Verilöylyn ja ihmisuhrien jälkeen: Britit varastivat Beninin pyhät patsaat

Britannia vain odotti 1800-luvun lopussa tekosyytä, jonka varjolla se pääsisi käsiksi Beninin kuningaskunnan luonnonvaroihin ja mittaamattoman arvokkaisiin taideaarteisiin.

Britannia vain odotti 1800-luvun lopussa tekosyytä, jonka varjolla se pääsisi käsiksi Beninin kuningaskunnan luonnonvaroihin ja mittaamattoman arvokkaisiin taideaarteisiin.

British Museum Af, A79.13 & Shutterstock

Ralph Locke kumartui sitomaan saappaidensa nauhoja pitkän karavaanin kiemurrellessa ohi kohti tiheänä kasvavaa viidakkoa.

Brittiläinen 32-vuotias virkamies kuului retkikuntaan, joka raivasi tammikuun alussa vuonna 1897 tietään Afrikan Beninin kuningaskunnan viidakossa. Britit ja heidän paikalliset kantajansa olivat matkalla maan pääkaupunkiin Benin Cityyn. Siellä he toivoivat saavansa solmittua tuottoisan sopimuksen, jonka myötä se pääsivät käsiksi Beninin tärkeimpiin luonnonvaroihin – palmuöljyyn ja norsunluuhun.

Locken solmiessa kengännauhojaan viidakosta kajahti yhtäkkiä kiväärin laukaus, ja virkamies säpsähti pystyyn.

”Yhtäkkiä muutaman metrin päässä kajahti laukaus, ja luoteja alkoi sataa koko karavaanin mitalta.” Kapteeni Alan Boisragonin kuvaus edo-soturien hyökkäyksestä

Beninin kuningas Ovonramwen oli aiemmin lähettiensä välityksellä antanut brittien ymmärtää, etteivät he olleet tervetulleita hänen valtakuntaansa.

Britit eivät olleet kuitenkaan välittäneet varoituksista, jolloin satoja kuninkaan sotureita oli asettunut viidakon suojiin väijyksiin kivääreillä ja kirveillä varustautuneina. He kävivät nyt hyökkäykseen, ja muutaman minuutin kuluttua karavaanin 300 miestä oli tapettu tai ajettu pakoon.

Ralph Locken ja Alan Boisragonin onnistui paeta ainoina britteinä. Tehtävä oli epäonnistunut hirvittävällä tavalla, mutta taistelu kuningaskunnan luonnonrikkauksista ei suinkaan ollut vielä päättynyt.

Beninin kuningaskunta on nykyisin osa Nigeriaa, eikä sillä ole tekemistä nykyisen Beninin valtion kanssa.

© Artokoloro/Imageselect & Shutterstock

Benininistä tuli kaupan keskus

Beninin kuningaskunta sijaitsi nykyisen Nigerian eteläosassa lähellä Nigerjoen suistoa – se ei siis ole sama kuin nykyinen Benin, Nigerian läntinen naapurivaltio. Kuningaskuntaa asutti niin kutsuttu edo-kansa, joka oli asunut alueella yli 4 000 vuotta ennen brittien saapumista.

Historioitsijoiden mukaan kuningaskunta kehittyi useista pienistä kylistä ja valtioista, ja sen pääkaupunki, sittemmin Benin City, perustettiin vuonna 1170. Seuraavina vuosisatoina valta maassa keskittyi kuninkaalle, joka johti alueen monia paikallispäälliköitä.

Kuningaskunta eli tuolloin kulttuurista ja taloudellista kukoistuskautta. Ainutlaatuinen käsityöperinne tuotti upeita taide-esineitä, ja kuningas Oguola, joka hallitsi Beniniä 1200-luvun loppupuoliskolla, perusti esimerkiksi metallityöläisten ja messinginvalajien kiltoja.

Benin City oli vuoteen 1897 asti täynnä muun muassa sotureita kuvaavaa pronssi- ja messinkitaidetta.

© Daderot & Shutterstock

Taide kuului kuningasperheelle

Beninin kuninkaan palatsia koristivat tuhannet taideteokset, jotka dokumentoivat edojen historiaa ja samalla myös maan aikaansa edellä ollutta käsityötaidetta.

Niin kutsutut Beninin pronssit juontuvat 1200-luvulta, jolloin kuningas Oguola pani alulle pronssiin ja messinkiin pohjautuneen käsityötuotannon. Työssä noudatettiin kuninkaan tiukkoja määräyksiä, ja tämä myös omisti valtaosan metallivalimoista ja taideteoksista.

Messinkisissä reliefilaatoissa on kuvattu kohtauksia taruista ja myyteistä, ja niissä nähdään kuninkaita, sotilaita, pappeja, eläimiä, hirviöitä, kääpiöitä ja jopa portugalilaisia sotilaita 1400-luvun varustuksessa. Useimmissa valoksissa hahmot työntyvät teoksen pinnalta ulospäin, mikä luo kolmiulotteisuuden vaikutelman.

Käsityötaiteen ja järjestelmällisen tuotannon tuloksena syntyi myös pronssisia patsaita, jotka tuovat mieleen satoja vuosia myöhemmin kehittyneen eurooppalaisen modernismin – esimerkiksi kasvot ovat hieman abstrakteja suurine sieraimineen ja pullottavine silmineen.

Monet laatoista ja patsaista koristivat kuninkaan alttaria, ja valtaosa niistä on nykyisin British Museumin kokoelmissa.

Kun portugalilaiset saapuivat ensimmäisinä eurooppalaisina maan pääkaupunkiin vuonna 1485, he kohtasivat pitkälle kehittyneen yhteiskunnan – ja erittäin potentiaalisen kauppakumppanin. Benin Citystä kehittyi vähitellen kaupan keskus, ja kaupungissa oli myös Länsi-Afrikan suurimmat ja upeimmin koristellut rakennukset. Vireässä kauppakaupungissa vaihdettiin banaaneja, palmuöljyä ja orjia giniin, tupakkaan ja aseisiin.

Talouden kasvaessa myös maan uskonto uudistui. Edot olivat vuosisatojen ajan rukoilleet ja palvoneet esi-isiensä henkiä, mutta 1600–1800-luvuilla kuningas muuttui maallisesta johtajasta jumalalliseksi olennoksi.

Uudessa pääjumalan asemassaan kuningas hallitsi elämää ja kuolemaa rituaalein, joissa uhrattiin orjia ja vankeja.

Britit janosivat palmuöljyä

1800-luvun lopulla monet muutkin Euroopan vallat kuin Portugali olivat jo saaneet jalansijaa Afrikassa. Esimerkiksi Britannia oli perustanut Nigerjoen suistoon protektoraatin, jonka pääkaupunki oli Old Calabar.

Orjakauppa oli lakkautettu vuonna 1833, ja britit etsivät uusia tapoja tehdä rahaa Länsi-Afrikassa. Teollisen vallankumouksen myötä palmuöljyn kysyntä oli kasvanut merkittävästi – sitä käytettiin niin koneiden voiteluaineena kuin saippuan valmistuksessakin.

Nigerjoen suisto oli täten briteille erittäin tärkeä, sillä alueella kasvoi runsaasti öljypalmuja. Se, joka pääsisi hallitsemaan aluetta, pääsisi näin samalla käsiksi myös kallisarvoiseen öljyyn, jota Britannian kasvava teollisuus janosi.

Briteillä oli kuitenkin ongelma: Beninin kuningas ja edojen hallitsija Ovonramwen peri suuria veroja palmuöljyn myynnistä.

”Valkoinen retkikunta Beniniin vangittu ja tapettu.” Lontooseen lähetetty sähke

Lontoossa tilannetta pidettiin kestämättömänä, ja vuonna 1892 britit lähettivät delegaation Benin Cityyn. Ryhmää johti varakonsuli Henry Gallwey, joka toi tuliaisina allekirjoitetun sopimuksen: Ovonramwen oli taipunut Britannian kruunun edessä.

Gallweyn ja kuninkaan väliset neuvottelut oli tosin käyty kolmella kielellä, ja niitä oli todistanut vain kolme delegaation jäsentä. Kuninkaan allekirjoitus oli X-kirjain, ja kaikesta päätellen hän oli luullut allekirjoittavansa rauhansopimuksen, ei suinkaan alistuvansa briteille.

Ovonramwen perikin yhä korkeita veroja. Vuonna 1896 konsuliksi tuli upseeri Ralph Moor, ja kun kuningas ei vaikuttanut kunnioittavan maiden sopimusta, Moor alkoi ajaa kaupan avaamista väkivalloin.

Saman vuoden elokuussa Moor matkusti kuitenkin lomalle kotimaahan ja jätti tehtävänsä 33-vuotiaalle varakonsulille James Robert Phillipsille. Kolmen viikon sijaistamisen jälkeen Phillips päätti ryhtyä toimiin. Joulukuun 29. päivänä hän kirjoitti ulkoministerille suunnitelleensa matkan Benin Cityyn.

Beninin upeat taideteokset ovat vain yksi esimerkki siitä, miten eurooppalaiset tutkijat ja antiikin keräilijät ovat vieneet kotimaihinsa mittaamattoman arvokasta taidetta.

© British Museum/Jastrow

Lähettiläs ihastui friisiin

Thomas Bruce oli Britannian suurlähettiläs Ottomaanien valtakunnassa vuosina 1799–1803. Hän ihastui Ateenan Parthenon-temppelin marmoriveistoksiin ja sai luvan lähettää ne Englantiin, missä British Museum osti ne vuonna 1816.

© Sailko & Shutterstock

Troijan kulta päätyi Venäjälle

Saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann löysi vuonna 1873 Anatoliasta muinaisen Troijan alueelta arkun, jossa oli kulta- ja taide-esineitä. Vuonna 1945 venäläiset sotilaat veivät aarteen Moskovaan.

© Hans Hillewaert

Rosettan kivessä oli avain

Napoleonin sotilaat löysivät sotaretkellä Egyptissä vuonna 1799 kiven, johon oli kaiverrettu tekstiä kolmella kielellä ja jonka avulla oli näin mahdollista tulkita muinaisia hieroglyfejä. Nykyisin kivi on Lontoon British Museumissa.

© Salt Research

Turkkilaiset myivät alttarin

Saksalainen insinööri Carl Humann suoritti vuonna 1878 kaivauksia Kreikan muinaisessa Pergamonin kaupungissa Ottomaanien valtakunnassa. Hän osti turkkilaisilta mahtavan Pergamonin alttarin, joka on näytteillä Berliinissä.

© Philip Pikart

Nefertiti vietiin Berliiniin

Arkeologi Ludwig Borchardt löysi vuonna 1912 Egyptin kuningattaren Nefertitin rintakuvan muinaisesta al-Amarnan kaupungista. Hän toi löytönsä Saksaan, ja se on vuodesta 1932 asti ollut esillä Berliinin egyptiläisessä museossa.

Tehtävä epäonnistui

Phillips ei jäänyt odottamaan vastausta vaan lähti 2. tammikuuta 1897 purjehtimaan jokea pitkin kohti Benin Cityä mukanaan kourallinen brittiupseereja, lääkäri, kauppiaita, marssiorkesteri ja 250 paikallista palvelijaa.

Mukaan oli tuotu myös vaatteita, kameroita, sänkyjä, ruokaa ja vettä – sekä olutta brittien janon sammuttamiseen. Phillips määräsi aseet piilotettavaksi arkkuihin, jotta ne eivät herättäisi kuninkaassa vastareaktiota.

Tammikuun 3. päivänä delegaatio nousi maihin 25 kilometrin päässä Benin Citystä. Ajoitus oli surkea – kuningas Ovonramwen vietti juuri uskonnollista juhlaa, eikä hän ollut vieraanvaraisella tuulella. Hallitsijan lähetit kehottivat brittejä kääntymään takaisin.

Varoituksista huolimatta Phillips määräsi seuraavana aamuna kello 7.30 karavaanin jatkamaan matkaansa. Palvelijat kantoivat jonossa raskaita arkkuja kapealla polulla, jolla oli mahdoton kulkea rinnakkain.

”Yhtäkkiä muutaman metrin päässä kajahti laukaus, ja luoteja alkoi sataa koko karavaanin mitalta”, kapteeni Alan Boisragon kuvaili myöhemmin muistelmissaan.

Osa Benin Cityn keisarillisesta, runsaasti koristellusta pyhäköstä kuvattuna vuonna 1891.

© Smithsonian National Museum of African Art

Boisragon luuli aseiden ääntä ensin kunnialaukauksiksi, mutta kauhistuneet huudot paljastivat totuuden. Hän alkoi etsiä arkuista asettaan, mutta Philipps pysäytti hänet sanoen: ”Ei revolvereita, hyvät herrat!”

Hetkeä myöhemmin Phillips kaatui luodin iskusta kuolleena maahan.

Upseerit etsivät epätoivoisina aseitaan, ja suurin osa kantajista pakeni. Harva heistä pääsi kuitenkaan pitkälle, ja viidakkopolku alkoi täyttyä ruumiista. Boisragon ja Locke selvisivät seurueesta ainoina hengissä piiloutumalla pensaikkoon.

He vaelsivat takaisin haavoittuneina kuusi päivää ja selvisivät maniokin lehdillä ja kastepisaroiden vedellä, kunnes ystävällismieliset paikalliset pelastivat heidät. Tammikuun 10. päivänä Britannian ulkoministeriöön saapui sähkösanoma:

”Valkoinen retkikunta Beniniin vangittu ja tapettu.”

Muutaman päivän kuluttua The Times kirjoitti: ”Brittivalloittajien verilöyly Länsi-Afrikassa”.

Hyökkäys oli kostettava

Phillipsin retkikunnan verinen kohtalo herätti Lontoossa valtavasti vihaa, jota kertomukset edojen ihmisuhreista vain lietsoivat entisestään. Parlamentissa poliitikot näkivät tilanteessa tilaisuuden päästä käsiksi Nigerjoen suiston kauppaan ja tyydyttää samalla kansan kostonjano.

Amiraali Harry Rawson määrättiin johtamaan laivuetta, jonka tehtävänä oli valloittaa Benin. Laivueeseen kuului yksitoista alusta ja 1 262 miestä. Rawson sai lisäksi mukaansa 16 konekivääriä.

Rawson purjehti Beninjokea ja nousi helmikuun 12. päivänä maihin Benin Cityn lounaispuolella. Edo-sotureiden useista iskuista huolimatta brittijoukot pääsivät etenemään ilman merkittäviä tappioita, ja kuuden päivän kuluttua ne saapuivat Benin Cityyn. Siellä he näkivät kaksi kuninkaan ihmisuhrausten uhria.

Kukistettuaan edot britit ottivat kuvan paenneen kuninkaan poltetusta palatsista.

© Reginald Kerr Granville (k.1912)

”Onnettomien kädet oli sidottu selän taakse ja heidän rintansa oli viilletty auki niin, että sisälmykset pursuivat ulos”, sotaretkelle osallistunut konsuli Ralph Moor kuvaili.

”Joukot syöksyivät viimeiset 200 jaardia (noin 180 metriä) kaupunkiin, joka vallattiin kello 14”, hän jatkoi.

Kaupunki tulvi ruumiita, ja löyhkä oli niin hirveä, että useat sotilaat pyörtyivät. Uhrauspaikkoja tutkiessaan britit löysivät oikean aarrekammion, jossa oli taidokkaasti koristeltuja pronssisia ja messinkisiä patsaita ja laattoja sekä runsaasti syöksyhampaita ja norsunluuesineitä. Valloittajat ottivat taide-esineet mukaansa ja polttivat kaupungin.

Beninin kuningaskuntaa ei enää ollut. Kuningas oli paennut ennen brittien tuloa mutta antautui jo elokuussa. Ovonramwen ajettiin maanpakoon Old Calabariin, missä hän kuoli vuonna 1914.

Beninin pronssit myytiin

Uutinen sotilaiden Benin Citystä löytämästä taideaarteesta levisi nopeasti museoiden ja keräilijöiden parissa. British Museum nousi tärkeimmäksi ostajaksi, ja monet muut museot ostivat aarteesta osia.

Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, ja maa on yrittänyt saada varastettuja aarteitaan takaisin. British Museum kieltäytyy kuitenkin luopumasta vaikuttavasta kokoelmastaan.

Sen sijaan yhdysvaltalainen Smithsonian-museo palautti 39 pronssipatsasta keväällä 2022, ja 1. heinäkuuta samana vuonna saksalaiset museot luovuttivat 1 100 taideteoksen oikeudet Nigeriaan. Valtaosa edojen kulttuuriperinnöstä on silti yhä museoissa ja yksityiskokoelmissa Nigerian ulkopuolella.

LUE LISÄÄ BENININ VARASTETUSTA AARTEESTA

  • Paddy Docherty: Blood and Bronze: The British Empire and the Sack of Benin, Hurst & Co., 2021
  • Barnaby Phillips: Loot: Britain and the Benin Bronzes, Oneworld, 2021
  • Alan Boisragon: The Benin Massacre, Methuen, 1897