Lähetyssaarnaajat määräsivät havaijilaiset verhoamaan itsensä länsimaiseen tapaan.

© AKG/Scanpix

Kristityt lähetyssaarnaajat kielsivät hulatanssin Havaijilla

Kun lähetyssaarnaajat saapuivat Havaijille, he kokivat suuren järkytyksen: saarelaiset kulkivat puolialasti, pitivät useita vaimoja, palvoivat monia jumalia ja harrastivat rietasta tanssia.

maanantai 25. syyskuuta 2017 teksti Nadia Claudi

Hiram Bingham joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jottei hän olisi kääntänyt katsettaan pois. Thaddeus-laivan kannelta hän, hänen vaimonsa ja muut Uudesta-Englannista tulleet lähetyssaarnaajat näkivät ryhmän kanootteja lähestyvän sinisen veden halki. 

He olivat kyllä kuulleet huhuja Havaijin alkuasukkaista, mutta puolialastomien olentojen näkeminen oli heille lähes liikaa.

Lähetyssaarnaajat olivat lähteneet Yhdysvalloista levittämään Jumalan sanaa pakanoille 21 viikkoa aiemmin, 23. loka­kuuta 1820. Nyt kun määränpää jo häämötti, tehtävä alkoi tuntua heistä lähes ylivoimaiselta. 

”Jotkut meistä joutuivat kyyneleet silmissään kääntämään katseensa näkymästä. Vahvahermoisimmat eivät katsoneet muualle mutta hekin joutuivat puuskah­tamaan: ’Ovatko nämä ihmisiä? 

Voiko tällaisia ihmisiä sivistää? Voiko heistä tulla kristittyjä?’” Bingham kirjoitti muistelmissaan. ”Kyllä”, hän vastasi vakuuttuneena.

50-vuotiaan protestantin usko Jumalaan oli horjumaton. Yhtä vahvasti hän uskoi, että hänet oli kutsuttu pelastamaan lähes alastomat saarelaiset helvetin tulelta. Binghamilla oli edessään valtava tehtävä. Hänen oli ensin­näkin vieroitettava paikalliset asukkaat moraalittomasta hulatanssista.

Vanhat perinteet kumottiin

Hieman ennen lähetyssaarnaajien saapumista saarella oli tapahtunut isoja muutoksia. Kuningas oli kuollut, ja hänen entinen vaimonsa Ka’ahumanu oli vakuuttanut kuninkaan pojan, joka oli myös Ka’ahumanun sisarenpoika, siitä, että heidän kahden piti hallita yhdessä.

Havaijin perinteiden mukaan kuninkaan kuoltua kumoutuivat lakia muistuttavat kapu-kiellot. Niissä määrättiin muun muassa, että naiset olivat miehiä alhaisempia, että he eivät saaneet syödä yhdessä miesten kanssa eivätkä he saaneet syödä sianlihaa, banaaneja tai kookospähkinöitä. 

Uuden hallitsijan oli määrä valtaan noustuaan palauttaa kiellot voimaan, mutta Ka’ahumanulla oli muita suunnitelmia. 

Yhdessä sisarenpoikansa Kamehameha II:n kanssa hän alkoi hävittää palvontapaikkoja ja kitkeä uskoa vanhoihin jumaliin.

Lähetyssaarnaajilla ei olisi voinut olla parempi onni. Monet saarten asukkaista olivat muutoksista aivan hämmennyksissään, ja lisäksi Ka’ahumanu näki kristinuskon tervetulleena vaihtoehtona, joka tarjosi hänelle paremmat mahdollisuudet hallita kansaansa. 

Pian lähetyssaarnaajien saapumisen jälkeen hän ottikin käyttöön länsimaisen vaateparren ja ilmoitti, että hän halusi myös kasteen.

Perinteisesti hulatanssijat pukeutuivat niinihameeseen ja koristelivat itsensä kukilla. Koiranhampaista ja valaanluista tehdyt ranne­korut kalisivat tanssiessa.

© MEPL/Scanpix

Kristityillä oli taka-ajatuksia

Havaijin pieni lähetyssaarnaajajoukko oli vain osa maailmanlaajuista liikettä. Halu pelastaa syntisten sielut ikuiselta kadotukselta ei ollut kuitenkaan saarnaajien ainoa kannustin, vaan tähtäimessä olivat myös uusien siirtokuntien valloitus. 

Binghamin kaltaiset miehet raivasivat tietä siirtomaaisännille totuttamalla alkuasukkaat länsimaisiin tapoihin ja kapitalismiin.

Taitavimmat saarnaajista hankkivat isänmaansa haltuun parhaat kauppareitit itään ja auttoivat laajentamaan koti-imperiumiaan.

Hulatanssi kiellettiin

Binghamin tehtävä oli lähes mahdoton. Alkuasukkailla ei ollut kirjoitettua kieltä, vaan saarten ja asukkaiden historiaa ja perinteisiä tarinoita kerrottiin eteenpäin esittämällä hulatanssia ja muita rituaaleja. 

Käsien liikkeillä oli hulatanssissa suuri merkitys. Niillä tanssijat kunnioittivat luontoa ja jumalia. 

Hulatanssilla ylistettiin myös kuninkaallisia ja autettiin kuolleita siirtymään seuraavaan maailmaan. 

Saarelaiset eivät olleetkaan halukkaita hylkäämään tanssi­perinteitä vieraan jumalan tähden.

Vaikka Ka’ahumanu ja Kamehameha II suhtautuivat Binghamiin myönteisesti, hulatanssin harjoittaminen jatkui tämän harmiksi. Vuonna 1821, vuosi saapumisensa jälkeen, Bingham joutui pettymyksekseen kirjoittamaan päiväkirjaansa, että kirkossa käymisen sijaan sikäläiset ”hukkasivat aikaansa tanssimalla hulaa, jonka tarkoitus on vain lisätä himokkuutta”. 

Rumpujen ääni ja laulu olivat ajaa hänet järjiltään, sillä ne olivat ”ensimmäinen, minkä aamulla kuuli”.

Kamehameha II kuoli vuonna 1824. Vuonna 1830 Bingham sai lopulta taivuteltua kuningatar Ka’ahumanun kieltämään perinteisen hulatanssin. 

Kielto oli voimassa kuitenkin vain kaksi vuotta, sillä Ka’ahumanu kuoli vuonna 1832 hieman sen jälkeen, kun hän oli muutanut nimensä Elizabethiksi. 

Tanssi jatkui salassa

Ka’ahumanun kuoleman jälkeen saaria hallitsi tämän toinen sisarenpoika, Kamehameha III. Hän piti kovasti rommista ja hänellä oli monta vaimoa – tapoja, joita lähetyssaarnaajat kovasti paheksuivat mutta joista Kamehameha ei ollut valmis luopumaan.

Saarelaiset olivat Ka’ahumanun kuolemaan asti tanssineet salassa. Nyt he uskaltautuivat taas keikuttamaan lanteitaan ja elehtimään käsillään julkisesti. 

Iloa kesti kuitenkin vain hetken, ja vuonna 1851 uudet määräykset pakottivat hulatanssijat taas maan alle. Tanssimiseen vaadittiin virallinen lupa, ja tanssia sai harjoittaa vain Honolulussa.

Määräysten takana oli muun muassa Havaijin evankelinen järjestö, joka halusi toimittaa lisää työläisiä yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten omistamille sokeri­plantaaseille. 

Länsimaiset olivat tuoneet mukanaan uusia sairauksia, ja saaria vaivasi työntekijäpula. Vuonna 1778 saarilla oli ollut vielä 300 000 ihmistä, mutta 1800-luvun lopulla muun muassa tuhkarokko ja lepra olivat supistaneet määrän 50 000:een. Saarelaiset eivät siksi saaneet tuhlata aikaansa tanssimalla hulaa.

Vasta vuonna 1874, viisi vuotta sen jälkeen kun Bingham oli laskettu haudan lepoon kotonaan Connecticutissa, hula sallittiin taas. 

Hulaperinteen palautti uusi kuningas Kalakaua, jota luonnehdittiin elämäniloiseksi monarkiksi.

Lue lisää

Hiram Bingham: A Residence of Twenty-One Years in the Sandwich Islands, H.B.Goodwin, 1855 Noenoe K. Silva: The Political Economy of Banning the Hula, The Hawaiian Journal of History, vol. 34 (2000)

Ehkä sinua kiinnostaa...