Logroñon siirtokunta uinui Amazonin viidakon utuisessa hämyssä. Taloista kuului vain vaimeaa kuorsausta, kun pahaa aavistamaton siirtomaaväki nukkui kosteankuumassa yössä. Oli vuosi 1599.
Kaupungin ulkopuolella tunnelma oli sitä vastoin jännittynyt. Metsän reunassa hiipi tuhansia kostonhaluisia jivarointiaaneja, jotka olivat pimeässä piirittäneet Kaakkois-Ecuadorissa Perun rajalla sijaitsevan espanjalaiskaupungin Logroñon.
Äkkiä espanjalaiset havahtuivat unestaan kuullessaan intiaanien hyökkäävän. Tuhannet intiaanit ryntäsivät kaupunkiin, eivätkä konkistadorit mahtaneet hyökkääjille mitään.
Ennen kuin asukkaat ehtivät sännätä vuoteistaan, intiaanit tunkeutuivat taloihin ja tappoivat kaikki vastaansa tulevat. Intiaanijoukon johtaja, päällikkö Quirruba, etsi muutama mies apunaan talon, jossa espanjalainen kuvernööri piti majaansa.
Logroño sijaitsee vajaan 1800 kilometrin päässä Limasta pohjoiseen. Lima oli aiemmin nimeltään Ciudad de los Reyes ja Francisco Pizarron perustaman Perun varakuningaskunnan pääkaupunki.
Valloittajien ahneuden kasvaessa kuvernööri oli käskenyt intiaanien toimittaa valtavat määrät kultaa Espanjan kuningas Filip III:lle. Nyt intiaanit toivat hänelle kullan, jota hän oli pyytänyt. Espanjalainen pappi ja historioitsija Juan de Velasco kuvaili yllätyshyökkäystä myöhemmin näin:
”He surmasivat talossa kaikki lukuun ottamatta kuvernööriä, joka hyökkäyksen yllättämänä ei ollut ehtinyt edes
pukeutua. Intiaanit sanoivat, että hänen oli aika ottaa vastaan aarre, jonka oli heiltä tilannut.”
Kuvernööri sai tikahtua kultaansa
Intiaanit raastoivat vähätkin vaatteet kuvernöörin yltä, kunnes hän oli täysin alasti, ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. He pieksivät ja solvasivat häntä ja pystyttivät sulatusuunin pihamaalle. Uuniin kannettiin kulta, jonka kuvernööri oli käskenyt toimittaa.
”Kun kulta oli sulanut, he väänsivät väkisin kuvernöörin suun auki ja sanoivat haluavansa nähdä, riittäisikö kulta kerrankin hänelle”, Velasco kirjoitti. ”He kaatoivat kultaa hänen suuhunsa vähän kerrallaan ja sulloivat sen alas luun avulla. Kun hänen suolensa halkesivat kidutuksesta, intiaanit remahtivat nauruun.”
Francisco Pizarro (1478–1541) alisti väkivallalla inkojen valtakunnan Etelä-Amerikan Tyynenmeren rannikolla.
Etelä-Amerikasta tuli espanjalainen
1492
Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan.
1521
Hernán Cortés valloitti asteekkien valtakunnan. Voitosta alkoi Espanjan 300 vuoden valtakausi Etelä-Amerikassa.
1532
Francisco Pizarro vangitsi inkojen kuninkaan Atahualpan. Koko valtakunta oli valloitettu 40 vuodessa.
1821
Meksiko itsenäistyi sodittuaan 11 vuotta. Esimerkki innoitti muitakin siirtokuntia taistelemaan itsenäisyydestä. Peru ja Ecuador itsenäistyivät vuotta myöhemmin.
1898
Espanja menetti viimeiset siirtokuntansa Etelä-Amerikassa.
Tapettuaan kuvernöörin intiaanit lähtivät etsimään kaupungista eloonjääneitä. Orjiksi kelpaavat nuoret naiset otettiin mukaan vangeiksi, ja muut asukkaat teloitettiin ja talot poltettiin.
Isä Velascon mukaan intiaanit surmasivat noin 12 000 espanjalaista, ennen kuin he jatkoivat matkaansa seuraavaan yhteenottoon valloittajien kanssa.
Inkojen hyökkäys torjuttiin
Ennen kuin espanjalaiset saapuivat Amazonin viidakoihin kullan ja hopean kiilto silmissään, jivarointiaanit elivät eristyksissä ulkomaailmalta mutkittelevien jokien ja kuohuvien vesiputousten keskellä.
Sodankäynti naapuriheimoja vastaan oli osa jivarojen elämää, ja vihollisten irtileikattuja ja kutistettuja päitä eli tsantsoja käytettiin uskonnollisissa seremonioissa.
Jivarot uskoivat, että vihollisen sielu jäi vangiksi tämän kutistettuun päähän.
Kutistetut päät pitivät naiset ahkerina
Ikivanha perinne toi pääkallonmetsästäjille barbaarien maineen.
Jivarot irrottivat ja kutistivat vihollistensa pään, koska he uskoivat, että vihollisen henki, muisak, jäi asumaan päähän.
Hengen uskottiin auttavan pään omistavaa miestä pitämään vaimonsa kurissa ja takaamaan, että tämä teki ahkerasti töitä. Pää antoi miehelle myös lisävoimia.
Päiden kutistaminen ja Logroñon verilöyly vuonna 1599 loivat yhdessä jivarointiaanien maineen sotahulluina ja julmina taistelijoina.
Maine sotaisista jivaroista eli satoja vuosia ja vain vahvistui, kun eurooppalaiset kauppiaat alkoivat 1800-luvun puolivälissä ostaa intiaanien kutistamia päitä.
Valkoiset eivät olleet ennen nähneet moisia onnenkaluja ja jopa pyysivät intiaaneja tuomaan niitä lisää. Seurauksena oli monia paikallisia sotia, jotka pönkittivät käsitystä jivaroista raakoina pääkallonmetsästäjinä.
Esimerkiksi sarjakuvasankari Tintti kohtaa 1930-luvulla laaditussa tarinassa Särkynyt korva Amazonin viidakoissa intiaaneja, jotka kutistavat päitä. Ecuador kielsi kaupankäynnin kutistetuilla päillä vasta 1930-luvulla.
Jivarojen läntinen rajanaapuri oli inkojen Peru. Ennen Espanjan maihinnousua vuonna 1527 nykyisen Ecuadorin rannikolle inkojen kuningas Huayna Capac oli hyökännyt jivarojen maahan.
Inkojen suurvallan kuningas kohtasi niin suurta vastarintaa, että hänen piti lepytellä jivaroja kalliilla lahjoilla säilyttääkseen henkensä.
Vähän myöhemmin, vuonna 1532, konkistadorit valtasivat inkojen valtakunnan. Espanjalaiset havittelivat lähinnä Etelä-Amerikan jalometalleja lähettääkseen niitä omalle kuninkaalleen.
Pääkallonmetsästäjät tai läpitunkematon luonto eivät estäneet heitä havittelemasta mantereen rikkauksia.
Vuonna 1549 kapteeni Hernando de Benavente tunkeutui ensimmäisten joukossa jivarojen maahan kultaa etsimään. Benaventen retkikunta seurasi Rio Apano -joen juoksua syvälle sademetsän uumeniin aikeenaan perustaa sinne kaupunki, josta käsin voitaisiin etsiä kultaa. Benavente joutui kuitenkin luopumaan suunnitelmistaan, sillä viidakko oli liian vaikeakulkuinen ja vihamieliset paikalliset hyökkäsivät toistuvasti retkikunnan kimppuun.
Myöhemmin espanjalaiset kuitenkin lähettivät alueelle uuden retkikunnan mukanaan Perun intiaaneja, joiden avulla päästiin yhteyteen jivarojen kanssa.
Pian valloittajat alkoivat myös käydä kauppaa alkuasukkaiden kanssa, erityisesti kullasta. Jivarojen maassa oli niin paljon kultaa, että espanjalaiset perustivat vuonna 1552 viidakkoon kaksi uutta kaupunkia, Logroñon ja Sevilla del Oron.
Vähitellen valloittajien vaatimukset alkoivat kuitenkin olla liikaa jivarointiaaneille. Ei riittänyt, että heidän piti antaa kulta kuvernöörille ja Espanjan kuninkaalle, vaan heidän piti myös raataa kaivoksissa ja alistua siirtomaaherrojen orjiksi.
Jivarot eivät olleet tottuneet määräilyyn ja vastustivat komentoa ankarasti. Vuonna 1582 espanjalainen kolonialisti Juan Aldrete kirjoitti pääkallonmetsästäjäintiaaneista:
”He ovat hyvin sotaista kansaa. Jivarot ovat surmanneet joukoittain espanjalaisia ja surmaavat yhä joka päivä.” Juan Aldreten mukaan kolonialistien velvollisuus oli kuitenkin jatkaa, koska kultaesiintymät olivat niin suuria.
Intiaanit nousivat kapinaan
Kun espanjalaiset vuonna 1599 jälleen kerran vaativat suuria määriä kultaa kuningas Filip III:lle, jivarot päättivät nousta vastarintaan.
Espanjalaiset pakottivat jivarot työskentelemään kaivoksissaan ja luovuttamaan kaiken kullan heille.
Päällikkö Quirruba kokosi salassa eri jivaroheimot alaisuuteensa ja laati suunnitelman siirtomaaherrojen kukistamiseksi.
Intiaanien tuli iskeä täsmälleen samalla hetkellä eri espanjalaiskaupunkeihin ja tuhota ne. Päällikkö Quirruba itse halusi kohteekseen Logroñon, koska hän tiesi, että espanjalaiskuvernööri olisi paikalla kaavailtuna päivänä. Kaksi uskottua soturia joukkoineen hyökkäisi samanaikaisesti pääkaupunki Sevilla del Oroon ja sekä Huamboyan kaupunkiin.
Kaikkiaan taisteluun oli valmiina yli 20 000 intiaania. Jivarojen hyökkäys Logroñoon sujui täysin suunnitelmien mukaan. Pian päällikkö Quirruba sai kuitenkin tiedon, että Sevilla del Oroon ja Huamboyaan ei ollutkaan hyökätty.
Osa kapinallisiin liittyneistä intiaaniheimoista oli häipynyt tiehensä. Niinpä Quirruban piti itse lähteä kohti Sevilla del Oroa saattamaan suunnitelma loppuun. Sillä välin tieto Logroñoon tehdystä hyökkäyksestä kiiri Sevilla del Oroon, ja espanjalaiset alkoivat vimmatusti valmistautua intiaanien iskuun.
Luoteis-Perussa ja Etelä-Ecuadorissa elää edelleen noin 45 000 jivaroa.
Asukkaat eivät kuitenkaan olleet harjaantuneet sotimaan eivätkä käyttämään aseita kaupunkiin tulonsa jälkeen. Ammuksista oli pulaa, ja pakokauhu levisi.
Espanjalaiset linnoittautuivat kiireesti kaupunkiin ja valvoivat yön odottaen kauhulla jivarojen hyökkäystä.
Jivaroiden uusi hyökkäys
Seuraavana päivänä Logroñon asukkaiden teurastuksen jälkeen jivarot olivat ehtineet Sevilla del Oron laitamille. He juoksivat suoraan kohti kaupungin valleja piittaamatta espanjalaisten kiväärinluodeista, joita ammuttiin vain hajanaisesti ammuspulan takia.
”Koko päivän raivokkaat hyökkäykset seurasivat toisiaan, kunnes intiaanien onnistui tunkeutua puolustuksen läpi ja vallata lähes koko kaupunki”, Velasco kuvaa hyökkäystä Sevilla del Oroon.
”Verilöyly jatkui kaupungin kaduilla ja aukioilla, kunnes yö koitti ja raakalaiset olivat saaneet kyllikseen. Lopulta he sytyttivät kaupungin tuleen ja vetäytyivät.” Vain neljäsosa Sevilla del Oron 25 000 asukkaasta selviytyi hengissä hyökkäyksestä.
Jivarot olivat sotaisia pitkälle 1900-luvulle asti
Yhdysvaltalainen tutkimus vuodelta 1996 osoittaa, että jivarojen elämäntapa säilyi sotaisana pitkään. Tutkimuksen mukaan 1900-luvulla jopa 60 prosenttia aikuisista jivaromiehistä kuoli sodissa.
Se on merkittävästi enemmän kuin muissa Etelä-Amerikan heimoissa ja Tyynenmeren sotaisissa kansoissa.
Tutkijat ottivat vertailukohdaksi Yhdysvallat ja Euroopan, ja ilmeni, että edes kahdessa maailmansodassa ollut kuollut prosentuaalisesti niin paljon eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia kuin jivaroiden konflikteissa.
Kaavio osoittaa, että jivaroita kuoli taisteluissa 50 % enemmän kuin Brasilian ja Venezuelan rajalla eläviä yanomameja (shmatari).
Muita sotaisina pidettyjä heimoja:
Mae enga – Papua-Uuden-Guinean keskiosa
Dugum dani – Papua-Uuden-Guinean vuoristo
Murngin (myös yolngu) – Pohjois-Australia
Yanomamit (namowei) – Venezuela
Huli-kansa – Papua-Uuden-Guinean vuoristo
Gebusi-kansa – Papua-Uusi-Guinea
Espanjalaisten tavoite vallata jivarojen maa oli kärsinyt ratkaisevan takaiskun. Intiaanien pelättiin uusivan hyökkäyksensä, ja henkiin oli jäänyt lähinnä vain joitakin lapsia ja vanhuksia. Siirtokunta alkoi vähitellen murentua, ja muutaman vuoden kuluttua suurin osa valkoihoisista oli lähtenyt jivarojen mailta.
Pääkallonmetsästäjät eristäytyivät
Vuodesta 1599 aina 1800-luvun puoliväliin saakka jivarot eivät olleet lainkaan yhteydessä ulkomaailmaan.
Vuoden 1599 verilöyly vahvisti erityisesti espanjalaisten keskuudessa jivarojen mainetta verenhimoisina ja sotaisina pääkallonmetsästäjinä, joista oli syytä pysytellä erossa, vaikka heidän maansa kätki uumeniinsa kultaa ja rikkauksia.
Jivaroille verilöyly ei puolestaan myöhempien antropologisten tutkimusten mukaan näytä olleen järin merkittävä tapaus. Yhtäkään suullisesti säilynyttä heimon tarinaa ei ole voitu yhdistää vuoden 1599 tapahtumiin.
Ulkomaailma alkoi 1800 luvun puolivälissä jälleen vähitellen solmia suhteita jivarointiaaneihin.
Ulkomaailma alkoi 1800 luvun puolivälissä jälleen solmia vähitellen suhteita pelättyihin jivarointiaaneihin. Jivarot vaihtoivat tavaraa, kuten suolaa ja lihaa, macheteveitsiin ja muihin teräsesineisiin.
Jivaroilla oli tarjolla myös jotain muuta, joka kiinnosti suuresti valkoisia ostajia: jivarojen vihollisten kutistettuja päitä, jotka he olivat ottaneet sotasaaliiksi taisteluissa ja käyttivät uskonnollisissa seremonioissaan.
Kun yhteys oli jälleen luotu, uusia valkoisia siirtokuntia syntyi nopeasti. Vähitellen jivarojen elämänmuoto muuttui ja he alkoivat elää maanviljelyksellä.