Palkkionmetsästäjät keräsivät intiaanien päänahkoja
Vuonna 1849 texasilainen John Glanton värvättiin tappamaan apassi-intiaaneja. Seurauksena oli verilöyly, ja kun Glantonin joukkio ei enää löytänyt uhreikseen intiaaneja, he alkoivat tappaa meksikolaisia.
Intiaanit skalpeerasivat kaatuneita vihollissotilaita, ja joskus he veivät päänahan vielä eläviltä vihollisiltaan.
John Glanton ja hänen päänahanmetsästäjien joukkionsa ratsastivat Sonoran osavaltiossa Meksikossa satulalaukuissaan 37 apassi-intiaanien päänahkaa.
Ne olivat merkki siitä, että he olivat suorittaneet Meksikon hallitukselta saamansa tehtävän tappaa mahdollisimman paljon apasseja.
Miehet kuittaisivat päänahoista muhkean palkkion, mutta he olivat silti tyytymättömiä.
Joukkion viimeisin metsästysretki ei ollut tuottanut ainuttakaan päänahkaa, mutta sitä vastoin porukka oli menettänyt yhteenotoissa yksitoista miestä.
Glanton apureineen ei kaihtanut keinoja hankkiessaan päänahkoja, ja sen sai pian tuta nahoissaan myös joukko meksikolaisia maanviljelijöitä, jotka olivat joutuneet leiriytymään autiomaahan apassien karkotettua heidät mailtaan.
Apassisotureiksi pukeutuneina Glantonin joukkio hyökkäsi meksikolaisten kimppuun, varasti näiden ruuan ja skalpeerasi raa’asti kolme miestä ja viisi naista.
Tuoreet päänahat päätyivät satulalaukkuihin entisten joukkoon. Glanton oli varma, että viranomaiset eivät huomaisi eroa kuontaloiden välillä. Hän oli oikeassa.
Glantonin joukkion hyökkäys meksikolaisten kimppuun vuonna 1849 oli alkusoittoa julmalle vainolle, jonka kohteeksi joutui niin intiaaneja kuin meksikolaisia siviilejäkin.
Intiaanit tarttuivat aseisiin
Glanton ja hänen toverinsa olivat ryhtyneet päänahanmetsästäjiksi Sonoran kuvernöörin José de Urrean luvattua jokaisesta apassipäänahasta muhkean 50 dollarin palkkion.
Mikäli päänahanmetsästäjät onnistuisivat nappaamaan apassipäällikkö Santanan, heille oli luvassa vielä tuhannen dollarin lisäpalkkio.
Meksikolaisten ja apassien välit olivat olleet kireät jo vuosisatoja, ja suurin osa intiaaneista oli pakotettu asumaan reservaateissa meksikolaisten armoilla.
Kun Meksikon hallitus vuonna 1831 pienensi apasseille myönnettyä ruoka-apua, nämä alkoivat hyökkäillä meksikolaisten siviilien kimppuun ja ryöstellä näiden omaisuutta ja karjaa.
Vuonna 1835 Sonoran ja Chihuahuan paikallisviranomaiset päättivät maksaa palkkion apassien päänahoista.
Hallituksen tilanne muuttui entistä tukalammaksi, kun Meksiko vuonna 1846 ajautui sotaan Yhdysvaltojen kanssa ja joutui luopumaan New Mexicosta, Kaliforniasta ja osasta Pohjois-Meksikoa.
Kun Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen sota päättyi vuonna 1848, Sonoran osavaltion pohjoisosa oli yhdysvaltalaisten hallinnassa, ja Meksikon heikentynyt hallitus joutui turvautumaan Glantonin kaltaisiin palkkasotureihin pystyäkseen edes jollakin tavalla suojelemaan kansalaisiaan intiaaneilta ja yhdysvaltalaisilta.
Yhdysvaltalaiset alkoivat pian tunkeutua intiaanien maille, ja Mangas Coloradasin pahoinpitelyn ja sopimusrikomusten suututtamat apassit alkoivat tehdä kostoiskuja. Vuonna 1861 Mangas Coloradas liittoutui apassipäällikköjen Geronimon ja Cochisen kanssa taistelussa yhdysvaltalaisia vastaan.
Morsiamen murha katkeroitti
Glanton skalpeerasi meksikolaisia vain rahan vuoksi, mutta intiaaneja hän vihasi muista syistä.
Huhujen mukaan Glanton oli nuorena miehenä rakastunut tyttöön, jonka vanhemmat olivat kuolleet sotaisien lipaintiaanien käsissä.
Glanton alkoi rakentaa pientä mökkiä Guadalupejoen törmälle Texasiin aikomuksenaan asettua siihen asumaan mielitiettynsä kanssa.
Ennen kuin mökki ehti valmistua, joukko lipaintiaaneja oli hyökännyt kylään, surmannut kylän vanhukset ja lapset ja vienyt nuoret naiset mukanaan.
Siepattujen naisten joukossa oli myös Glantonin morsian. Kylän miehet olivat lähteneet kostoretkelle, mutta seuranneen taistelun aikana lipat olivat tappaneet ja skalpeeranneet sieppaamansa naiset.
Glanton ei koskaan toipunut morsiamensa murhasta. Hän alkoi kaihtaa seuraa ja katosi usein omille teilleen.
Kerrottiin, että palatessaan hänellä oli laukussaan tuoreita päänahkoja, jotka hän ripusti mökkiinsä kuivumaan.
Myöhemmin Glanton lyöttäytyi yksiin seudun lainsuojattomien kanssa ja taisteli intiaaneja vastaan raivokkaasti kuin paholainen.
Mikäli hän ei olisi kunnostautunut sotilaana intiaanisodissa ja Meksikon ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa, hänet olisi todennäköisesti lynkattu.
Sen sijaan hän sai maineen taipumattomana taistelijana ja taitavana maastontuntijana.
Yhteenotto saluunassa
Toisin kuin Glantonille, sota apasseja vastaan ei ollut henkilökohtainen ristiretki hänen joukkioonsa liittyneelle nuorelle Samuel Chamberlainille, joka oli joulukuussa 1846 yhtäkkiä jättänyt kotinsa Bostonissa ja suunnannut länteen seikkailuja etsimään.
Chamberlain näki Glantonin ensi kerran San Antonion kaupungissa Texasissa. Hän oli värväytynyt sotilaaksi Yhdysvaltojen armeijaan ja kulutti aikaa paikallisessa saluunassa opettelemalla pelaamaan pokeria.
Yhtäkkiä naapuripöydässä istuva tumma verestäväsilmäinen mies nousi seisomaan ja kaatoi lasinsa armeijan erikoisjoukkoihin kuuluvan rangerin päälle.
Loukattu sotilas tarttui aseeseensa, työnsi sen piipun rettelöitsijän otsaa vasten ja vaati tätä pyytämään tekoaan anteeksi. Siihen tämä virkkoi rauhallisesti: ”Jos sinä et osu, John Glanton osuu varmasti.”
Sotilas kauhistui tajutessaan tummahiuksisen miehen olevan pelätty lainsuojaton John Glanton.
Hän veti liipaisimesta, mutta ase ei lauennut kunnolla, ja hieman syrjemmällä istuva Chamberlain näki, miten Glanton veti esiin puukkonsa ja viilsi sillä sotilaan kurkun auki.
Sitten Glanton loikkasi pöydälle, nosti jalkansa kuolevan kiistakumppaninsa päälle ja kysyi kovaan ääneen, oliko saluunassa muita riidanhaluisia.
Kukaan ei halunnut tapella, mutta monikin halusi tarjota ryypyn kuuluisalle John Glantonille. Tämä kumosi tyynesti viinaa kurkkuunsa, kun hänen tappamansa sotilaan ruumis kannettiin ulos saluunasta ja lattialle syntyneeseen verilammikkoon kaadettiin sahanpuruja.
Verinen välikohtaus säikäytti Chamberlainin pahan kerran, mutta hän ei silti voinut olla ihailematta kylmähermoista lainsuojatonta.
Glanton osasi käyttää puukkoaan, ja hänen taitojaan päänahanmetsästäjänä kunnioitettiin.
Tapettuaan uhrinsa Glanton ja hänen miehensä leikkasivat tämän päänahan irti siten, että uhrin oikea korva lähti mukaan todisteeksi siitä, ettei Glantonin porukka huijannut päänahkojen lukumäärän suhteen.
Meksikon ja Texasin väliset rajakiistat johtivat lopulta Meksikon ja Yhdysvaltojen väliseen veriseen sotaan, joka vaati runsaasti uhreja kummallakin puolella.
Glantonin sakki sai uuden jäsenen
Kului muutama vuosi, ennen kuin Chamberlain seuraavan kerran kuuli Glantonista.
Vuonna 1849 nyt jo sodan karaisema Chamberlain oli sidottu ja lyöty käsirautoihin rangaistukseksi siitä, että hän oli kieltäytynyt noudattamasta esimiehensä käskyä.
Hän kantoi yleensä aina mukanaan luonnosvihkoa, johon hän ikuisti näkemäänsä ja kokemaansa. Nyt hänen esimiehensä oli rangaissut häntä siitä hyvästä, että hän oli rikkonut käskyä ja piirtänyt Arizonassa sijaitsevan San Xavier del Bacin kirkon.
Chamberlainin seisoessa sidottuna paahtavassa kuumuudessa Glantonin porukkaan kuuluva Tom Hitchcock tuli hänen luokseen.
Hitchcock puhkesi mielipuoliseen ulvontaan ja alkoi sitten kertoilla vuolaasti John Glantonista ja tämän pelätyistä päänahanmetsästäjistä. Chamberlain innostui kuulemastaan niin, että päätti oitis karata armeijasta ja liittyä Glantonin joukkioon.
Ratsastaessaan autiomaassa Chamberlain ja Hitchcock näkivät etäällä joukon apasseja, jotka kaksikon huomattuaan suuntasivat suoraan heitä kohti.
Chamberlain olisi halunnut paeta, mutta kokeneempi Hitchcock oli innoissaan, ja niinpä Chamberlainkin otti kiväärinsä ja tähtäsi. Hän veti liipaisimesta, ja yksi apassisotureista putosi ratsunsa selästä maahan.
Muut intiaanit karauttivat pakoon. Haavoittunut intiaani yritti turhaan kutsua hevostaan, joka seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.
Tajuttuaan paon mahdottomaksi intiaani raahautui läheisen rotkon reunalle ja heittäytyi tyhjyyteen. Hitchcock otti päänahan menetyksen raskaasti:
”Se kirottu punanahka teki tuon tahallaan, jotta emme pääsisi käsiksi hänen kuontaloonsa.”
Myöhemmin samana päivänä Hitchcock ja Chamberlain tulivat luolalle, jota Glanton ja hänen toverinsa pitivät joskus tukikohtanaan.
Siellä oli nytkin lainsuojattomia kittaamassa viskiä ja kokkaamassa ruokaa leirinuotiolla. Kun leiri oli hiljentynyt ja miehet käyneet yöpuulle, Chamberlainin ajatukset palasivat hänen tappamaansa apassiin, ja hän pohti, oliko tällä edes ollut pahoja mielessään.
Apassisoturin ampumisen aiheuttamat omantunnontuskat olivat kuitenkin vain esimakua tulevasta.
Kun Chamberlain oli päättänyt lähteä Bostonista ja suunnata kesyttömään länteen, hänen seurakuntansa pappi oli suuttunut ja nimittänyt häntä paholaistakin pahemmaksi.
Pappi ei kuitenkaan ollut osannut edes kuvitella, millaisia julmuuksia nuori seikkailija joutuisi todistamaan.
Tuttavuus alkoi nyrkiniskulla
Seuraavana päivänä Chamberlain tapasi vihdoin itsensä Glantonin Meksikon rajalla sijaitsevalla tasangolla.
Glantonin joukkioon kuului nelisenkymmentä miestä, joista osa nukkui, osa pelasi korttia ja osa huolsi aseitaan tai hoiti hevostaan, kun Chamberlain ja Hitchcock ratsastivat leiriin.
Chamberlainin mielestä kaikki Glantonin joukkion miehet näyttivät läpeensä rikollisilta.
Hän ojensi kätensä tervehtiäkseen Glantonia, mutta tämä tarttuikin häntä nenästä, väänsi ja purskahti kovaääniseen hohotukseen.
Chamberlain ei ehtinyt edes ajatella, mitä oli tekemässä vaan iski Glantonia kasvoihin niin, että tämä tuupertui maahan. Sitten Chamberlain ponkaisi pystyyn ja juoksi hevosensa luo hakemaan revolverinsa.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt ampua, sillä joku heitti lasson hänen ympärilleen, kaatoi hänet maahan ja sitoi köyden kiinni puuhun.
Glanton nousi seisomaan ja mulkoili Chamberlainia vihaisesti kasvot veressä. Chamberlain tuijotti ilmeettömänä vastaan, vaikka mielessään hän rukoili kiivaasti henkensä puolesta.
Tuijotuskilpailua kesti noin minuutin ajan, ja koko ajan Glanton painoi revolverinsa piippua Chamberlainin ohimoa vasten. Viimein Glanton laski aseensa, ojensi kätensä Chamberlainille ja sanoi:
”Saat jäädä. Lyöntisi on kuin aasin potku.”
Niin Chamberlainista tuli Glantonin joukkion jäsen.
Glantonin joukkioon kuului sonoralaisia, cherokee- ja delawareintiaaneja, texasilaisia, kanadanranskalaisia ja irlantilaisia sekä yksi comancheintiaani ja yksi mustaihoinen.
Ahneus kostautui
Chamberlainin liityttyä joukkoon Glanton miehineen teki pahojaan Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaseuduilla siihen veriseen päivään saakka, jolloin joukkio murhasi ja skalpeerasi viattomat sonoralaiset maanviljelijät vuonna 1849.
Verityön jälkeen meksikolaiset maatyöläiset kokosivat aseellisia joukkoja kostaakseen murhat.
Seuranneessa kahakassa haavoittui useita päänahanmetsästäjiä, ja eloonjääneet päättivät vetäytyä pohjoisemmaksi New Mexicoon etsiäkseen sieltä tarunomaista El Doradon kultakaupunkia.
Matkallaan Arizonan halki he skalpeerasivat lukemattomia viattomia maanviljelijöitä, veivät kuontalot viranomaisille väittäen niitä apassisoturien päänahoiksi ja kuittasivat niistä sievoisen palkkion.
Glantonin porukka ei koskaan päässyt El Doradoon, sillä matkan varrella miehet keksivät uuden keinon rikastua. Hieman Phoenixin eteläpuolella asui yumaintiaaneja.
He tarjosivat lautturipalveluja noin kuuden kilometrin päässä paikasta, jossa Gilajoki ja Coloradojoki risteävät.
Lautanpito oli tuottoisaa liiketoimintaa, sillä Kaliforniasta löydetty kulta houkutteli reitille jatkuvasti joukoittain toiveikkaita onnenonkijoita.
Glanton miehineen valtasi lautan yumaintiaaneilta ja ajoi heidät pakosalle. Sitten he alkoivat rakentaa linnaketta suojakseen.
Kun intiaanit vaativat lauttaansa takaisin, Glanton uhkasi hyökätä heidän kyläänsä ja tappaa siellä kaikki, jos intiaanit eivät suostuisi antamaan heille ruokaa.
Raivostuneet yumat kävivät hyökkäykseen, mutta Glantonin miehet ampuivat ja skalpeerasivat neljä intiaania ja ajoivat muut tiehensä.
Paluu kaidalle tielle
Glantonin joukkion vallattua lautan Coloradojoen ylittämisestä tuli vaarallista, sillä Glanton ei empinyt tappaa ja ryöstää matkamiehiä piittaamatta siitä, olivatko nämä meksikolaisia tai yhdysvaltalaisia.
Neljä joukkion jäsentä oli kuitenkin alkanut katua pahoja tekojaan, ja he suunnittelivat karkaavansa heti tilaisuuden koittaessa.
Yksi nelikosta oli Samuel Chamberlain. Jonkin ajan kuluttua nelikko livahtikin vaivihkaa tiehensä, ja ratsastaessaan joelta poispäin he näkivät suuren joukon yumaintiaaneja suuntaavan kohti Glantonin linnaketta.
”Kaikki on Jumalan kädessä. Me kuljemme kohti autiomaata, Kaliforniaa ja sen kultaa”, yksi Chamberlainin kolmesta toverista sanoi ja kohotti sombreroaan kohti taivasta.
Pelätty päänahanmetsästäjä John Glanton kuoli samana päivänä yumaintiaanien hyökkäyksessä.
Hän koki miehineen saman kauhean lopun, jonka he olivat aiheuttaneet niin monille muille: yumat skalpeerasivat heidät ja jättivät heidän runnellut ruumiinsa lojumaan paahtavaan auringonpaisteeseen.
Chamberlain tovereineen ratsasti yli kaksisataa kilometriä autiomaan poikki, kunnes he saapuivat Los Angelesiin.
Chamberlain jäi joksikin aikaa Kaliforniaan, kunnes hän palasi itään kotikaupunkiinsa Bostoniin. Siellä hän hankki kunniallisen työn, meni naimisiin ja sai vaimonsa kanssa kolme lasta.
Chamberlain ei kuitenkaan täysin unohtanut entistä elämäänsä sotilaana ja päänahanmetsästäjänä vaan kirjoitti siitä myöhemmin muistelmissaan.