuaan hän ryhtyi toden teolla keräämään kirjoja ja kirjoituksia yksityiskirjastoonsa Budassa eli Unkarin nykyisen pääkaupungin Budapestin läntisessä osassa sijainneeseen palatsiinsa.
Matiaksen kuollessa vuonna 1490 kokoelmassa oli kaksituhatta kirjaa, eikä sitä suurempaa kirjastoa ollut kuin paavilla Vatikaanissa. Matias oli palkannut kirjureita, kirjansitojia ja taiteilijoita ylläpitämään kokoelmaansa, ja teokset kattoivat suuren osan silloista tietämystä maantiedosta, oikeusopista, lääketieteestä, filosofiasta, arkkitehtuurista ja historiasta.
Kirjasto säilyi vielä jonkin aikaa Matiaksen kuoleman jälkeen, mutta kun sulttaani Suleiman I:n johtamat ottomaanijoukot voittivat unkarilaiset vuonna 1526, maa jaettiin kolmeen osaan ja Matiaksen kirjasto hajotettiin.
”Kuninkaan kuoltua taistelussa Mohácsissa 29. elokuuta 1526 turkkilaiset valtasivat seuraavana syyskuuna Budan. He raastoivat kirjoja kappaleiksi ja levittelivät niitä ympäriinsä revittyään niistä ensin hopeiset kannet”, kirjoitti unkarilainen kronikoitsija Miklos Olah.
Vain 216 kirjaa säilyi, ja ne levisivät ympäri Eurooppaa. Nykyisin Unkarin kansalliskirjasto pyrkii hankkimaan takaisin kaikki kokoelmasta säilyneet teokset.
Sitten hän käski ratsuväkensä hyökkäämään suoraan vihollislinjojen keskelle. Hyökkäys oli niin odottamaton, että ottomaanien joukot häkeltyivät ja lähtivät peräytymään.
Joki virtasi verenpunaisena
Kauhistunut Ali Bey määräsi nyt vuorostaan oman ratsuväkensä hyökkäämään kaikin voimin, ja joukot taistelivat kiihkeästi kolme tuntia.
Miekat ja sapelit viuhuivat ilmassa, hevosten korskahtelu sekoittui loukkaantuneiden huutoihin, ja veriset roiskeet täplittivät liehuvia taistelulippuja.
Báthory katseli epätoivon vallassa, kuinka hänen miehensä pakotettiin siellä täällä peräytymään. Juuri kun hän oli jo lähes antautumassa, hän huomasi Pál Kinizsin joukkojen ilmaantuvan harjanteelle vihollisen taakse.
Kinizsi ja hänen 900 sotilastaan vyöryivät rinnettä alas kohti tasankoa, ja rumpujen ja torvien pauhatessa vasta saapuneet miehet iskivät ottomaanien selustaan. Ottomaaneilta kesti hetken ymmärtää, mitä tapahtui, ja hämmennyksen keskellä Kinizsin miehet pystyivät lahtaamaan vihollisia vapaasti.
Pian joessa kellui rinta rinnan ruumiita sekä taistelua epätoivoissaan pakenevia haavoittuneita. ”Maros täyttyi koko pituudeltaan verestä”, Antonio Bonifini, kuningas Matias Corvinuksen hovihistorioitsija kuvaili näkyä.
Kaiken keskellä Báthory näki kiireestä kantapäähän veren tahriman Kinizsin, joka huusi hänelle rohkaisevasti. Báthory ei itsekään ollut säilynyt vammoitta vaan hänellä oli kuusi voimakkaasti vuotavaa haavaa, mutta Kinizsin joukkojen näkeminen antoi hänelle aivan uutta toivoa.
Kinizsin joukot onnistuivatkin horjuttamaan ottomaaneja, ja kun hän määräsi ne vielä yhteen hyökkäykseen, vihollisen oli pakko lähteä karkuun.
Ottomaanit säntäsivät pakokauhun vallassa suin päin taistelukentältä kuka jalan, kuka ratsain, ja näky sai unkarilaisarmeijan puhkeamaan riemunkiljahduksiin. Taistelu oli päättynyt ”mustan legioonan” voittoon. Unkari oli pelastunut.
Pimeyden laskeutuessa tunnelma sen kuin kohosi.
”Voitto oli verinen, mutta Kinizsi nautti siitä. Yhdessä tovereidensa kanssa hän juhli kuolleiden keskellä”, hovihistorioitsija Bonifini kertoi. Kinizsi löysi ottomaanien hylätystä leiristä ruokaa ja teetä, ja unkarilaiset kaivoivat varastoistaan viiniä.
János menetti vähitellen lähes kaiken vaikutusvaltansa.
János menetti kuninkuuden
Matias Corvinus oli yksi Unkarin historian suurimmista kuninkaista, mutta hän jäi sukunsa ainoaksi. Matiaksen avioliitto kuningatar Beatricen kanssa oli lapseton, mutta hän sai vuonna 1473 pojan rakastajattarensa Barbara Edelpöckin kanssa.
Poika sai nimen János, ja Matias päätti tehdä hänestä kruununperillisensä. János ei kuitenkaan ollut perinyt isänsä johtajanominaisuuksia, ja hän jäi pian hovin juonittelujen jalkoihin ja menetti valtansa. Lopulta hänet syrjäytettiin ja hän sai enää herttuan arvon.
”He juhlivat ja lauloivat sotalauluja, joissa he ylistivät johtajiaan. He juopuivat ja alkoivat tanssia. Kun Kinizsiäkin pyydettiin tanssimaan, hän nosti käsivarsilleen kuolleen ottomaanisotilaan ja tanssi tämän kanssa villisti”, kirjoitti Bonifini.
Musta legioona mureni
Unkarin voitto ottomaaneista oli vakuuttava. Historiantutkijoiden arvion mukaan Unkari menetti vain kolmisentuhatta sotilasta, mutta ottomaanien puolelta kuoli lähes 15 000 miestä.
Matiaksen ammattiarmeija oli lyönyt aikansa pelätyimmän vihollisen, ja ottomaanien nöyryyttävä tappio piti heidät vuosikausia poissa Unkarin kimpusta.
Matiaksen armeija saavutti vielä useita voittoja, joiden kruununa oli Wienin valtaus vuonna 1485. Sitten alkoi kuitenkin alamäki.Matias sairastui äkillisesti palmusunnuntaina 1490 ja kuoli kahden päivän kuluttua, 6. huhtikuuta.
Hän oli sitä ennen pyytänyt upseereitaan vannomaan uskollisuutta pojalleen ja kruununperilliselleen János Corvinukselle, mutta Matiaksen kuolema sai aatelisten vanhat kiistat leimahtamaan uudestaan, ja sekalaisten käänteiden jälkeen Unkarin uudeksi kuninkaaksi kruunattiinkin Böömin kuningas Vladislav.
Armeija asettui aluksi uskollisesti uuden kuninkaan taakse. Kun Maksimilian I:n Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta pian hyökkäsi Unkariin vallatakseen takaisin menettämiään alueita, tilanne kuitenkin muuttui, sillä Vladislav kärsi rahapulasta ja sotilaiden palkanmaksu alkoi kangerrella.
Tutkijoiden laskelmien mukaan kuningas joutui maksamaan 900 000 dukaatin vuosituloistaan peräti 400 000 dukaattia palkkasotilaille. Kun palkka ei enää tullutkaan ajallaan, moni sotilaista siirtyi Maksimilianin puolelle ja auttoi tätä sotimaan Unkaria vastaan.
Vuonna 1492 Vladislav lähetti armeijan Etelä-Unkariin kohtaamaan jälleen kerran ottomaanien joukot. Kun sotilaiden palkanmaksu kuitenkin taaskin viivästyi, he turvautuivat oman käden oikeuteen ja ryhtyivät ryöstelemään taloja. Silloin Unkarin mahtimiehet saivat tarpeekseen ”mustasta legioonasta” ja käskivät Pál Kinizsin hajottamaan armeijan.
Suurin osa sotilaista liittyi paikallisiin armeijoihin, mutta joillekin loppu oli tavallistakin karumpi. Joukko entisiä palkkasotilaita katkeroitui armeijansa kohtalosta niin, että he alkoivat suunnitella siirtyvänsä ottomaanien puolelle.
Tieto tästä kantautui Kinizsin korviin, ja toukokuussa 1494 hän pidätti salaliittolaiset. Rangaistukseksi heidät näännytettiin nälkään.