Nälkäiset leijonat raatelivat ja söivät yli sata miestä
Joukko työläisiä rakensi rautatietä Kenian asumattomaan maastoon.Vaikeiden työolojen lisäksi heitä piinasivat kaksi nälkäistä urosleijonaa, jotka pimeän tullen lähtivät rautatietyöläisten leiriin ihmisjahtiin.
Patterson onnistui tappamaan ihmissyöjäleijonat jahdattuaan niitä yhdeksän kuukautta.
Mies nukkui yöt teltassa leirissä, kuten kaikki muutkin työläiset, jotka osallistuivat väliaikaisen rautatiesillan rakentamiseen Tsavojoen yli Itä-Afrikassa.
Illalla hän oli asettunut tavalliseen tapaan lähinnä teltan suuaukkoa olleelle makuusijalleen, mutta aamulla hän oli kadonnut jälkeäkään jättämättä.
Mies oli ollut ahkera ja säästänyt rahaa, joten rautatieinsinööri Ronald O. Preston arveli, että joku kateellinen työtoveri oli ehkä surmannut hänet rahan takia.
Preston käynnisti etsinnät, ja jonkin ajan kuluttua ruumis löydettiin. Oli heti selvää, että kyseessä ei ollut mikään tavanomainen miestappo.
”Olen todistanut lukuisia onnettomuuksia, joissa uhri on ollut pahoin runneltu. Mutta ihmisluuranko, josta liha oli julmasti raadeltu irti, on yksi kauheimmista näyistä, mitä kuvitella saattaa”, Preston kirjoitti päiväkirjaansa.
Preston oli varma, että työmies oli joutunut leijonan raatelemaksi.
Hän määräsi hautaamaan ruumiin välittömästi, ja lopun päivää työläiset rakensivat telttaleirin ympärille piikkipensaista samanlaista korkeaa boma-aitaa, jollaisia alkuasukkaat pystyttivät kylänsä ympärille suojaksi villieläimiä vastaan.
##
Rautatietöiden alku oli vaikeaa
”Tuuli vain rapisutti kuivaa ruohoa surumielisesti ikään kuin valittaakseen, miten surkeaa ja kuollutta kaikki on.”
Näin kuvaili tutkimusmatkailija Joseph Thomson seutua vuonna 1883 ollessaan siellä Royal Geographical Societyn palkkaamana tutkimassa ja kartoittamassa seutua.
Ugandan radan rakentaminen aloitettiin vuonna 1896 Mombasan satamakaupungista. Tarkoitus oli vetää rata Afrikan sisämaahan Victoriajärvelle asti.
Lukuisat työläiset olivat menehtyneet radan rakennustöissä Tarun aavikolla, ja Voin ja Ndin kaupunkien välinen osuus oli ollut erityisen hankala tiheän akasiapensaikon vuoksi.
Suuri osa 3 000 työläisestä oli palkattu Intiasta, sillä brittiläiset siirtomaaviranomaiset eivät uskoneet löytävänsä riittävästi kelvollista työvoimaa paikallisista.
Trooppiset taudit koettelivat intialaisia, ja puhtaasta juomavedestä oli pulaa, sillä sitä piti tuoda kahdensadan kilometrin päästä Mombasasta asti.
Vuonna 1898 näytti siltä, että vaikeudet oli voitettu, kun rakennustyöt olivat edenneet Tsavojoen tienoille saakka.
Siellä kasvillisuus oli rehevää, juomavettä oli runsaasti saatavilla ja ilmasto oli aiempaa miellyttävämpi.
Hankkeen johtajat tiesivät, että paikallisella kielellä, kikamballa, Tsavo tarkoitti ”teurastuspaikkaa”.
Maasaiheimo hyökkäili jatkuvasti alueen kyliin, eivätkä he ottaneet vankeja vaan surmasivat vihollisensa.
Britit uskoivat kuitenkin hyökkäysten liittyvän paikallisten keskinäiseen kahinointiin ja ettei siitä olisi uhkaa rautatien rakentamiselle.
Niinpä Tsavo vaikutti suorastaan paratiisilta aavikon karujen olojen jälkeen.
Alle viikon kuluttua leijonien ensimmäisestä hyökkäyksestä teltassa nukkuneet miehet heräsivät leijonan karjuntaan.
Kun karjunta hiljeni, miehet kävivät uudelleen nukkumaan luottaen siihen, että aita pitäisi pedot loitolla.
Yhtäkkiä valtava leijona ilmestyi yhden teltan oviaukkoon, joka oli jätetty auki, jotta ilma kiertäisi sisällä paremmin.
Salamannopeasti leijona tarttui leuoillaan lähimpänä ollutta miestä kurkusta ja raahasi hänet ulos. Telttaan jääneet miehet kuulivat toverinsa kauhistuneet kirkaisut, jotka vähitellen vaimenivat.
Seuraavana aamuna etsintäpartio löysi miehen pahoin raadellun ruumiin jäännökset sadan metrin päästä leiristä.
Jäljellä olivat vain pää ja jalat.
Sekä työläiset että esimiehet asuivat teltoissa, jotka eivät pidätelleet leijonia.
##
Leijonat terrorisoivat leiriä
Pian ensimmäisten hyökkäysten jälkeen eversti John Henry Patterson saapui leiriin valvoakseen kiviperustalle rakennettavan pysyvän terässillan pystyttämistä Tsavojoen yli.
Hän oli aiemmin ollut valvomassa sillanrakennustöitä Intiassa, jossa ongelmana olivat olleet ihmissyöjätiikerit. Kun hän kuuli Tsavon leijonista, hän ryhtyi heti toimeen niiden kiinnisaamiseksi.
Patterson rakennutti niin sanotun machanin, korkealle puuhun asetettavan jahtilavan, jollaisia käytettiin Intiassa tiikerien metsästyksessä.
Hän asettui kivääreineen lavalle toivoen saavansa vaarallisen pedon tähtäimeensä. Hän vietti lavalla yön toisensa jälkeen, mutta valvonnasta huolimatta leijonat onnistuivat sieppaamaan leiristä työläisiä.
Pattersonille selvisi, että leijonia oli kaksi ja että ne saalistivat yhdessä. Toinen kävi ryöstöretkellä leirissä toisen odottaessa ulkopuolella.
Saatuaan saaliin ne jakoivat sen. Patterson yritti ennakoida leijonien liikkeitä, mutta tuntui siltä, että aina kun hän oli siirtänyt jahtilavansa paikkaan, missä hyökkäys oli viimeksi sattunut, leijonat iskivätkin leirin toisessa päässä.
Varokaa, veljet, paholainen on keskuudessamme”, kaikuivat miesten huudot öisin, kun leijona taas saapui leiriin.
Intialaiset olivat vakuuttuneita, ettei Patterson mahtaisi leijonille mitään.
He uskoivat leijonien olevan kuolleita heimopäälliköitä, jotka halusivat estää rautatien rakentamisen mailleen.
##
Kaikki keinot käyttöön
Pattersonin sinnikkäästä väijymisestä huolimatta leijonien hyökkäykset jatkuivat.
Huhtikuussa 1898 leijonat olivat tappaneet 16 intialaistyöläistä sekä tuntemattoman määrän afrikkalaisia, jotka työskentelivät vedenkantajina tai puunhakkaajina.
Rautatieyhtiö ei kirjannut ylös surmansa saaneita paikallisia, sillä he eivät saaneet rahapalkkaa eivätkä siten olleet palkkalistoilla.
Patterson kuitenkin tiesi, että uhreja oli paljon. Hän arvioi, että nälkäinen leijona voisi syödä 40 kiloa lihaa päivässä, minkä perusteella hän laski, että leiriä terrorisoivat leijonat elivät pääasiassa ihmislihalla.
Hän keksi myös syyn eläinten käyttäytymiselle. Tsavo sijaitsi orjakauppiaiden karavaanien käyttämän reitin varrella.
Heikentyneet orjat jätettiin petojen armoille, ja näin leijonat olivat päässeet ihmislihan makuun.
Tilanteesta huolimatta intialaiset jatkoivat töitään, ja pian leiri siirtyi pois leijonien reviiriltä.
Kun Patterson palasi parinsadan työläisen kanssa rakentamaan terässiltaa valmiiksi, hän joutui lupaamaan työläisille huomattavan palkan-korotuksen siitä hyvästä, että nämä suostuivat tulemaan tappajaleijonien lähelle.
Kuten eräs intialainen hänelle selitti, riski joutua leijonien seuraavaksi ateriaksi oli ollut pieni, kun leirissä oli kolmetuhatta miestä, mutta nyt tilanne oli toinen.
Patterson kovensi panoksia.
Hän lupasi 200 rupian palkkion sille, joka toisi hänelle leijonantaljan. Tuohon aikaan kivenhakkaaja tienasi 45 rupiaa kuussa ja kantaja 12.
Leiriä kiertävä aita ei ollut estänyt leijonia, joten Patterson korotti sitä. Lisäksi hän ripusti puihin tyhjiä peltipurkkeja, joita hakkaamalla vartijat voisivat pelottaa leijonat tiehensä.
Leijonatkin muuttivat taktiikkaansa.
Ne alkoivat nyt käydä leirissä yhdessä.
Eräänä yönä Patterson pääsi lähemmäksi leijonia kuin koskaan aiemmin. Hän oli asettunut leirin lääkärin, tohtori Brockin kanssa väijyksiin rautatielle tavaravaunuun.
He olivat jättäneet vaunun oven yläosan auki nähdäkseen pimeään yöhön.
Odoteltuaan muutaman tunnin miehet kuulivat kuivan oksan katkeavan jossakin vaunun ulkopuolella. Molemmat leijonat olivat ilmestyneet paikalle.
Äkkiä Patterson ja Brock näkivät suuren varjon loikkaavan kohti ovea. Kumpikin ampui yhtä aikaa varjoa kohti, ja se pysähtyi. Sitten se katosi yöhön.
Seuraavana aamuna miehet löysivät leijonien jälkiä, mutta verijälkiä ei näkynyt. Peto ei ollut saanut osumaa.
Leijonat jatkoivat ihmisten saalistusta koko kesän ja syksyn. Tsavojoen ylittävä silta ei ollut vielä valmis, kun intialaistyöntekijät joulukuun 1. päivänä ilmoittivat lopettavansa työt.
He sanoivat tulleensa työskentelemään, eivät leijonien ruuaksi.
Patterson jäi leiriin pienen palvelijoista ja apulaisista koostuneen joukon kanssa.
Rakennustöiden keskeydyttyä Patterson keskitti kaiken energiansa leijonien saalistamiseen. Hän rakensi laudoista ja rautatangoista suuren häkin.
Häkissä oli kaksi osastoa, joista toiseen asettui kaksi intialaista syötiksi, ja sitten jäätiin odottamaan pimeän tuloa.
Yöllä toinen leijonista ilmestyikinja meni häkkiin. Ansanaru laukesi ja pudotti häkin suulle luukun, joka sulki leijonan sisälle.
Peto hurjistui, eivätkä miehet pelästykseltään kyenneet käyttämään kivääreitään. Lopulta leijona sai häkin rikottua ja luikki vapauteen.
Leirin ympärille rakennettiin piikkipensaista korkea aita, jonka tarkoitus oli estää leijonien pääsy leiriin.
##
Ensimmäinen onnistuminen
Muutamaa päivää myöhemmin Patterson istui jälleen jahtilavallaan, jonka hän oli pysyttänyt korkeiden paalujen päälle.
Hän oli poikkeuksellisesti yksin, sillä hänen vakituisella aseenkantajallaan Mahinalla oli paha yskä, joka saattaisi hätistää leijonat kauas lavan luota.
Tuona yönä leijona tuli aivan Pattersonin huteran jahtitornin alapuolelle. Hermostuksestaan huolimatta Patterson yritti pysyä rauhallisena.
Kun hän näki leijonan hahmon allaan, hän tähtäsi ja painoi liipaisinta.
Peto puhkesi raivoisaan karjuntaan ja syöksyi pensaikkoon. Patterson ampui pensaikon suuntaan ja kuuli raskaan tömähdyksen.
Hetken kuluttua leiristä alkoi kuulua uteliaita huutoja, ja Patterson saattoi ilmoittaa ampuneensa leijonan.
Kun Patterson kapusi alas tornistaan, leirin väki tuli häntä vastaan lyhtyjä heilutellen ja rumpuja päristellen ja huutaen: ”Marabak, marabak!” eli ”pelastaja, pelastaja”. Leijona löydettiin kuolleena ja raahattiin leiriin.
Patterson rakennutti puuhun lavan, jossa hän yö toisensa jälkeen väijyi leiriä uhkaavia petoja.
##
Jahdin onnellinen päätös
Toisen leijonan jahti jatkui. Muutamaa yötä myöhemmin Patterson istui taas väijymässä, kun hän näki leijonan lähestyvän.
Kuu paistoi pilvettömältä taivaalta ja näkyvyys oli hyvä. Patterson laukaisi aseensa. Hän onnistui vain haavoittamaan leijonaa, mutta seuraavana päivänä hän seurasi Mahinan kanssa verijälkiä leijonan luo.
Haavoittunut eläin hyökkäsi nähdessään miehet. Patterson ampui kahdesti, mutta eläin ei pysähtynyt.
Patterson pyysi Mahinalta toisen kiväärin, mutta apuri oli paennut puuhun. Viime hetkellä Pattersonkin pääsi turvaan. Hän tarttui toiseen kivääriinsä ja ampui leijonaa uudelleen, tällä kertaa kuolettavasti.
Leijonat olivat yhdeksän kuukauden aikana tappaneet 28 intialaistyöntekijää ja yli sata afrikkalaista.
Patterson otti eläinten nahat ja kallot metsästysmuistoiksi ja myi ne vuonna 1924 Chigagon luonnontieteelliseen museoon, Field Museumiin. Siellä ne ovat nähtävänä tänäkin päivänä.