Rhodesia syntyi verellä

Kun Cecil Rhodes saapui Kapmaahan, suuri osa eteläisestä Afrikasta oli alkuperäisväestön hallinnassa. Se ei sopinut britti-imperialistille.

Kun Cecil Rhodes saapui Kapmaahan, suuri osa eteläisestä Afrikasta oli alkuperäisväestön hallinnassa. Se ei sopinut britti-imperialistille.

Polfoto/Corbis

Brittiläiset vartiomiehet tuijottivat Etelä-Afrikan pimeään yöhön varuillaan, sillä he tiesivät, että matabelet hyökkäsivät yleensä juuri aamu­yöstä. Hevosvaunut oli ajettu kehäksi, jonka keskelle 650 brittisotilasta oli asettunut.

Tuhat afrikkalaista värvättyä oli leiriytynyt lähistölle. Kaksi afrikkalaista poistui leiristä tarpeilleen. Kun heitä ei kuulunut takaisin, kolmas mies lähti etsimään heitä. Hän oli tuskin päässyt pensaikkoon, kun hänet iskettiin hengiltä. Hän ehti kuitenkin laukaista kiväärinsä.

Matabelesoturien johtaja Mtshane sadatteli mielessään. Hän oli suunnitellut yllätyshyökkäystä, mutta se ei enää ollut mahdollista.

Britit olivat nyt hälytysvalmiudessa, ja he ampuivat tuliterillä Maxim-konekivääreillään pimeyteen.

”Me britit olemme maailman johtava rotu. Mitä enemmän meitä täällä on, sitä parempi se on ihmiskunnan kannalta.” Cecil Rhodes

Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä hurjaa vauhtia. Pensaikosta syöksyi kohti brittejä 5 000 huutavaa matabelesoturia. Useimmat matabeleista kantoivat keihästä, ja vain noin kolmasosalla oli kivääri.

He eivät myöskään olleet kovin harjaantuneita tuliaseiden käyttöön ja tähtäsivät useimmiten liian korkealle.

Britit torjuivat sinnikkäästi matabelejen hyökkäykset, ja puolen tunnin kuluttua Mtshane oli jo menettänyt noin 600 miestä. Britit olivat sen sijaan selvinneet hyvin pienin tappioin: vain 60 afrikkalaista ja yksi brittisotilas oli menehtynyt.

Viikon kuluttua 1. marraskuuta 1893 matabelet hyökkäsivät jälleen. Itsepintaisesti he juoksivat kerta toisensa perään konekivääri­tuleen. Lehtimies Vere Stent kirjoitti, ettei juuri koskaan ollut nähnyt Afrikassa sellaista rohkeutta kuin hyökkäys osoitti matabeleillä olevan.

Matabelet yrittivät suojautua kivääritulelta ki­vien taakse, mistä he ampuivat niin kauan kunnes haavoittuivat tai kuolivat. Tunnin kuluttua Bembesi­joen rannalla lojui jo 800 matabelen ruumiit.

Britit olivat menettäneet kolme miestä, ja seitsemän oli haavoittunut. Matabelejen joukoista oli jäljellä enää rippeet, jotka nekin perääntyivät. Nyt briteillä oli esteetön pääsy matabelejen pääkaupunkiin Bulawayoon.

Bembesijoen varrella käydyt kaksi taistelua mursivat matabelejen vastarinnan täysin. 18. heinäkuuta 1894 britit ottivat heidän maansa virallisesti haltuunsa.

Valkoisia uudisasukkaita alkoi tulvia sinne, ja he perustivat maatiloja, kultakaivoksia ja kaupunkeja. He nimesivät alueen Rhodesiaksi kun­nioit­taakseen Cecil Rhodesia, miestä, joka oli tehnyt kaiken mahdolliseksi.

Rhodes haaveili maailmanvallasta

Cecil Rhodes syntyi Britanniassa 5. heinäkuuta 1853. Hän sairasti koko lapsuutensa tuberkuloosia. Kun oireet alkoivat muuttua hengenvaarallisiksi, hänet lähetettiin 16-vuotiaana veljensä omistamalle maatilalle Kapmaahan, jonka kuivan ilmaston piti lievittää taudin oireita.

Kahden vuoden päästä Rhodes päätti lähteä sisämaahan. Hän sijoitti erään liikekumppanin kanssa rahaa Diederik Arnoldus De Beersin ja tämän veljen Johannes Nicholas De Beersin maatilaan.

Rhodes oli vakuuttunut siitä, että tilan sinertävä maa­perä kätki rik­kauk­sia. Hän oli oikeassa, sillä tilalta löydettiinkin runsaasti timantteja. Rhodes perusti myöhemmin tilan nimeä kantavan De Beers Mining Companyn, joka on edelleen maailman johtava timanttikonserni.

Nopeasti vaurastunut Rhodes kirjoitti ensimmäisen testamenttinsa jo 20-vuotiaana. Siinä hän luovutti varansa Bri­tannian ulkoministerille käytettäväksi brittiläisen imperiumin laajentamiseen.

Kaikki eivät ihailleet varauksetta Rhodesin kunnianhimoa. Sille ivailtiin mm. Punch-lehdessä vuonna 1892.

© Bridgeman

Rhodes asetti elämänsä tavoitteeksi sellaisen Afrikan luomisen, jossa brittien valta ulottuisi pohjoisesta Kairosta etelään Kapmaahan.

Hän puhui monesti siirtomaista, jotka hän toivoi valloittavansa. Hän muun muassa totesi kerran: ”Olen sitä mieltä, että me britit olemme maailman johtava rotu ja mitä enemmän meitä maailmassa on, sitä parempi se on ihmiskunnan kannalta.”

Matabelet huijattiin sopimukseen

Yhdeksän vuotta ennen Bembesijoen taisteluja britit olivat alkaneet havitella Kapmaalle lisäalueita pohjoisesta. Vuonna 1884 britit hyökkäsivät Betšuanamaahan, josta tehtiin vuoden kuluttua brittiläinen protektoraatti.

Silloin nuori Rhodes pääsi laajentamaan yritystoimintaansa. Hän osti vähä vähältä kilpailijansa pois markkinoilta. Vuonna 1888 hän hallitsi jo 90:tä prosenttia maailman timanttimarkkinoista.

Sen jälkeen hän pystyi lähes yksinvaltaisesti ohjailemaan tarjontaa ja pitämään hinnat korkealla.

Seuraava askel oli vakuuttaa muut hiljattain perustetun De Beers Mining Companyn osakkaat siitä, että voitto kannatti ohjata rautatien rakentamiseen siihen saakka tuntemattomiin Matabele- ja Shonamaihin, joihin yhtiö suunnitteli perustavansa uusia kaivoksia.

”Meidän on löydettävä uusi maa, josta saamme raaka-aineita ja jonka asukkaista saamme edullista orjatyövoimaa.” Cecil Rhodes

Muut osakkaat antoivat yleensä periksi Rhodesin sinnikkyyden ja puhujanlahjojen edessä, ja niin kävi tälläkin kerralla. Yksi heistä, Barney Barnato, kertoi: ”Pahinta Rhodesissa on, että kun olet ollut hänen seurassaan puoli tuntia, et vain ole hänen kanssaan samaa mieltä vaan olet myös alkanut uskoa, että et ole koskaan muuta mieltä ollutkaan.”

Kun Rhodes oli saanut tahtonsa läpi, hän lähetti John Moffat -nimisen työn­tekijänsä pohjoiseen neuvottelemaan matabelepäällikkö Lobengulan kanssa kaivosoikeuksista.

Moffat vakuutteli päällikölle, että sekä portugalilaiset että buurit uhkasivat Matabelemaata ja että sen kannatti siksi hakeutua brittien suojelukseen. Moffat lupasi, että Matabelemaassa oleskelisi kerralla korkeintaan kymmenen valkoista kaivostyöntekijää.

Lupausta ei kuitenkaan kirjattu Ruddin toimiluvaksi kutsuttuun sopimukseen, johon luku- ja kirjoitustaidoton Lobengula pani puumerkkinsä.

Britit rikkoivat lupauksensa välittömästi, ja Matabelemaahan alkoi muuttaa joukoittain valkoisia uudisasukkaita.

Lobengula yritti saada sopimuksen mitätöityä, mutta sekä Kapmaan parlamentti että Lontoossa istuva Britannian hallitus ummistivat korvansa pyynnöiltä.

Vuonna 1889 Britannian hallitus jopa antoi Rhodesille vapaakirjeen, jossa tämän perustamalle Brittiläiselle Etelä-Afrikan kauppakomppanialle taattiin yksin­oikeus raaka-aineiden hankintaan Matabelemaasta. Lisäksi kauppakomppania sai luvan hallita maita Limpopo­joelta Keski-Afrikan suurille järville.

Kesällä 1890 viitisensataa brittiläistä uudisasukasta vaelsi Matabelemaan halki shonaheimon alueelle. 650 kilometrin rasittavan taipaleen jälkeen britit asettuivat 11. syyskuuta aloilleen ja perustivat Salisburyn kaupungin (nimi muutettiin Harareksi vuonna 1982).

Rhodesiaan saapuvat uudisasukkaat kuljettivat omaisuutensa hevosvankkureissa. Yöksi vankkurit ajettiin kehään, jonka sisään pystytettiin leiri. Kuva on Bulawayon läheltä.

© Polfoto/Topfoto

Pian muuallekin Shonamaahan syntyi pieniä brittiyhdyskuntia.

Vuonna 1890 Rhodes oli 37-vuotias, kun hänet valittiin Kapmaan pääministeriksi. Hän ajoi heti läpi lakeja, jotka hyödyttivät kaivosteollisuutta ja siten hänen omaa liiketoimintaansa.

Rhodes teki myös aloitteen mustien ja valkoisten erottelusta. Näiden varhaisten apartheidsäännösten piti olla voimassa siihen saakka, kunnes mustat ”saavuttavat korkeamman sivistyksen tason”.

Rhodes puolusti säädöksiä mielellään sanomalla: ”Jos todella rakastaa alkuperäisasukkaita, heistä on tehtävä tämän maan arvoisia – eikä heitä saa tämän maan arvoisiksi antamalla heidän laiskotella.”

Matabelet tappoivat shonat

Brittien oleskelu Shonamaassa alkoi nopeasti aiheuttaa kitkaa alkuperäisasukkaissa. Shonamaa oli pitkään ollut matabelepäällikkö Lobengulan vasallivaltio, mutta vuonna 1893 yksi Shonamaan päälliköistä kieltäytyi maksamasta Lobengulalle veroa, koska hän katsoi shonien olevan nyt valkoisten alamaisia.

Lobengula lähetti heti parituhatta soturia ”suostuttelemaan” shonapäällikköä. Pian shonien ruumiita lojui kaikkialla, heidän kylänsä oli poltettu ja karjansa varastettu.

Lewanika-niminen shona kuvaili keinoja: ”Naiset keihästettiin ja heidän mahansa halkaistiin, miehistä ja lapsista tehtiin maalitauluja tai heidät paistettiin elävältä. Ei edes yksikään koira jäänyt henkiin siellä, missä he kulkivat.”

VIDEO – afrikkalaissoturit hyökkäävät brittien kimppuun:

Matabelesoturit myös vaativat luovuttamaan heille kaikki brittien maatiloilla ja kaivoksissa työskennelleet shonat, mutta britit eivät suostuneet tähän. He tiesivät, että shonat tapettaisiin heti, jolloin he menettäisivät halvan työvoiman.

Myös britit kärsivät tappioita. Rhodesin oikea käsi Leander Starr Jameson vaati matabeleja luovuttamaan valkoisten kotieläimet ja vetäytymään Shona­maas­ta, mutta vaatimus ei herättänyt vas­takaikua.

Oli selvää, että jos britit eivät pystyisi kukistamaan matabelejä, uudisasukkaiden olisi palattava Kapmaahan.

Lobengula antoi lopulta periksi

Jameson alkoi kiivaasti värvätä miehiä, ja kahden kuukauden kuluttua armeija aloitti marssin kohti kriisialuetta.

Lobengula ei olisi halunnut sotaa. Hänellä oli lähes 100 000 miestä, mutta tartuntataudit tappoivat joka päivä sata soturia. Britit pääsivätkin pitkälle Matabelemaahan, ennen kuin päällikkö sai käynnistettyä vastahyökkäyksen.
Konekiväärit toivat briteille voiton Bembesijoella, ja 4. marraskuuta 1893 britit valloittivat Bulawayon. Sen jälkeen he yrittivät vangita Lobengulan. Kuukauden kuluttua britit olivat jo Lobengulan jäljillä, kun he kokivat takaiskun.

Brittien strategia oli ovela. He linnoittautuivat vaunujen suojiin ja jäivät odottamaan mustien hyökkäystä.

© Polfoto/Topfoto

Matabelet kavahtivat valkoisia noitia

Alkuperäisheimojen soturit olivat rohkeita, mutta he eivät ymmärtäneet, miten hätäraketit ja tykit toimivat. Niiden luultiin perustuvan taikuuteen.

Matabelesotureiden taikauskoisuus koitui heidän kohtalokseen taistelussa brittejä vastaan. Hyvä esimerkki tästä on se, että Bembesijoen taistelussa päällikkö Mtshana oli alun perin suunnitellut joukkojensa hyökkäävän äänettömästi brittien vaunu­kehän kimppuun puoli yksitoista illalla, kun kuu oli korkeimmillaan, mutta isku siirrettiin aamuun.

Syy lykkäykseen oli se, että britit olivat laukaisseet kolme hätärakettia ilmaistakseen sijaintinsa jäljessä tuleville. Matabelet olivat varmoja siitä, että britit käyttivät taikavoimia ja olivat tiputtaneet tähtiä taivaalta.

He pelkäsivät valkoisten varastavan myös kuun, jos he hyökkäisivät kuunvalossa. Siksi he katsoivat parhaimmaksi odottaa, kunnes oli aivan pimeää.

Bembesijoella matabelet kohtasivat myös ensimmäisen kerran tykkejä. He kuvittelivat, että joka kerta, kun tykin ammus räjähti, sieltä vapautui pieniä valkoisia miehiä kiväärit kädessä. Siksi he heittelivät aina kiivaasti
keihäitä kohti räjähdyspaikkaa.

Ensimmäisen taistelun jälkeen urheimmatkin matabelet olivat niin kauhuissaan, että heitä oli lähes mahdotonta pakottaa uudestaan hyökkäykseen. Se onnistui vasta, kun heimon poppamies vakuutti, että jumalat muuttaisivat valkoisten ammukset vedeksi ja kranaatit muniksi. Poppamiehen ennustus ei toteutunut.

Brittien kärkijoukon muodosti yli 30 miehen partio, joka eräänä iltana leiriytyi Shanganijoen partaalle. Yöllä satoi rankasti ja vedenpinta nousi niin, ettei jokea voinut enää ylittää.

Partio joutui näin eroon toisella puolella olevista pääjoukoista, ja matabelet pääsivät hyökkäämään sen kimppuun varhain aamulla. Yksi mata­beleistä, Mhahlo, muisteli tapahtumia myöhemmin:

”Me saarroimme heidät, ja taistelu alkoi. Tapoimme hevoset, ja valkoiset makasivat kuolleiden hevosten takana ja ampuivat meitä. Lopulta suurin osa valkoisista miehistä oli kuollut ja jäljellä oli vain haavoittuneita, jotka selällään maaten tukivat kiväärinsä jalkojensa väliin ja ampuivat. Pian he lopettivat tulituksen, jolloin tiesimme, että heiltä olivat loppuneet ammukset. Juoksimme heidän luokseen ja löimme nuijilla kuo­liaaksi viimeiset, jotka epätoivoissaan peittivät kasvonsa käsillään.”

Sateiden ansiosta Lobengula pystyi karistamaan vihollisen kannoiltaan. Britit eivät silti luovuttaneet vaan jäljittivät häntä sitkeäs­ti kaksi kuukautta. Kun Lobengula oivalsi, että hän jäisi kiinni, hän lähetti yhden päälliköistään Bulawayoon antau­tu­maan Rhodesille ja teki itsemurhan.

Rhodes kilpaili kuoleman kanssa

Lobengulan häviö siirsi vallan Matabele- ja Shonamaissa Brittiläisen Etelä-Afrikan kauppakomppanian käsiin, ja uusia maita alettiin nimittää Rhodesiaksi.

Vain yhdeksän kuukautta Lobengulan kuoleman jälkeen Bulawayoon oli asettunut jo 1 900 uudisasukasta ja Rhodesian kultakentillä työskenteli yli 2 000 valkoista.

Rhodesin suunnitelmat olivat siten myötätuulessa, mutta hänen terveytensä alkoi horjua. Kahden vakavan sydänkoh­tauk­sen jälkeen hän ymmärsi, ettei eläisi enää pitkään. Hänen piti kiirehtiä, jotta hän näkisi haaveidensa toteutuvan.

Laajentunut sydän painoi Rhodesin keuhkoja, mutta varoituksista piittaamatta hän jatkoi työskentelyä.

Vuonna 1895 Rhodes yritti laajentaa valtaansa syöksemällä Transvaalin buurihallituksen vallasta, mutta yritys epäonnistui. Samaan aikaan matabelet alkoivat kapinoida brittejä vastaan.

Heimon uusi johtaja Mlimo oli vakuuttanut kansansa siitä, että valkoiset olivat syypäitä kuivuuteen, heinäsirkkoihin ja karjaruttoon. Matabelet hyökkäsivät uudisasukkaiden kimppuun eri puolilla Rhodesiaa aseenaan kiväärit, keihäät ja nuijat.

Ensimmäisen viikon aikana he tappoivat 250 valkoista ja polttivat heidän talonsa, tilansa ja kaivoksensa. Kun brittijoukot vihdoin pääsivät uudisasukkaiden tueksi vuoden 1895 toukokuussa, matabele­soturit piiloutuivat Bulawayon lähellä sijaitseville Matopokukkuloille.

Britit aikoivat saartaa kapinalliset ja näännyttää heidät nälkään. Rhodes halusi kapinan päättyvän nopeammin, jottei se laajenisi. Kun hän kuuli, että Mlimo oli saatu hengiltä, hän lähti itse aseettomana neuvottelemaan mustien päälliköiden kanssa.

Long Cecilillä ammuttiin piirityksen aikana 255 kranaattia. Ammukset olivat tykin tavoin brittien itse valmistamia.

© Polfoto/Topfoto

Long Cecil pelasti britit

Kun buurit piirittivät Kimberleyn kaivoskaupungin, loukkuun jääneet britit rakensivat Cecil Rhodesin verstaalla pitkän kantaman tykin.

Rhodesian valtion lisäksi Cecil Rhodesin mukaan nimettiin ainakin yksi tykki. Kun buurisodat puhkesivat vuonna 1889, Kimberleyn kaivos­kaupunki joutui buurien piirittämäksi.

Rhodes itse sattui olemaan kaupungissa, jonka oli vaikea pitää kenttätykeillä puoliaan buurien tehokkaampia tykkejä vastaan.

Rhodes käski heti rakentaa omistamansa De Beers -kaivoksen yhteydessä olevassa verstaassa uuden tykin. Hanke oli kunnianhimoinen, sillä britit joutuivat aloittamaan suunnittelun aivan alusta.

Ensin kaupungista kaivettiin esiin kaikki aiheeseen liittyvä kirjallisuus, sitten De Beersin pääinsinööri teki tykin piirustukset, tehtiin poraustyökalut ja lopulta löydettiin myös teräspalkki, joka oli riittävän iso putken materiaaliksi.

Long Cecil eli Pitkä Cecil valmistui vain 24 päivässä. Se toimi moitteettomasti, ja sillä pystyttiin ampumaan 13,5 kilon kranaatti 7 300 metrin päähän. Buurit yllättyivät ikävästi, kun heidän turvallisena
pitämiään asemia alettiin tulittaa.

Voittaakseen näiden luottamuksen Rhodes jäi joksikin aikaa asumaan heidän pariinsa ja huolehti siitä, että britit kohtelivat mustia kunnioittaen. Pian rauha saatiin solmittua.

Rhodes piti valkoisille puheen: ”Ei ole innoittavampaa tehtävää kuin muuttaa tämä alkeellinen maa sivis­tys­valtioksi. Olette suoneet minulle kunnian antamalla tälle maalle nimeni. Vastaavasti haluan auttaa tekemään tästä maasta niin mahtavan kuin mahdollista.”

Rhodes teki töitä 16 tuntia vuorokaudessa, eikä ollutkaan ihme, että hän sai pian kolmannen sydänkohtauksen. Hän selvisi, mutta oli ilmeistä, että hänen aikansa oli loppumassa: ”Olen tyytymätön vain yhteen asiaan, ja se on se, ettei Kaikkivaltias ole suonut minulle kymmentä vuotta lisäaikaa.”

Vajaatoiminnan vuoksi laajentunut sydän painoi Rhodesin keuhkoja, mutta varoituksista piittaamatta hän jatkoi työskentelyä. Tammikuussa 1902 hän vilustui matkalla Britanniasta Kapkaupunkiin. Rhodes kuoli 26. maaliskuuta 1902 vain 49 vuoden ikäisenä.

Rhodes ei ehtinyt nähdä haaveidensa toteutumista, sillä brittivalta ulottui Kairosta Kapmaahan vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Eteläisen Afrikan britit ihailivat Cecil Rhodesia ja järjestivät tälle mahtipontiset hautajaiset.

© Polfoto/Topfoto

Britannia hallin­noi osaa alkuperäisen Rhodesian alueis­ta vuoteen 1965. Nykyisin entisen Rhodesian mailla sijaitsee kolme itsenäistä valtiota: Sambia, Malawi ja Zimbabwe.

Vaikka Britannian valta-ajoista on jo vuosia ja siirtomaiden tilalle syntynyt demokratioita, Zimbabwessa valta on nykyisinkin keskittynyt yhden miehen käsiin: presidentti Robert Mugabe hallitsee maataan yksinvaltaisesti.