Heikkous kaatoi sulttaanit

Valtakunnan sulttaani Mehmed V ei ollut myöskään edeltäjiensä kaltainen vahva hallitsija. Osmanien sulttaaneja oli vuosisatojen ajan pidetty maailman mahtavimpina miehinä, mutta vuonna 1914 valtakunnan päämies oli pelkkä keulakuva ja poliittinen valta oli kansallismielisten poliitikkojen käsissä.

Riemuitsevat alamaiset eivät aavistaneet, että sota tulisi olemaan lopullinen kuolinisku muinoin mahtavalle valtakunnalle.

Uudistukset herättivät vihaa

Osmanien valtakunnan kukoistus alkoi hiipua 1600-luvun lopulla, ja 1800-luvun alku merkitsi alamäkeä sulttaanille, jolla oli 26 miljoonaa alamaista Euroopassa, Lähi-idässä ja Afrikassa.

Vuonna 1808 valtaan noussut Mahmud II ymmärsi, että valtakunta, joka oli sadan viime vuoden aikana kärsinyt enemmän tappioita kuin voittoja, oli kipeästi modernisoinnin tarpeessa. Hänen vuoteen 1839 asti kestäneellä valtakaudellaan maassa toteutettiinkin merkittäviä uudistuksia.

Eräs näkyvä muutos oli perinteisten turbaanien vaihtuminen punaisiin fetseihin. Mahmud myös keskitti hallinnollista valtaa ja heikensi maakuntien autonomiaa.

Mahmud II:n seuraaja Abdülmecid I teki kaikista alamaisistaan tasa-arvoisia, ja kristityt ja juutalaiset saivat samat oikeudet kuin muslimeilla. Valtakunnassa alettiin rakentaa rautateitä ja otettiin käyttöön paperiraha.

Vanhoilliset muslimijohtajat vastustivat jyrkästi tällaisia vääräuskoisten eurooppalaisten keksintöjä, mutta modernisointi jatkui yhä Abdülmecidin kuoltua tuberkuloosiin. Hänen veljensä ja seuraajansa Abdülaziz oli lumoutunut etenkin brittien ylivertaisen tehokkaasta laivastosta.

Monien alamaistensa nähdessä nälkää uusi sulttaani tilasikin 27 panssaroitua, höyrykäyttöistä taistelulaivaa eurooppalaisilta pankeilta lainatulla rahalla. Hankinta teki osmanien laivastosta maailman kolmanneksi suurimman heti Britannian ja Ranskan jälkeen.

Vuonna 1875 valtiolla oli kuitenkin myös yli kahdentoista kultatonnin edestä velkaa, ja lainahanat sulkeutuivat. Valtakunta meni konkurssiin.

Valtakunnan alennustilasta sisuuntuneina sulttaanin vastustajat – muun muassa useat hänen neuvostonsa ministerit – päättivät toukokuussa 1876 syrjäyttää hänet.

Vallankaappaajat alkoivat levittää huhuja, joiden mukaan maan arkkivihollisen Venäjän agentit yrittäisivät kaapata sulttaanin.

Abdülazizin vaimot, rakastajat ja eunukit häädettiin hovista ja sulttaani lukittiin oman turvallisuutensa takaamisen varjolla palatsiinsa, jolloin ministereillä oli vapaat kädet vallankaappaukseen. Muutaman päivän kuluttua sulttaani teki itsemurhan viiltämällä valtimonsa saksilla.

Vallankaappaajat nimesivät uudeksi sulttaaniksi Abdülazizin veljenpojan. Mieleltään hauras, setänsä kohtaloa pelännyt sulttaani ehti kuitenkin hallita vain 93 päivää ennen kuin hänet syrjäytettiin.

Valtaan nousi hänen velipuolensa Abdülhamid II, joka painostuksen alla salli vallankaappaajien laatia valtakunnan ensimmäisen perustuslain. Lailla taattiin muun muassa lehdistönvapaus ja muodostettiin ylä- ja alahuoneesta koostuva parlamentti, joka hyväksyisi valtion budjetin.

Sulttaani kumosi demokratian

Vuonna 1877 ensi kertaa kokoontunut alahuone koostui 71 muslimista, 44 kristitystä ja neljästä juutalaisesta edustajasta, joilla oli veto-oikeus niin ikään uuden, sulttaanin kokoaman senaatin päätöksiin.

Perustuslain käyttöönotto oli ensimmäinen yritys heikentää sulttaanin valtaa, mutta tässä onnistuttiin vain rajallisesti. Sulttaani pystyi yhä julistamaan sotia ja nimittämään ministereitä ilman parlamentin siunausta, ja hänellä oli myös hyväksytettävä uudet lait.

Abdülhamid turhautui parlamentin uudistusintoon. Vuonna 1878 hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja keskeytti parlamentin toiminnan vallitsevien olosuhteiden varjolla.

Osmanit olivat hävinneet jälleen yhden sodan, tällä kertaa Venäjän tukemia, vuonna 1878 valtakunnasta irtaantuneita romanialaisia ja serbejä vastaan, ja tyytymättömyys kyti Konstantinopolissa.

Parlamentin jäsenet muodostivat salaisia oppositioryhmiä ja jäivät odottamaan tilaisuutta uudelle yritykselle demokratian vakiinnuttamiseksi maahan.

Verilöyly herätti raivoa Euroopassa

Abdülhamidin itsevaltaisen kauden aikana suurvalta heikkeni edelleen. Ranska valloitti Tunisian vuonna 1881, ja seuraavana vuonna Britannia valtasi Egyptin päästäkseen hyödyntämään vapaasti merireittiä Intiaan Suezin kanavan kautta.

Euroopan suurvallat olivat näin saaneet jo jalansijaa osmanien murenevassa imperiumissa.

Vuonna 1903 osmaniarmeija poltti 200 kapinallista kylää ja tappoi noin 9 000 siviiliä Makedoniassa. Verilöyly synnytti valtakunnan sisäisen protestiliikkeen.

Julmuudet saivat monet upseerit kyseenalaistamaan sulttaanin hallinnon, ja he liittoutuivat salaiseksi poliittiseksi liikkeeksi, jota kutsuttiin nuorturkkilaisiksi. Sen tavoitteena oli moderni ja demokraattinen Osmanien valtakunta.

Viisi vuotta myöhemmin nuorturkkilaiset johtivat armeijassa yhä laajemmaksi kasvanutta kapinaa. Heinäkuussa 1908 kapinalliset valtasivat Konstantinopolin. Sulttaani Abdülhamid sysättiin pelkän keulakuvan asemaan, ja todellista valtaa piti uudelleen avattu parlamentti.

Joulukuussa 1908 Osmanien valtakunnassa järjestettiin maan 600-vuotisen historian ensimmäiset demokraattiset vaalit.

Nuorturkkilaisten vallankumous sai tukea etenkin nuorilta upseereilta, virkamiehiltä ja älymystöltä, mutta sitä myös vastustettiin kiivaasti.

Uskonnollisissa piireissä tuomittiin ”vääräuskoisten muutokset”, ja seuraavana vuonna islamilaiset oppineet ja tuhannet vihaiset muslimit kerääntyivät Konstantinopolin kaduille iskulauseenaan muun muassa ”Haluamme sharian!”.

Sulttaani tuki heitä, mutta armeija kukisti vastavallankumouksen. Kaksisataa vastavallankumouksen johtohahmoa tuomittiin ja hirtettiin julkisesti pääkaupungin kaduille pystytetyissä hirsipuissa.

Valtakunta menetti Balkanin

Nuorturkkilaiset syrjäyttivät sulttaanin ja nostivat hänen tilalleen hänen velipuolensa Mehmed V:n.

Valtakunnan demokratisointi ei tuonut maahan kuitenkaan uuden hallituksen toivomaa rauhaa tai hyvinvointia. Nuorturkkilaisten puolue CUP hävisi vaalit ja joutui tyytymään oppositiopuolueen asemaan.

Vuonna 1912 osmanit hävisivät jälleen yhden sodan, tällä kertaa Bulgarian, Serbian, Kreikan ja Montenegron muodostamaa Balkanin liittoa vastaan. Liittouma valloitti valtakunnan viimeiset alueet Euroopassa sekä Kreetan.

Nöyryytyksestä raivostuneet nuorturkkilaiset ryntäsivät hallintorakennukseen ja ampuivat sotaministerin.

Vallankaappauksen jälkeen nuorturkkilaiset kuitenkin hylkäsivät demokratian, jonka puolesta he olivat itse taistelleet. CUP:sta tuli ainoa maassa sallittu puolue, ja opposition edustajat vangittiin tai ajettiin maanpakoon.

Maailmansota kaatoi imperiumin

Nuorturkkilaiset julistivat valtakunnan olevan muslimeja varten, eivätkä kristityt saaneet enää ostaa kiinteistöjä tai omistaa ampuma-aseita.

Kukaan ei uskaltanutkaan protestoida, kun CUP päätti vuonna 1914 maan osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian puolella menetetyn imperiumin palauttamiseksi.

Maan armeija oli kuitenkin retuperällä. Vuonna 1915 Gallipolin taistelun voitto, jolla osmanit estivät brittejä valtaamasta Konstantinopolia, vaati neljännesmiljoonan sotilaan hengen.

Voitto ei kuitenkaan lopulta korvannut aluemenetyksiä Kaukasuksella ja Lähi-idässä.

Maailmansodan päättyessä vuonna 1918 Britannia, Ranska ja Kreikka olivat valloittaneet Osmanien valtakunnan ja miehittäneet Konstantinopolin. Osmanien oli allekirjoitettava Sèvresin rauhansopimus, jolla valtaosa valtakunnasta, myös suuria alueita sen sydänmailta Vähästä-Aasiasta, jaettiin voittajavaltioiden kesken.

Rannikko Bosporinsalmelta Välimerelle määrättiin voittajien hallitsemaksi kansainväliseksi vyöhykkeeksi. Smyrna, nykyinen İzmir, ja sen lähialueita siirtyi Kreikalle, joka hyödynsi tilaisuutta valloittaa myös lisää alueita länsirannikolta, missä 2 500 vuotta aiemmin oli sijainnut kreikkalaisia kaupunkivaltioita.

Kun osmaniarmeija kävi vuonna 1919 vastahyökkäykseen ajaakseen kreikkalaiset alueiltaan, sotimisen väsyttämä ulkomaailma pysyi tilanteen ulkopuolella. Ankarassa niin kutsuttu väliaikainen hallitus johti taistelua luodakseen valtakunnan turkkia puhuvalle väestölle oman maan – Turkin.

Hallitusta johti Gallipolin taistelun sankari, kenraali Mustafa Kemal, joka sittemmin tunnettiin nimellä Atatürk.

Kolmessa vuodessa osmanit löivät Kreikan armeijan ja pakottivat Britannian, Ranskan ja Italian luopumaan Konstantinopolin miehityksestä.

Sulttaani lähti eunukkeineen

Marraskuun 1. päivänä 1922 väliaikainen hallitus lakkautti virallisesti Osmanien sulttaanikunnan ja lähetti viimeisen 36:sta sulttaanista maanpakoon.

Tämä lähti Konstantinopolista brittien saattamana viiden vaimon, kahden eunukin ja parturinsa kanssa. Seuraavana vuonna Mustafa Kemal Atatürk perusti Turkin tasavallan – yhden puolueen valtion, jota hän johti itse presidenttinä.